Part 13

— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli. Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat. Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.

— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!

— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. — Luonto on sentään kaunis.

Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana hänen lemmittynsä.

Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»

Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.

— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt nähdä. Minä takaan sen.

— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.

Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti näytelmän.

— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. — Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.

Lotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos yhtä.

Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja puhtaudessa.

Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä, neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa maaseutukaupungissa.

Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan suurimmista maaseutukaupungeista.

Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei ainoaksi apteekkariksi.

Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä. Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä, kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.

Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen kamarineuvoksettarelle.

— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!

Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän, avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.

Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.

Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania, jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli, maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan portinavain, se on paavin avain, se on »_erehtymätön_!»

— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!

Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään; kamarineuvoksettaren hautajaisissa.

Hän kuoli ensin.

Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin, joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.

Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.

Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.

Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena oli voimakas.

— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä itse, sitten taide!

Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.

Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:

— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?

Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan kanssa.

Se oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.

»Voitto ja onni!»

Nämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.

RAMPA.

Oli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä. Heillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he tekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.

Jouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu joulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli ripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä laulettiin ja tanssittiin.

Aikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin oli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä Tanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista tehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli kutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan katsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja palttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat äidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä, kultalankoja ja lippuja kohti.

Koko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja hanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat jaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.

He tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä kestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.

Siinä olivat nyt Puutarha-Kirsti ja Puutarha-Olli. Ollen keskenään naimisissa saivat he kartanosta asunnon, ja jokapäiväisen leipänsä he ansaitsivat kitkemällä ja muokkaamalla kartanon puutarhaa. Joulujuhlilla tuli heille aina hyvä, runsas osa lahjoista. Heillä olikin viisi lasta, jotka kaikki saivat vaatekerran herrasväeltä.

— He ovat hyviä ihmisiä, meidän herrasväkemme, — sanoivat he, — mutta heillä on myöskin varaa, ja se tuottaa heille iloa.

— Tässä on hyvät vaatteet neljän lapsen kulutettaviksi, sanoi Puutarha-Olli. — Mutta miksei tässä ole mitään rammalle? Onhan heillä aina ollut tapana muistaa häntä, vaikkei hän ole mukana pidoissa.

Se oli vanhin lapsista, he kutsuivat häntä »rammaksi»; hänen oikea nimensä oli Hannu.

Hän oli pienenä ollut mitä viisain ja vilkkain lapsi, mutta sitten hänen jalkansa olivat yhtäkkiä käyneet »hervottomiksi», niinkuin he sanoivat. Hän ei voinut seisoa eikä kävellä ja nyt hän oli ollut viisi vuotta vuoteenomana.

— Niin, sainhan minä hänellekin jotakin, sanoi äiti. — Mutta se ei ole mitään erikoista, se on vain kirja, jota hän voi lukea.

— Sellainen ei lyö leiville! sanoi isä.

Mutta Hannu tuli iloiseksi. Hän oli oikein viisas poika, joka mielellään luki, mutta muuten hän kyllä käytti aikansa myöskin työhön, mikäli saattoi tehdä oikeata työtä, hänen kun aina piti olla vuoteessa. Hän oli kätevä, käytti näppärästi käsiään, kutoi villasukkia, jopa kokonaisia sänkypeittoja. Kartanon rouva oli kehunut häntä ja ostanut niitä.

Hannu oli saanut satukirjan. Siinä oli paljon lukemista, paljon ajattelemista.

— Siitä ei ole mitään hyötyä tässä talossa, sanoivat vanhemmat. — Mutta antaa hänen lukea, niin aika kuluu, eihän hän aina voi kutoa sukkaakaan.

Kevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot niinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä niin kauniisti sanotaan psalmissa:

»Ja kaikki maailman kuninkaat jos saapuis loistossansa, he lehteä ei nokkoseen lois koko voimallansa.»

Kartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja hänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.

— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein hyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne heti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä se mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.

— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli. — Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on sellainen ero?

— Se johtuu syntiinlankeemuksesta, sanoi Kirsti.

Tästä puhuivat he jälleen illalla, kun Rampa-Hannu luki satukirjaa.

Ahtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta myöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla ärtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä nurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.

— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä. Minkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden ja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he molemmat!

— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken tästä kirjasta!

— Mitä siinä kirjassa on? kysyivät vanhemmat.

Ja Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen vaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. — Tulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä päiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on maljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu herraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei liikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä vain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on varmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone, sanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko talon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki unta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju, sellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli suuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia, niin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki muut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi miehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi mies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi mies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi pientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää yötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan omaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette itse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.

— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se tarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Seuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja sade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia, joita he märehtivät.

Kotona oli vielä valoisa ilta, he olivat syöneet maitopuuroa.

— Lue meille taas tarina puunhakkaajasta, sanoi Puutarha-Olli.

— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita te ette tunne.

— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla sen, jonka tunnen.

Ja hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana palasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle kaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita on niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa hapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii onni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne surua eivätkä puutetta.

Tämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas päästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli kuitenkin löydettävä!

Kuningas makasi sairaana eikä voinut parantua, jollei hän saanut ylleen sellaista paitaa, jota oli käyttänyt ja kuluttanut ihminen, joka todella saattoi sanoa, ettei hän ollut koskaan tuntenut surua eikä puutetta.

Lähetettiin sana kaikkiin maailman maihin, kaikkiin linnoihin ja herraskartanoihin, kaikille varakkaille ja iloisille ihmisille, mutta kun oikein tutkittiin, niin jokainen heistä kuitenkin oli kokenut surua ja puutetta.

— Sitä en minä ole tehnyt, sanoi sikopaimen, joka istui ojan varrella laulaen ja nauraen. — Minä olen onnellisin ihminen.

— Annapa meille sitten paitasi! sanoivat lähetit, — saat siitä maksuksi puolet kuningaskuntaa.

Mutta hänellä ei ollut paitaa, vaikka hän sanoi itseään onnellisimmaksi ihmiseksi.

— Se oli hieno mies! huudahti Puutarha-Olli, ja hän ja hänen vaimonsa nauroivat niin, etteivät he olleet vuosikausiin nauraneet sillä tavalla.

Silloin kulki koulumestari siitä ohi.

— Kylläpä te olette hyvällä tuulella! sanoi hän. — Se on uutta tässä talossa. Oletteko te voittaneet arpajaisissa?

— Ei, ei mitään sellaista, sanoi Puutarha-Olli. — Hannu vain tässä luki meille satukirjaa. Hän luki »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta», ja sillä miehellä ei ollut paitaa. Ihan silmät kastuvat, kun kuulee sellaista, ja vielä lisäksi painetusta kirjasta. Kyllä jokaisella vaan aina on kuorma vedettävänään, se ei puutu keneltäkään. Onhan sekin lohdutus.

— Mistä te olette saaneet sen kirjan? kysyi koulumestari.

— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle. Kuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa. Meistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari rohdinpaitaa.

Mutta kirja on merkillinen, se ikäänkuin antaa vastauksen ihmisen ajatuksiin.

Koulumestari otti kirjan ja avasi sen.

— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se ei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea myös kertomus puunhakkaajasta.

Nämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi päivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia, jotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.

Hannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut kuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat eivät kannattaneet.

Koulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli hauskaa heille molemmille.

Tästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun vanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka Hannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta ja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli miljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee kokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas valonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.

Nämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne olivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu satukirjassa.

Pari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen pöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli vaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua tarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko, viisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.

Kun koulumestari läksi herraskartanosta, pisti rouva hänen käteensä pari kiiltävää hopeataalaria pienelle Hannulle.

— Ne saa isä ja äiti, sanoi poika, kun koulumestari toi hänelle rahat.

Ja Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti sanoivat: — Rampa-Hannusta on kuin onkin hyötyä ja siunausta.

Pari päivää myöhemmin — vanhemmat olivat työssä herraskartanossa — pysähtyivät herrasväen vaunut Hannun kodin luo. Hyvä, herttainen rouva oli tullut tänne onnellisena siitä, että hänen joululahjastaan oli koitunut niin paljon lohdutusta ja iloa pojalle ja vanhemmille.

Hän toi muassaan hienoa leipää, hedelmiä ja pullon makeaa mehua. Mutta vielä tervetulleempi oli kullatussa häkissä asustava pieni musta lintu, jonka hän toi. Lintu osasi viheltää hyvin kauniisti. Häkki lintuineen asetettiin vanhalle piirongille jonkun matkan päähän pojan vuoteesta. Hannu saattoi siitä nähdä linnun ja kuulla sen laulun. Ja ihmiset maantielläkin saattoivat kuulla, miten se lauloi.

Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti tulivat kotiin vasta sen jälkeen kun rouva oli lähtenyt. He kuulivat, kuinka iloinen Hannu oli, mutta heidän mielestään lahjasta vain oli haittaa.

— Rikkaat ihmiset ne eivät ajattele pitkälle! sanoivat he. — Pitääkö meidän nyt hoitaa sitäkin! Eihän Rampa Hannu voi tehdä sitä. Loppu tulee olemaan, että kissa syö sen.

Kului kahdeksan päivää, kului vielä kahdeksan. Kissa oli tänä aikana monta kertaa ollut huoneessa peloittamatta lintua tai tekemättä sille pahaa. Silloin sattui suuri tapaus. Oli iltapäivä, vanhemmat ja muut lapset olivat työssä, Hannu oli aivan yksinään. Hänellä oli kädessään satukirja, ja hän luki kalastajan vaimosta, jonka kaikki toivomukset täytettiin. Hän tahtoi olla kuningas, ja hän tuli siksi. Hän tahtoi olla keisari, hän tuli siksi. Mutta sitten hän tahtoi olla hyvä Jumala itse — ja nyt hän taasen istui mutakuopassa, mistä hän oli tullut.

Tämä tarina nyt ei ollut missään yhteydessä linnun tai kissan kanssa, mutta se oli juuri se tarina, jota Hannu luki, kun tapahtuma sattui. Sen hän sittemmin aina muisti.

Häkki oli piirongilla, kissa katsoi tiukasti vihreänkeltaisine silmineen lattialta lintua. Kissan kasvoissa oli sellainen ilme kuin se olisi tahtonut sanoa linnulle: Kuinka sinä oletkin kaunis! Minä tahtoisin syödä sinut!

Tämän Hannu ymmärsi. Hän luki sen suoraan kissan kasvoista.

— Pois, kissa! huusi hän. — Laittaudutko tiehesi!

Kissa näytti valmistautuvan hyppäämään.

Hannu ei voinut tavoittaa sitä, eikä hänellä ollut muuta, millä olisi heittänyt sitä, kuin rakkain aarteensa, satukirja. Sen hän viskasi, mutta side oli irrallaan, se lensi toiselle haaralle ja itse kirja kaikkine lehtineen lensi toiselle puolelle. Kissa kulki hitain askelin takaisin huoneeseen ja katseli Hannuun ikäänkuin sanoakseen: Älä sekaannu tähän asiaan, Pikku Hannu! Minä osaan kävellä ja juosta, sinä et osaa kumpaakaan.

Hannu piti silmällä kissaa, ja ankara levottomuus kuohutti häntä. Lintukin kävi levottomaksi. Ei ollut lähellä ketään ihmistä, jota olisi voinut huutaa. Kissa näytti tuntevan tämän. Taasen se valmistautui hyppäämään. Hannu heilutti sänkypeitettään — käsiähän hän saattoi käyttää. Mutta kissa ei välittänyt sänkypeitteestä, ja kun sekin oli tuloksettomasti viskattu kissaa kohti, niin tämä yhdellä loikkauksella hyppäsi tuolille ja ikkunakomeroon. Täällä se oli likempänä lintua.

Hannu saattoi tuntea ruumiissaan lämpöisen verensä liikkeen, mutta sitä ei hän ajatellut, hän ajatteli vain kissaa ja lintua. Vuoteestahan poika ei voinut päästä, jaloillaan hän ei voinut seisoa, vielä vähemmän kävellä. Sydän ikäänkuin kiertyi hänen rinnassaan, kun hän näki kissan hyppäävän ikkunalta suoraan piirongille ja tönäisevän häkkiä niin että se kaatui. Lintu räpytteli hädissään hurjasti häkissään.

Hannulta pääsi huuto, hänen ruumiissaan tuntui vavahdus ja mitään ajattelematta hän hyppäsi vuoteesta piironkia kohti, vetäisi alas kissan ja piteli kiinni häkistä, missä lintu oli kauheassa hädässään. Hän piteli kädessään häkkiä ja juoksi sillä tavalla ovesta ulos tielle.

Silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään. Hän riemuitsi ja huusi aivan ääneen:

— Minä osaan kävellä! Minä osaan kävellä!

Hän oli saanut takaisin liikuntakykynsä. Sellaista saattaa tapahtua, ja hänelle tapahtui.

Koulumestari asui aivan vieressä; Hannu juoksi hänen luokseen paljain jaloin, yllään vain paita ja takki ja kädessään lintu häkkeineen.

— Minä osaan kävellä! huusi hän. — Herra Jumalani! Ja hän nyyhkytti ääneensä ilosta.

Ja Puutarha-Ollin ja Puutarha-Kirstin talossa syntyi suuri ilo.

— Iloisempaa päivää emme olisi voineet nähdä! sanoivat he molemmat.

Hannu kutsuttiin herraskartanoon. Sitä tietä ei hän ollut kulkenut moneen vuoteen; puut ja pähkinäpensaat, jotka hän niin hyvin tunsi, ikäänkuin nyökkäsivät hänelle ja sanoivat: Hyvää päivää, pikku Hannu, tervetuloa tänne! Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, suoraan sydämeen.

Kartanon väki, nuori, ystävällinen herrasväki, kutsui hänet luokseen, ja he näyttivät yhtä iloisilta kuin jos hän olisi ollut heidän perhettään.