Part 4

— Nykyajan Aladdinin linna on rakennettu! sanottiin. — Päivä päivältä, hetki hetkellä kasvaa sen loisto. Marmorissa ja väreissä upeilevat äärettömät hallit. »Mestari Veretön» liikuttelee täällä teräs- ja rautajäseniään koneitten suuressa pyörösalissa. Metalliin, kiveen, kankaaseen puettuina julistavat taideteokset sitä hengenelämää, joka liikkuu maailman maissa. Taulusalit, kukkaisloisto, kaikki, mitä nero ja käsi kykenevät yhdessä luomaan käsityöläisen työpajassa, on täällä pantu näytteille. Yksinpä muinaisajan muistoja vanhoista linnoista ja turvesoista on saapunut paikalle.

Tuo valtavansuuri kirjava näky on täytynyt pienentää, ahtaa kokoon leikkikaluksi, jotta se voitaisiin esittää, käsittää ja nähdä kokonaisuutena.

Marskentällä oli ikäänkuin suurena joulupöytänä teollisuuden ja taiteen Aladdinin-linna, ja sen ympärille oli asetettu koruja kaikista maista: suuruuden koruja. Jokainen kansallisuus sai tervehdyksen kotoa.

Täällä oli Egyptin kuninkaanlinna, täällä erämaan karavaanitalli. Tullen aurinkoisesta maastaan kiiti beduiini ohitse kamelinsa selässä. Täällä oli venäläisiä talleja tulisine, uljaine arohevosineen. Pieni olkikattoinen tanskalainen talonpoikaistalo Dannebrog-lippuineen sijaitsi Kustaa Vaasan hauskasti puuleikkauksilla varustetun taalalaistalon vieressä. Amerikkalaisia majoja, englantilaisia huviloita, ranskalaisia paviljonkeja, kioskeja, kirkkoja ja teattereja näkyi siroiteltuina kummallisesti huiskinhaiskin, ja tämän kaiken keskellä oli vihreä tuore nurmikko, kirkasta vilisevää vettä, kukkivia pensaita, harvinaisia puita, lasitaloja, joissa uskoi joutuneensa troopillisiin metsiin. Kokonaiset ruusutarhat, jotka olivat kuin Damaskoksesta tuodut, upeilivat katon alla. Mikä väriloisto, mikä tuoksu!

Taidokkaasti tehdyt pisarakiviluolat sulkivat piiriinsä sekä suolaista että makeaa vettä, asettaakseen nähtäväksi kalojen valtakunnan. Jouduttiin alas merenpohjalle, keskelle kaloja ja polyyppeja.

Kaikki tämä, sanoivat ihmiset, on nyt tarjolla Mars-kentällä, ja tämän suuren, runsaan juhlapöydän ympärillä liikuskelee kiirehtivien muurahaislaumojen tavoin koko vilisevä ihmisparvi sekä jalan että pienissä vaunuissa — kaikkien jalat eivät kestä niin väsyttävää retkeä.

Niitä tulee tänne varhaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan asti. Höyrylaiva toisensa vieressä liukuu alas Seineä, täpötäynnä ihmisiä, vaunujen määrä kasvaa kasvamistaan, sekä jalkamiesten että hevosella kulkijain joukko kasvaa kasvamistaan, raitiovaunut ja omnibussit ovat tupaten ja ahtaen täynnä, niissä suorastaan riippuu ihmisiä, ja kaikki nämä virrat kulkevat samaa päämäärää kohti: Pariisin näyttelyä! Kaikilla sisäänkäytävillä loistavat Ranskan liput, muiden maiden basaari-rakennuksen ympärillä liehuvat kaikkien kansallisuuksien liput. Koneitten hallista kuuluu humina ja surina, torneista kajauttavat kellolaitteet säveliään, kirkoissa soivat urut. Niihin sekaantuu itämaisista kahviloista kuuluvia sameita, käheitä lauluja. Tämä on kuin Baabelin valtakuntaa, täällä puhutaan baabelinkieltä, tämä on maailman ihme.

Tällaista siellä totitesti oli, tällaisina levisivät tiedot siitä; kuka ei olisi niitä kuullut? Dryadi tiesi kaikki, mitä tässä on sanottu tuosta uudesta kaupunkien kaupungin ihmeestä.

— Lentäkää, te linnut, lentäkää katsomaan ja tulkaa takaisin kertomaan! kuului dryadin rukous.

Kaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä hiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta — dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento. Ja puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi mahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo sävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan antaa elämää ja kutsuu tuomiolle.

— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva, kokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen. Mutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua odotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen vuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun kaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä voimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta, sinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja sekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet puoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi puhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä koskaan tule takaisin.

Tällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento hävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa tunteen kuumetta.

— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä alkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.

* * * * *

Aamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi täyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.

Tuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien ympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät vankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale juurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin, ja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti lähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden kaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.

Kastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä. Dryadia vapisutti odotuksen hekkuma.

Pois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat värisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi kotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille, jotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa, nuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.

Kastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai »pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota kummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään viattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma veri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin dryadi nyt.

Jäähyväisistä tuli »pois, pois!»

Vankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin matka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia viinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin, vieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana. Veturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit suitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat siitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.

Kaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen tiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän riensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut mukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen dryadi.

Mikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin maasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään. Savupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten ja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia kyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka ylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.

Koska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään. Ihmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat toisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli kauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.

Dryadi puineen oli keskellä Pariisia.

Suuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle oli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma parvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta tuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt oli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli pitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat hymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka vielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa, tervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja loiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita vastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.

Dryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin tulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin tuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja kukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni puutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju ja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin vankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset ja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat vastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme, seisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu raikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli sanonut: Dryadi-raukka!

— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä kuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!

Talot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi paistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja ja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja, sekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet kulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin, rattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän myöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio ruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät, liukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli, ajatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään Vendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo monet vieraat tänne.

Talot eivät liikkuneet paikaltaan.

Oli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat kauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin kesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin; samat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa puhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä ylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun jokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin. Hän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien katselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.

Sivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin houkuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja elämän nautintoon ne kutsuivat.

Tuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden ja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia. Dryadin rintaan nousi huumauksen ilo.

— Kuinka autuasta ja ihanaa! riemuitsi hän. — Minä olen Pariisissa!

* * * * *

Seuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat saman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin muuttumattoman elämän.

— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka talon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut on aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin. Missä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe mitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden talojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen, kilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu minusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan, jonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne tahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä ikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun täytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä elävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta, tulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen arkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä kuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon loistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa ylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!

Se oli dryadin huokaus, se kohosi rukoukseksi:

— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää! Päästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni lyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja rankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni kaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni kuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!

Puun oksat humisivat, jokaisessa lehdessä liikkui kihisevä tunto, väristys, ikäänkuin sen läpi tai siitä olisi kulkenut tuli. Tuulenpuuska ravisteli puun latvaa, ja keskeltä tätä nousi naishahmo, dryadi itse. Samassa hetkessä istui hän kaasun valaisemien tuuheiden oksien alla nuorena ja kauniina niinkuin Mari-raukka, jolle oli sanottu: suuri kaupunki on oleva sinun kadotuksesi!

Dryadi istui puun juurella, talonsa ovella, jonka hän oli sulkenut ja jonka avaimen hän oli heittänyt luotaan. Niin nuorena, niin kauniina! Tähdet näkivät hänet, tähdet tuikkivat, kaasulamput näkivät hänet, loistivat, vilkuttivat. Kuinka hän oli solakka ja kuitenkin joustava, lapsi ja samalla täysikasvanut neito! Hänen pukunsa oli silkinhieno, vihreä kuin vastapuhjenneet tuoreet lehdet puun latvassa. Hänen pähkinänkarvaisissa hiuksissaan riippui puoleksipuhjennut kastanjankukka. Hän muistutti kevään jumalatarta.

Vain lyhyen hetken hän istui liikkumattomana. Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi ponnahtaen kuin gaselli paikoiltaan ja oli jo nurkan takana. Hän juoksi, hän hyppeli kuin kuljetettavan peilin väike auringonpaisteessa. Välkähdys sattuu milloin sinne, milloin tänne. Ja jos olisi tarkkaan katsellut ja nähnyt, mitä oli nähtävissä, niin — kuinka kummallista! — kaikkialla, missä hän hetkenkin viipyi, muuttui hänen pukunsa ja hänen muotonsa paikan erikoisuuden mukaiseksi, sen talon mukaiseksi, jonka lamppu loi häneen valoaan.

Hän saapui bulevardille. Täällä tulvivat häntä vastaan lamppujen kaasuliekkien, kauppapuotien ja kahviloiden valot, kokonainen valomeri. Puut seisoivat täällä riveissä, nuorina ja solakkoina, jokainen suojeli dryadiansa tuon keinotekoisen auringonvalon säteiltä. Koko tuo loppumattoman pitkä katukäytävä oli ainoana seurustelusalina. Katetut pöydät tarjosivat kaikenkaltaisia virvokkeita, samppanjaa, schartreuse'ä, aina kahviin ja olueen saakka. Täällä oli näytteillä kukkia, kuvia, veistoksia, kirjoja ja kirjavia kankaita.

Vilinästä korkeiden talojen juurelta hän katseli puukujanteen keskellä vyöryvää peloittavaa virtaa. Siellä aaltoili vierivien rattaiden, keveiden ajoneuvojen, vaunujen, omnibussien, ratsastavien herrojen ja marssivien rykmenttien virta. Henki ja jäsenet olivat vaarassa, kun luovaili vastaiselle puolelle. Milloin loisti sininen valo, milloin oli vallalla kaasuvalo, äkkiä kohosi raketti, mistä, mihin?

Totisesti oli tämä maailmankaupungin suuri valtamaantie!

Tuolta kajahteli vienoja italialaisia säveliä, täältä kastanjettien näppäysten säestämiä espanjalaisia lauluja, mutta voimakkaammin, voittaen tämän kaiken, soivat hetken posetiivinsävelet, tuo kutkuttava cancanmusiikki, jota ei Orfeus tuntenut ja jota ei kaunis Helena koskaan kuullut; yksinpä työntökärryjenkin olisi täytynyt tanssia yhdellä jalallaan, jos ne vain olisivat osanneet tanssia. Dryadi tanssi, liiteli, lensi, vaihtaen värejä niinkuin kolibri auringonpaisteessa; jokainen talo ja sen sisäinen maailma loivat häneen heijastuksensa.

Niinkuin virta pyörteissään kuljettaa juurestaan irroitettua loistavaa lotuskukkaa, niin hän ajelehti eteenpäin, ja kaikkialla, minne hän pysähtyi, oli hän taasen uusi olento: sentähden ei kukaan voinut seurata häntä, oppia tuntemaan häntä ja pysähtyä katselemaan häntä.

Pilvikuvina kiiti kaikki hänen ohitsensa, kasvot toistensa jälkeen, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan, hän ei nähnyt yhtään olentoa kotipaikaltaan. Hänen ajatuksissaan loisti kaksi säteilevää silmää: hän ajatteli Maria, Mari-raukkaa, rääsyistä, iloista lasta, punainen kukka mustissa hiuksissa! Hänhän oli maailmankaupungissa, rikkaana, loistavana, sellaisenahan hän oli ajanut papin talon, dryadinpuun ja vanhan tammen ohitse.

Varmaan hän oli tässä huumaavassa melussa, ehkäpä hän juuri oli astunut alas pysähtyvistä komeista vaunuista. Tänne pysähtyi alituisesti upeita ajoneuvoja, kuskit kultakalunoissa ja palvelijat silkkisukissa. Herrasväet, jotka niistä astuivat kadulle, olivat kaikki ylellisesti puettuja naisia. He kulkivat avonaisesta rautaristikolla varustetusta portista ylös korkeita, leveitä portaita, jotka johtivat marmorinvalkeilla pylväiköillä koristettuun rakennukseen. Oliko maailmanihme ehkä tässä? Mari oli varmaan siellä.

— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli korkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä vallitsi.

Se oli Madeleine-kirkko.

Kiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna mustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen muodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä rukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui voimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit. Toiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien ääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.

Dryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut paikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti, salaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle äänettömästi.

Dryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja olemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset. Olivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?

Kuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta vaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän hengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen kaipauksensa paikka.

Pois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa, lentäminen on sille elämää.

* * * * *

Hän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla, komeiden suihkulähteiden luona.

— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä vuodatettua viatonta verta.

Nämä sanat lausuttiin.

Täällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin ei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä dryadi tuli.

Kierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä. Hän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat tähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko elävästä elämästä.

— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. — Minä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää minun luokseni!

— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen merkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on syntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!

— Minä en tule sinne, kuului vastaus.

»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli saapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä, alas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.

Portaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat. Alhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.

He seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien käytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut ja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea. Jokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa, joka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä katukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä eteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta juoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket, sähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin ajastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin kuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien siltojen.

Missä oli dryadi?

Sinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia tässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka. kloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä Marskentälle maailman näyttelyyn.

Hän kuuli hämmästyksen, ihailun ja tunnustuksen huudahduksia.

— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille ja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen siunauksellista aikaa.

Näin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne olennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat. Ne vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja kielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.

Suuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui vihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean mielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.

— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön puhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö sellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa itseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin ajassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on tapana sanoa.

— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä sinä puhut?

— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja muori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas. Tämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui täällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja salakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten mieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain melodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on mennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin ilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan kunniaksi, jolloin ruttoemo eli.

Paikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut pienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista Sevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin tunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.

Vaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli nostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä holveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen, maailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy loistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä, voimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.

Niin, varmaan! Ja hän näkikin sen tuolla, se säteili hänen edessään, se välkkyi, kutsui, niinkuin Venustähti taivaalla.

* * * * *