Part 5
Hän näki avonaisen säteilevän portin; se johti pieneen puutarhaan, joka oli täynnä valoa ja tanssin säveliä. Kaasuliekit hohtivat siellä kukkaspenkereinä, ympäröiden pieniä hiljaisia järviä ja lammikkoja, missä taidokkaasti muodostetut, läkkipellistä leikatut, taivutetut ja maalatut vesikasvit upeilivat täydessä valaistuksessa, nostaen kyynäränkorkuisia vesisateita kukkakuvuistaan. Kauniit itkuraidat, todelliset kevään itkuraidat pitelivät raikkaita oksiaan riipuksissa kuin vihantia, läpikuultavia ja kuitenkin suojaavia huntuja. Pensaitten keskellä paloi täällä rovio, sen punainen valo loisti pieniin puolipimeihin, hiljaisiin lehtimajoihin, joiden läpi sävelet viilasivat. Korvia kutkuttava soitto huumasi, houkutteli, pani veren ihmisissä kiehumaan.
Hän näki nuoria, kauniita juhlapukuisia naisia, huulilla vilpittömyyden hymy, ilmeessä nuoruuden kevyt, hilpeä mieli. Jokainen oli tuollainen »Mari», hiuksissa ruusu, mutta vailla vaunuja ja palvelijapoikaa. He pyörivät ihan kuin aallokossa, he liitelivät kuin villissä karkelossa. Ylöspäin tai alaspäin, se oli samantekevää. Ikäänkuin tarantellan puremina he juoksivat, nauroivat, hymyilivät, niin autuaanonnellisina, että he olisivat olleet valmiit syleilemään koko maailmaa.
Tanssi tempasi dryadin pyörteisiinsä. Silkkisaapas kapaloi hänen pienen hennon jalkansa samanvärisenä kastanjanruskeana kuin nauha, joka hänen hiuksistaan liehui paljaille olkapäille. Silkinvihreä hame aaltoili suurissa laskoksissa, peittämättä kuitenkaan kaunismuotoista säärtä ja siroa jalkaa, joka näytti aikovan kirjoittaa taikaympyröitä ilmaan tanssivien nuorukaisten päiden päälle.
Oliko hän Armidan taikapuutarhassa? Mikä oli tämän paikan nimi?
Se loisti kaasuliekkeinä ulkopuolella:
Mabille.
Sävelet ja kättentaputukset, raketit ja vedensolina räiskyivät täällä kilpaa samppanjan kanssa, tanssi oli bakanttisen hurjaa. Ja kaiken tämän yläpuolella purjehti kuu, tosin hiukan vinona kasvoiltaan. Taivas oli pilvetön, kirkas ja puhdas. Tästä Mabillesta luuli katsovansa suoraan taivaan sisään.
Kuluttava, kihisevä elämänhalu värisytti dryadia ooppiumihuuman tavoin.
Hänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat huilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen korvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt niitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan kohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain läpikuultavaa, kaasuista ilmaa.
Ilmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän näki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla. Valo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta majakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet sinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas kuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.
* * * * *
Kuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa ja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne valaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita, mistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä avautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden syvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle, jouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja lasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen pituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät suolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni meren pohjaan.
Suuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään varsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön hämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti ikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.
Suolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat olivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien päät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat suutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa Pariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen matkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa rautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat merikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen omasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka vyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet näytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät ahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat mielipiteensä sentapaisista.
— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat nahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä kutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme helpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja muljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!
— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden kala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana aikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta uivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen ja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän kaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!
Ja kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he olivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä. Niin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot, jotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän käsittämishermonsa.
Pieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä selkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän hän sen.
— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen kullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman, kaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne häntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme, kaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella, suuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen pyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän olisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.
— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota vedettiin.
— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä, kirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan oli? Sanoivat häntä referentiksi!
— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen, neitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja oli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli vieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.
— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän eräänlainen musteruisku ihmisparvessa.
Näin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita kannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut. Heidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän laulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän keskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.
— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis kuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät kauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme. Kuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella jokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on lihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut karppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.
Kalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne tuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän seisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista, ruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta, eau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.
* * * * *
Kun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet vielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin murhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen välähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä päivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut. Dryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.
* * * * *
Dryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne kotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin puutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki — sellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.
Muistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään. Ympärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen levottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.
* * * * *
Hän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut levätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään täällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti ja sukeltaa sinne.
Mutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on vuorokausi lopussa.
Hänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui nurmelle, solisevan veden ääreen.
— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. — Kirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!
— En ole elävä lähde! vastasi vesi. — Minä kumpuan koneen avulla.
— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna minulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.
— Me kuolemme, kun meidät revitään irti! vastasivat ruohot ja kukkaset.
— Suutele minua, sinä raikas ilmavirta! Vain yksi ainoa elämänsuudelma!
— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin olet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä loisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin jälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa tomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua vain!
Dryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut poikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä toivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja vaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät paloivat alttarilla, urut soivat.
Mikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja kuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko luomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen huminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista, kuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on lahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen elämän.
Urkujen sävelet paisuivat ja helisivät, puhuivat ja lauloivat:
— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonka Jumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!
Pehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne sammuivat kuin nyyhkytykseen.
Taivaalla loistivat punertavat pilvet. Tuuli humisi ja lauloi:
— Menkää menojanne, te kuolleet, nyt nousee aurinko!
Ensimmäinen säde sattui dryadiin. Hänen olentonsa hohti välähdellen, niinkuin saippuakupla sammuessaan häviää ja muuttuu pisaraksi, kyyneleeksi, joka putoaa maahan ja häviää.
Dryadi-raukka! Kastepisara, kyynel vain, joka vierii ja katoaa!
* * * * *
Aurinko paistoi Marskentän Fata Morganaan, paistoi yli suuren Pariisin, paistoi pienelle aukealle, jossa korkeitten talojen keskellä oli puita ja loiskiva suihkulähde. Siellä seisoi kastanjapuu, mutta oksat lamassa, lehdet kuihtuneina, puu, joka vielä eilen kohosi elinvoimaisena kuin kevät itse. Nyt se oli kuollut, niin sanottiin, dryadi oli kuollut, mennyt menojaan kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne.
Maassa virui kuihtunut, taittunut kastanjakukka. Kirkon vihkivesi ei saattanut herättää sitä eloon. Pian polki ihmisjalka sen soraan.
* * * * *
Tämä kaikki on nähtyä ja elettyä.
Me näimme sen omin silmin näyttelyn aikana Pariisissa 1867, _meidän aikanamme, sadun suurena ihmeellisenä aikana_.
KANA-KREETAN PERHE.
Kana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka oli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla paikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen, vallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten ja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha ulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit, varikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli. Siellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka ampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan asti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen puukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli tuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli ylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli tehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati herrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine, ylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi hän sitä sanoi.
Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki, johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta; laattaan oli kaiverrettu sana _Grubbe_ — se oli juuri sen vanhan ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa. Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto. Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista; hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista. Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.
Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit, varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin. Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa, missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.
Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe kutsui häntä _omaksi Sörenikseei_; se oli suurin suosionosoitus, ja siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus, ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä, jottei hänen olisi liian helppo istua.
Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta. Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin isä pääsi vapaaksi.
Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.
Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat. Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän. Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa. Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.
Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia. Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät! Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.
— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on jumalatonta työtä!
Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:
— Isä antaa kyllä!
— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta palasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.
Hiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan, Jumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan enemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat komeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen silmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.
Kun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan, ja puutarha metsistyi.
Herra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin nuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären tahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan roteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän ratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä. Paikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas ja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He tahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben talossa.
Gyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet sukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän voi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.
Niin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun Marie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon sanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean aatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!
— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herra Grubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.
— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei hyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.
Laiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta Köpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä kohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne tulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.
— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan! sanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan umpivaunuissa.
Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset. Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.
Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!
— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. — Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi kuin päästät liikkeelle valheita!
Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen, siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan. Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen, joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas, hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt kunnollisesti.
Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.
— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä kuunnella!
Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.
Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi, ikäväksi.