Part 3

Tehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja rääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui omia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat rääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli nyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen oli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli huvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen sanonut.

Nyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen rääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja hepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta ja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen imelänäitelän Brage-kielensä.

Rääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain lumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.

— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani norjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani vahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki kuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen ja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.

— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. — Ymmärrättekö mitä se on?

— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät tuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun norjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret» tulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää muuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme tarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä raikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu, joka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien, ystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni puhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa tehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän ylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!

— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi tanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen itseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin hyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme ja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta hyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen oman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan saa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en kadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista olekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä lasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!

— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se inhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja joutui toiseen.

Molemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä paperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen tanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen oodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.

Rääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois lumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen; silloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee siunaus.

Tällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan ketään, paitsi — rääsyjä.

VÄNÖ JA GLÄNÖ.

Lähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran kaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että taloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on täällä enää vain toinen saari.

Eräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on noussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli maailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään. Kirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.

Sinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan olisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä, kirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla tuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein tarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen ja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki saaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä oli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten parvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja valittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.

Monet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat itse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä niinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan päästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö odottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.

Moni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee hetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä, nukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli Glänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine talonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura hyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.

Ja kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka monta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari kadonnut.

Olit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten lipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti purjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta; muuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden pyörissä.

Olet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa ja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän saartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien talonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan tässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon varrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa kohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden. Onko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin olikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin, että vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä maalle?

Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty, joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin. Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja. Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.

KUKA OLI ONNELLISIN?

— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne eloon!

— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne kyynelilläni.

— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte kummilahjoja.

— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain _yksi_ saattoi tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi — mutta minkä heistä?

— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla, tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu sekä ulkona että sisällä.

Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu tajusi sen.

Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut, raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen, missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.

Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon runsautta:

— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa! Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!

Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa »seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon, joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.

— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.

Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.

Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.

— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.

— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman onnen!

Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.

— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.

Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti — sellaista sattuu ruusuille!

— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä. Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt, mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.

— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!

Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.

— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen onnellinen! Kaikkein onnellisin!

Ja se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.

Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa, ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon: miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.

Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti. Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa, ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.

— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!

Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.

— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen kertoa!

Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa. Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.

— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen, äidin rakkain lapsi.

— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.

— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.

— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.

— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan, missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.

DRYADI.

Me matkustamme Pariisin näyttelyyn.

Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän aikamme on sadun aikaa.

Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.

Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille. Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa, jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo tuore kastanjapuu.

Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta. Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle. Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat, niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.

Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.

Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi, tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista, missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja, jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla, olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään, niin viisaita ne olivat.

Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen, mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.

Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen kautta kaikkien aikojen.

Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta aukeaa vapauden kraateri!

Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.

Taivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.

Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin näköpiirin taakse.

Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin, mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.

Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö. Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin hiuksiinsa.

— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!

Ja kuitenkin hän läksi sinne.

Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä tuohon suureen kaupunkiin.

Tuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.

Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana. Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi surullisena:

— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!

— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa. Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän kaupungin olevan.

Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina, kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.

Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa kirjaan.

Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli monena päivänä nähnyt vain sellaisen.

Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja ihmiset niinikään.

Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.

Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä, häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa syleilemään valon sanansaattajia.

Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana, rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi pysyväinen muisto.

— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä milloinkaan palaa.

Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut, oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana. Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.

Miltä näytti sitten tämä ihme?

— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä, tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka, sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää lehteä, ei jää juurta.

Sotakoulun edustalla sijaitsee sodan näyttämö rauhan aikana, keto vailla ruohoa ja kortta, kappale hiekka-aroa, joka on leikattu Afrikan erämaasta, missä kangastus näyttelee ihmeellisiä ilmalinnojaan ja riippuvia puutarhojaan. Mars-kentällä ne nyt olivat vieläkin komeampia, vieläpä ihmeellisempiäkin, sillä nero oli tehnyt ne todellisuudeksi.