Part 2

Jyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme retkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja, ja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti nuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me lyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja palavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.

Kuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei pääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää. Pohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen isänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.

Kirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis vain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen rinnoista.

Rohkeus on lamaantunut, vastustus lamaantuu. Sinä uskollinen Köpenhamina!

* * * * *

— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset herrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja samettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He ratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset vanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan pyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty rovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli, niinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on luterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja laillistettava.

Ylhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja helmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko tätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla, istuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan valtaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki hänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.

Porvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja sen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari nöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat maan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja luostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on pöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.

»Tuli köyhät linnut nilkuttain, tuli vilkuttain. Tuli rikkaat linnut liehuen, tuli riehuen.»

Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta. Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä sepänpoika.

»Oli Birkendestä se poikanen, yli Tanskan lensi jo maine sen. Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin, tien sydämihin raivasi hengen asehin.»

Loistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi Peter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien maalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri. Hän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja koululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto ja laulu:

»Niin kauan teinit Tanskanmaan kun kynänvartta käyttää, niin _Kristianille_ hurrataan. sen maine kirjat täyttää.»

Raskaisiin pilviin sekaantui auringonsäteitä taiteaikana.

* * * * *

— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä Samsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän ennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava kuningas.

Hän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä saduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla. _Pörssi_ kohosi tornineen ja huippuineen. _Rosenborg_ nousi, katsellen kauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli »_Runde Torn_», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti, ja uraniapylväs, joka katselee _Hveeniin_ päin, missä _Uranienborg_ ylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta, ja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä, miehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä, nerolahjaisesta aatelissyntyisestä _Tyko Brahesta_. Hän kohotti Tanskan nimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa maailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.

Hän lauloi lohtua tuskassaan:

»Taivashan on kaikkialla, mitä muuta kaipaisin?»

Hänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa Kristian neljännestä.

* * * * *

Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. — Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä. Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin surullinen.

— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän onkaan katsella! Hän istuu _Kristian neljännen_ sylissä, se on hänen rakas tyttärensä _Eleonora_. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies _Corfits Ulfeldt_ on hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista ja Lutherista.

Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa, Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: _Sofia Amalia Lüneburgilainen_. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän, kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin Tanskan kuningatar?

»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat. »Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»

Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta, se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan: »Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen! Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja valheita syntyy kuin satamalla.

Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.

* * * * *

— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.

On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat, lehdet lentävät _Peder Oxen_ taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli _Kristianshavnin_ kiertäen _Kai Lykken_ taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset, ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:

»Petturi _Corfits Ulf elätille_ ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»

Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!" vinkuu tuuli vihlovin äänin. _Sinisessä tornissa_ linnan takana, missä merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi, tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät, säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät, ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.

»Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus, ja kunniaksi sille on luja luottamus.»

Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.

»Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»

Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:

•Ma täytin vaimon valani myös aikaan tuskan, hädän.»

* * * * *

Katsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.

On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.

Ruotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry. Mutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset valmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas ja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä tulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä. Hän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus, kuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain vetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja koettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset tulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa hyökkäävien vihollisten niskaan.

Tänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus ja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu. Porvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’

* * * * *

— Mitähän nyt seuraakaan? Katsopa tätä kuvaa!

Piispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain korkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut, piispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.

Onko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä: ylimielisyyden valta.

Pormestari _Hans Hansen_ ja piispa _Svane_ ojentavat toisilleen kätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti ja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti. Kädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit suljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin, hänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän vallitkoon suuria ja pieniä!

Tämä on yksinvaltiuden aika.

* * * * *

— Nyt käännämme lehden ja sen mukana ajan.

Halloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa kasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien toitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa kuningasta itseään, kuningas _Kristian viidettä!_ Hän on nuori ja iloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa vahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat lyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit ja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja säätyedut ja saksankieli vallalla.

Silloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt on piispana, se on _Kingon_ ääni, hän veisaa kauniita virsiä.

On toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen ajatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen lakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää tuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies, saa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka mestauspaikalla riippuu _Griffenfeldtin_ pään päällä. Silloin julistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään kalliosaarelle Trondhjemin rannalle:

»Munkholm — Tanskan St. Helena».

Mutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja loistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja -naiset.

* * * * *

— Nyt tulee _Fredrik IV:n_ aika!

Katsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin, se voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme voittoisia nimiä, sellaisia kuin _Sehested_ ja _Gyldenlöve_. Me muistamme _Hvitfeldtin_, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston räjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun kanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka Norjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: _Peter Tordenskjoldia_. Hänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta laineilta, rannalta rannalle:

•Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun, katkaisi päivän humun pitkäinen. Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi, läks’ matkaan laiva Norjan rannikon. Ja nuori, uljas henki viikinkein taas merta Pohjan voitollisna sousi.»

Tuli tuulahdus _Grönlandin_ rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta: se kertoi voitoista, jotka _Hans Egede_ ja hänen vaimonsa olivat hankkineet evankeliumin valolle.

Sentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli, joka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen olisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.

Köpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa, kaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä risti on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.

Yöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan puolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita. Mutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa. He tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja päättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.

Tässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan koettelemuksen aikaa.

Kuningas _Kristian IV_ elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet vuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa. Ollaan vuoden lopulla.

Pienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika. Pallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää etsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy niin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat! Tuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se tarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin. Ja kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki. Sekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään ruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja kirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat viimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»

Ainoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri savuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa ja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä. Siunattu olkoon Fredrik IV!

* * * * *

Katsopa nyt tätä kuvaa!

Katso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden ympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille on jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle. Jokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin. Sentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs, katse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies, jonka nimen me lausumme ääneen.

»Oli vihurin virkeys äänessään, nous aurinko entein kirkkain. Tavat lainatut kirpos lentämään pois parvina heinäsirkkain.»

Se on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen näyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi pahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki ovat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.

* * * * *

»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen aikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista mieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet otetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen avoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli. Ja talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika, joka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen kukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa. Kuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja Tanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis, lempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet laulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille: _Filippa, Elisabet, Lovisa_.

Maallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja nimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja pian hyljätyn _Matilden!_ Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat laulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja laululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.

Katso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan pelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa pois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä. Suuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta, missä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan. Silloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen kuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa, oli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet _Ewaldin_ laulusta, _Hartmannin_ kauniista sävelestä.

Mahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja kertova onnettomasta kuningatar Matildesta.

* * * * *

— Nyt selailemme eteenpäin kuvakirjaa.

Ulfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty toista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta lieneekään maailmassa sellaista?

Auringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan» alustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti riemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi _Fredrikille_. Vanhojen ja nuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet _Bernstorff, Reventlcw, Colbjörnsen_. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan ihana kirjoitus:

_»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait pidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla peloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen, onnellinen!»_

Mikä auringon päivä! Mikä kyläläisten kesä!

Valon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu kivi Ulfedtin torilta, mutta _Vapauden patsas_ on seisova auringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».

»On meillä vanha valtatie. maanpiirin kaiken mi kiertää.»

* * * * *

Aava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen tuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti pientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:

»Horjumatta seisoi joka mies, seisoi, taisteli ja kuolla ties.»

Voitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä taistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan kunniakasta »huhtikuun _toista päivää_» kiirastuorstain taistelua sataman edustalla.

Vuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko se Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes laivastossa.

Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa, kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi, että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».

Ja sen sanottuaan syöksyi hän mereen.

•Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. — Vaan jossain, taistelusta etähällä, _hän_, kylmä ruumis — nimeä ei hällä — saaliina vetten kulkee kulkuaan. Veen pintaan virta painoi vainajan, sen kalamiehet Ruotsin lainehista täht'yönä nosti, saattoi rantahan ja — arpaa löivät olkalappusista.»

Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.

»Kansamme luja on uskossaan: Herra on ystävä Tanskanmaan. Häneen jos luotamme, meihin hän, ja huomenna aurinko paistaa.»

Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa, _Oehlenschlägerin_ kangastuksen.

Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:

»— — silta aatteen salamoille, kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»

_Hans Kristian Örsted_ kirjoitti siihen nimensä.

Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.

— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat kivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat tänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat _Thorvaldsenin_ käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon. Ihanaa sitä on katsella!

— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut! Meren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin taloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt tuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen, mutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista, on toteutunut.

Moni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä menojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.

Ja tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia. Kuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.

Usein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste ei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se _jää!_ Ja väkevämpi kuin väkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme vallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.

Tämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä säteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä iloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani pientä sisartani ensi kertaa.

Ja kummisetä sanoi:

— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat myöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja piirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä olen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!

Aihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime iltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin kaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin ensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin Köpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää kirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja ystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje _kummisedän kuvakirja_.

RÄÄSYT.