Satuja ja tarinoita IX

Part 1

Chapter 12,997 wordsPublic domain

SATUJA JA TARINOITA IX

Kirj.

H. C. Andersen

Suomentanut

Maila Talvio

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston avustuksella.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Kummisedän kuvakirja. Rääsyt. Vänö ja Glänö. Kuka oli onnellisin? Dryadi. Kana-Kreetan perhe. Ohdakkeen kokemukset. Sepä oli keksintö. Onni voi piillä puupalikassa.. Pyrstötähti. Viikonpäivät. Päiväpaisteen tarinoita. Vaarinisä. Kynttilät. Tavattomin. Mitä koko perhe sanoi. Tanssi, tanssi tyttisein. Suuri merikäärme. Puutarhuri ja herrasväki. Kirppu ja professori. Mitä vanha Johanna kertoi. Portinavain. Rampa. Täti hammastauti.

Kummisedän kuvakirja.

Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää. Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle lehdelle.

— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.

Kanteen oli kummisetä kirjoittanut:

»Tämän kirjan huoleti repiä saa. pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»

Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen», ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon oli kirjoitettu: »kaasua».

— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan, jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »_Hylkeenrasva ja kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot_». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas, manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.

Tässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.

* * * * *

Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.

— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä. Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen, sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.

— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet omalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me olemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet Köpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät toimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta ne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten! Tosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat, mutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun käytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää toista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada voimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen meistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä sisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme loistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten. Mutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla valaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te loistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia, ei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme vanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat paremmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän sukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt ja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän jälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte kertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne, ja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät voimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan kertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä! Sydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä jo olisi ollut vettä.

Kummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat lyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana, jolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko Köpenhaminan historian.

— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä. — Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän kuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.

Tämä on kirja. Tämä on tarina.

»Köpenhaminan elämä ja olot».

Se alkaa pilkkopimeästä, pilkkosen pimeä lehti, se on pimeä aikakausi.

* * * * *

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

Katsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se ajaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin suuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta jäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää saksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa. Jäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä Köpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa. Siellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan törmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta pysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi niin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän, tuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi, että jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita ja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.

Hänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen säteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne tanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat, ja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.

— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän kirousta! —

— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään siellä!

— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.

— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, — mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja oloille.

* * * * *

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta. Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.

Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.

Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja. Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.

Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.

— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä! Siinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin ne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot kalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin se nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin tyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat auringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä kerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!

— Linnunpojan piipatusta! sanoi koillistuuli.

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

* * * * *

Kellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui. Hän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä oli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman äveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut markkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen kamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja kirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne piispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa kun ne kohosivat.

_Akselin talo_ oli noussut.

»Linna jylhä, torni ylhä, portaat, ovet, nurkat, lovet. — Uhuu, huhuu! Koillistuuli paksuhuuli riehui, kiehui. Linna seisoi sittenkin.»

ja sen ulkopuolella oli »Hamina», kauppamiesten satama.

•Häkki merenneitoselle tehty lehtoon vihreään.»

Muukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat aittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin rakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone päätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit — ne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria, pippurisällit, vanhatpojat!

Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle, repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät ruohoa katu-ojassa.

— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee, että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.

Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon irvistävä pää.

— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se on hyvin ymmärrettävissä.

Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti. Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois. Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on tapana sanoa.

— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun katselemaan tuota rojuläjää.

Se lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.

* * * * *

— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja pohjoiseen.

— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.

— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti, ja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa kasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin maan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat. Siellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja oluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja aivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen mahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka se päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue Kirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu, vahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt piispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.

Piispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan, siellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput ja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko maan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja, ne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä linnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen ulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät hänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.

Tuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä! Porttia ei sinulle avata!»

* * * * *

On vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa. Holsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on huokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä yö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», _Atterdag_.

Piispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä varustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone, sillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää ketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen riippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen kanat.

— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja sitten se sähisi ja suhisi.

Saksanmaalta puhalsi ilkeys ja kurjuus.

— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja Bremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä äärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi Valdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän sanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin laivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään tehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli hyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki hänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin, sen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja maljojen kilinän ääreen.

Mutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja kuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on hyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset hiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän jäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine portaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle joutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän. Hän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa. Laivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on tulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja aurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton ilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa, milloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita. Minä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille, sanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!

* * * * *

— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina hyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on siunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja kunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä. Siinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä ja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten raivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa porvarien oven edessä.

Aivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni talo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa. Siellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja siellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa sisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä säilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands», Rukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik, Harpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan Riimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon herra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan ensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän harjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.

Ja kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret ja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja iloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa sen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja se loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu haukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja piipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.

— Suukopua kaikki tyynni! sanoo pureva koillistuuli.

— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!

* * * * *

— Nyt me selailemme eteenpäin kuvakirjaa, sanoi kummisetä.

Kuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit, juhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen, katsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas Hannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle. Kuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee sametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen vieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian, jolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa porvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan.

Yksin Jumalan kädessä on onni!

* * * * *

— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti puhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon ajasta.

Päivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden kokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä kuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy ikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska. Väki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli soihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo kohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli Hovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista tyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat suljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta lasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa Elisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista herraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.

Kuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän tahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille hyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän lähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja sukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka silmä kastuu eronhetkellä.

Ajan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan, kolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä kirjoitettuina että painettuina.

»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa sinulle kirousta!»

Ja munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin Jumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä annoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous sinulle, Kristian Paha!»

Mutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian, sinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä vaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»

Mutta köyhän miehen sanat ovat niinkuin akanat tuulessa.

Nyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille vielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.

* * * * *

Aika on pitkä, aika on tukala; älä luota ystäviin, älä luota sukulaisiin!

Kielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi maahan.

Fredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa: »uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan vieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi vieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet umpeensa.

Kuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat linnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara tuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä tässä nyt kerrotaan.

— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella. Siellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä istui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär. Kun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli hänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo maanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä luota ystäviin äläkä sukulaisiin!

Pääskynen saapui Sönderborgin linnasta ja lauloi valittaen.

— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä kuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen sormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.

»Oi, mikä murhe määrätön sai kivet uurteisiin!»

Kalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä lentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on myötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.