Part 8

Kuinka kaunis olikaan niinä aikoina Palazzo Davanzati jalosta kivestä veistettyine korkeine julkisivuineen vastapäätä rumaa kauppahallirauniota! Keskellä seinää ulkoni komeileva seitsemännentoista vuosisadan vaakunakilpi vailla kruunua ja ruskeat, kuperat pinnat tummenneina, ja ylinnä kiersi kaunis avoin loggia, ilmava, vapaa, firenzeläinen, meille kuuluva, joka lupasi sitä alhaalta silmäileville ohikulkijoille laajan näköalan yli marmoritornien, auringonpaisteisten kukkuloiden ja seesteisten taivaiden. Se oli tosiaankin rahakkaan ja sivilisoidun kauppaherran avara asumus, yhtä vankka kuin hänen Ranskan ja Levantin pankkeihin sijoittamansa omaisuus, yhtä synkkä kuin hänen toistaiseksi heltymätön sissisisunsa, luja ja laaja niinkuin hänen elämänsä hienostuneena humanistina ja uutterana porvarina. Syynä oli kenties pelkkä nimen varassa tapahtuva mielleyhtymä, mutta palatsi johdatti aina mieleeni Davanzatin Tacitus-käännöksen tyylin, sen kohtuullisen, kiinteän ja koruttoman, mutta silti mehukkaan, elävän ja ytimekkään sanonnan, joka kelpaa mainittavaksi Machiavellini kielen rinnalla.

Mutta jos olisitte nähneet palatsin sisäpuolen noina aikoina, olisitte nähneet kaikkialla likaa ja pimeyttä, puolittain luhistuneita portaita, rapistuneita seinämuureja, puolittain umpeen muurattuja parvekkeita ja suuren pihamaan täynnä vinoja kulmauksia, haiskahtavia nurkkia ja hylättyjä laatikoita. Nyt se on puhdistettu, pesty ja uudistettu, ja siitä on tehty museo luetteloineen ja kultanauhuksisilla lakeilla varustettuine vartijamiehineen, ja sen näkeminen maksaa liiran, sillä sen sisäpuolella on kaikki kaunista, sievää ja siistiä: huonekaluja, joita on hankittu antikvaarisista liikkeistä, suuria tammisia istuimia, hyvien maalaajien tauluja ja juutalaisilta takaisin ostettuja seinäverhoja. Kaikki on puhdasta, siroa ja viehättävää ja nimenomaan muukalaisia, keikareita ja oppineita herroja varten, jotka haluavat saada käsityksen kunnianhimoisen rihkamakauppiaan korjaamasta viidennentoista vuosisadan firenzeläisestä talosta. Mutta se ei ole enää meidän Palazzo Davanzatimme, minun likainen ja kehnontunut Palazzo Davanzatini, joka oli täynnä elävää elämää ja jossa asui ihmisiä eikä kudelmia, pieniä pystykuvia ja rahoja, kuten nyt. Ja varsinkaan se ei ole enää se Palazzo Davanzati, joka muistettavan ensimmäisen kerran soi suojaa meidän luomuksellemme, oli todistamassa myrskyisiä kiistojamme, kaksintaistelujemme asehelinää, ilolauluja ja mieletöntä naurua, kun ensimmäisen kerran kävimme ryntäämään maailman kimppuun.

Olimme vuokranneet siellä huoneen eräältä leppoisalta ja pyylevältä kunnon mieheltä, joka elatuksekseen valmisti sirkkojen häkkejä ja parturien uutimia. Huoneemme oli pienenlainen ja hyvin kalustettu? Me siirsimme sieltä heti pois sängyn, yöpöydän ja lipaston ja jätimme vain pari pöytää, rikkinäisen ja reikäisen sohvan ja muutamia rampoja tuoleja. Mutta me tarvitsimme vain muutamia päiviä järjestääksemme tämän aution porvarillisen asumuksen oman makumme mukaisesti. Isäntämme näytti häpeevän likaisia seiniä, sillä hän toi meille suuren kimpun laakerinoksia, jotka kiinnitettiin seiniin tai ripustettiin kattoon. Me toimme sinne veistoksia ja maalauksia esittäviä valokuvia ja piirroksia, ja pian havaittiin tummien lehtien lomitse Tizianin alastomia naisia, Leonardon arvokkaita vanhuksia ja ilkeäin faunien ja turhamaisten apollojen karkeloivia hahmoja. Seinällä riippui naulassa kaksi florettia, ja oven yläpuolelle — meillä näet oli oma, yksinomaan meidän käytettävänämme oleva ovi — oli kiinnitetty levy, johon oli suuren, punaisen, joka suuntaan käärmeinä kiemurtelevia säteitä heittävän auringon alle piirretty jumalaisen suojelijamme nimi korein mustin kirjaimin. Ja siellä, siinä kehnossa, melkein autiossa huoneessa oli juhla joka ilta. Kaikki tulivat sinne pariksi kolmeksi tunniksi tapaamaan toisiansa, kiistelemään, juttelemaan ja innostumaan. Kaikki kelpasi kokouksen tekosyyksi. Luoksemme saapui yhä uusia nuorukaisia, kiihkeitä ja arkoja. Ystäväni Giuliano ei ollut silloin Italiassa: minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle kertoen hehkuvin sanoin suuren suunnitelmamme aloittamisesta, toiveistani ja ensimmäisistä otteluista, ja hän syöksyi heti keskelle taistelun tuoksinaa joutuen kohta eräälle johtavalle paikalle.

Käsikirjoituksia alkoi saapua (olipa niissä korjaamista, pyyhkimistä ja hylkäämistä!), kärsivällisesti leikattiin ensimmäiset piirroslevyt (kellervään ja kovaan puksipuuhun, jossa kaiverrin, kiukkuisimminkin piirtäessään, tavan takaa luiskahti pois tummalta uraltansa), lähetettiin kaikkiin ilmansuuntiin painettuja, lehtemme ilmestymistä koskevia tiedonantoja (ensimmäinen sotasanoma, jossa jo kaikui iskujen ja sotatorvien pauhu!). Millainen juhlahetki olikaan se, jolloin ensimmäiset _korjausarkit_ saapuivat painosta! Ne olivat kosteat ja kehnolle paperille vedetyt, painomuste oli vielä ihan märkä, ne olivat täynnä virheitä ja naurettavia väärinkäsityksiä, mutta meidän silmissämme ne sittenkin olivat kunnian ja maineen taivaallisia sanansaattajia: olivathan ne ensimmäiset askelemme sillä tiellä, jonka piti johtaa meidän mykkä joukkomme kohti ihmisiä ja kohti kuolemattomuutta.

Me tahdoimme luoda lehden, joka oli kerrassaan toisista eroava joka suhteessa, myöskin ulkoasultansa, ei missään tapauksessa nykyaikainen. Tavanomaisen valkoisen ja sileän paperin asemesta käytettiin karkeata, tummaa paperia; mekaanisesti valmistettujen sinkkilevyjen ja persoonattomien verkkoviivojen asemesta itse valmistamiamme puupiirroksia, nimikirjoitusten asemesta kuvioita ja symboleita; runollisia ja sointuvia nimiä tuntemattomien ja epäsointuisten sukunimiemme sijaan. Ja me työskentelimme kaikin yksimielisesti, jotta lehtemme ilmestyisi kauniina, rikkaana, omalaatuisena ja yllättävänä joka kohdaltaan. Ei ollut enää mitään työnjakoa: nähtiin runoilijoita kirjoittamassa filosofisia tutkimuksia, filosofeja, jotka alkoivat puuta kaivertaa, oppineita, jotka esittivät lyyrillisessä muodossa metafyysillisiä oppejansa, maalaajia, jotka yrittivät luoda kritiikkiä ja teoriaa.

Vallitsi iloinen hämminki ja häilyntä, hermostunut kiihko, ikäänkuin meidän kaikkien ja jokaisen yksityisen elämä olisi ollut alkamassa uudestaan, ikäänkuin ihmiskunta olisi parhaillaan herännyt vuosisataisesta unesta tai päässyt jumalallisesta kurituksesta ja ikäänkuin maailmankaikkeus olisi odottanut uudestimuovautumistansa. _Sturm and Drang_-tuntojen tuuli häilytti hiuksiamme, kun istuimme siinä korjausarkkien tai piirrosten yli kumartuneina tai seisoen, kasvot punaisina, kiivaasti väittelimme taiteen valtavuudesta, Michelangelon nerosta tai aineen olemassaolosta. Ja kun sitten astuimme ulos pimeälle pihalle, syntyi kahakoita ja pidettiin taisteluharjoituksia, jotka olivat välttämättömät purkaessamme sitä voiman yltäkylläisyyttä, jonka niiden aikojen kiihtynyt mieliala loi meihin kaikkiin. Kaikki aseet kelpasivat: floretit, kepit ja nyrkit. Suoritettiin kamalia hyökkäyksiä, jotka toisinaan päättyivät verenvuodatukseen, ja lähdettiin kotiin kädet piestyinä ja kasvot naarmuisina, onnellisina ja nautinnon värisyttäminä, ikäänkuin ruumiskin olisi saanut luvan päästä osalliseksi hengen juhliin.

Vihdoin odotuksemme loppui. Keskusteltuamme, huudettuamme ja uurastettuamme kokonaista kaksi kuukautta, ensimmäinen numero vihdoinkin meni painoon, ja myöhään eräänä iltana, hieman jälkeen kuuden, ensimmäiset _Leonardon_, numerokasat nousivat palatsin pimeitä portaita meidän luo, jotka odotimme rauhattomina ja vaieten tuota kunniakasta hetkeä. Se tapahtui tammikuun neljäntenä 1903.

XVII

HYÖKKÄYS

Lehtemme ilmestyi tosiaankin aikomassamme hahmossa: toisista kerrassaan eroavaisena. Ja sen elämä muodostui samanlaiseksi kuin sen toimittajien: epäsäännölliseksi ja harhailevaksi.

Aluksi siinä oli kahdeksan suurta sivua palttinapaperia ja puupiirroksiset vinjetit. Se ilmestyi joka kymmenes päivä ja käsitteli kaikkea (politiikkaakin), mutta enemmän taidetta kuin filosofiaa, ja sen filosofia oli laadultaan niin lyyrillistä, haaveellista ja eriskummallista, ettei se enää kunnolla muistuttanut omaa itseänsä. Muutamien kuukausien kuluttua taiteilijat ja kirjailijat lakkasivat sekä kannatusmaksujansa suorittamasta että töitään antamasta. Lehtemme kohtasi myötä- ja vastatuntoja (uteliaisuutta, innostusta, suvaitsevaisuutta) ja sitä luettiin paljon, varsinkin nuorten keskuudessa, mutta levittäjät puijasivat meitä ja tilaajia ei ollut sataakaan. Niinpä kävi, että kesän tullen olimme jäljellä vain me, kaksi filosofia: minä ja Giuliano. Ja me emme vääjänneet. Sanomalehti muuttui aikakauskirjaksi, sen koko supistui, aljettiin käyttää millaista kellervää paperia tahansa, numeroita ilmestyi harvoin, mutta sivuluvultaan suurempia, taide joutui taka-alalle, kirjallisuus ja politiikka karkotettiin tiehensä ja filosofia tuli vihdoin yksinvaltiattareksi.

Tietenkin meidän erikoinen filosofiamme, joka nousi kiihkeästi ja ivallisesti vastustamaan kaikkea perinnäistä filosofiaa, kaikkea käsikirjojen, professorien ja yliopistojen filosofiaa. Me tahdoimme kääntää nurin koko filosofian aatteen, luoda ajatukseen runouden kuvallisuutta ja lennokkuutta ja valaa runouteen ja kirjailijoihin (jotka olivat mielestämme vihattavia) hiivaa, käyteainetta, ajatuksen ydinmehua. Filosofian piti jälleen alkaa elää ihmisten keralla, ihan toisin kuin aikaisemmin. Se oli tähän saakka ollut ratsionalistinen, ja me vastustimme kaikin voimin intellektualismia; se oli ollut aina kontemplatiivinen, mutta nyt sen piti muuttua luovaksi ja ottaa osaa maailman uudestirakentamiseen.

Oli siis mitä pikimmin lakaistava pois se laiskureille, sokeille ja pelkureille soveltuva filosofia, joka oli siihen saakka rehoittanut. Niinä vuosina oli Italiassa vallitsevana filosofisena suuntana positivismi, ja me kävimme heti kiivaasti positivistien kimppuun. Menneiden vuosien barbaariset vapauttajavaistot alkoivat jälleen meissä elää ja voimistua: me aloimme raapia, repiä ja rikkoa oikealla ja vasemmalla, toisinaan pyhän ja ehdottoman oikeamielisyyden mukaisesti, toisinaan taas liian äkkinäisesti, mutta aina hyvässä uskossa ja suuren rakkauden yllyttäminä. Kahakat ja taistelut olivat parasta joka numerossa. Me järjestimme säännöllisiä sotaretkiä mitättömyyksiä ja kuuluisuuksia vastaan, suunnittelimme oikeita verilöylyjä ja skolastisten varustusten rynnäköllä valloittamista.

Tämän puhdistustyön ja poliisitoimen ohella meidän tuli ajatella jälleenrakentamisen periaatteita: metafyysillisiä kaavoja, esitettäviä ja selitettäviä teorioja, myytillisiä ja pindarisia maailmankäsityksiä ja ennen kaikkea ohjelmia, ohjelmia ja vieläkin ohjelmia. Ajatuksia ja pyrkimyksiä oli niin viljalti, ettei ollut aikaa kaikkea kehitellä, avartaa ja kypsyttää, ja meidän sielulliset suunnanvaihdoksemme olivat niin nopeat, että olimme tuskin ehtineet kirjoittaa jonkin järjestelmän tai tutkimuksen ensimmäiset rivit, kun mielessämme jo iti ja kuohuili runsas määrä uusia suunnitelmia.

Me emme kumminkaan yksinomaan repineet ja hajottaneet; emme suinkaan. Me yksin Italiassa puhuimme monista meikäläisistä ja vierasmaalaisista henkilöistä, unohdetuista tai vasta ilmaantuneista, joiden lausumia nyt kaikki toistelevat, mutta joiden nimeäkään ei kukaan silloin tuntenut, ja puhuimme heistä kunnioittaen, kiintymyksen ja innostuksen tuntein. Me olimme ensimmäisinä tai melkein ensimmäisinä levittäneet tietoa uusista aatteista, huonosti tunnetuista tai vasta muotoutumassa olevista, koulukunnista, joista kukaan meillä ei välittänyt ja joita kukaan ei ajatellut. Me valveutimme uudelleen vanhoihin mystikkoihin kohdistuvan hartaan kiintymyksen, herätimme monissa nuorissa henkilöissä aavistamatonta taipumusta matemaattisiin tieteisiin, me esitimme ja pohdimme ongelmia, jotka tuntuivat olevan ylen etäällä kansallisen kulttuurimme piiristä. Ja ikäänkuin tämän ennenkuulumattoman ihanteellisen kiihkon eriskummallisen uutuuden täydennykseksi taide toimi koko asian luonnollisena säestelijänä: kaiverretut alkukirjaimet, tekstiin kuulumattomat kuvat, värilliset vinjetit (siinä oli juoksevia hevosia, miekankahvoja, jyviä uhkuvia tähkäpäitä, jättiläisiä linkoineen ja ritareita, peitset laskettuina) olivat kuin kukkasade yli vakavan juhlan tai ilon toitotus vapaaehtoisten tuimasti marssiessa.

Alkuaikoina olimme yksin, ja meidän täytyi lahjoittaa pois melkein kaikki numeromme. Mutta vähitellen liittyi meihin yhä enemmän nuorisoa innostuen yritykseemme etäisilläkin paikkakunnilla. Tuli vanhempiakin, vakavia miehiä, jotka havaitsivat vilpittömän ja syvän pyrkimyksen bakkanaalisesti hekumoivan idealistisen lyriikkamme ja parrattomien conquistadorien hurjuuden takaa. Meille lahjoitettiin rahaa, kirjoja ja artikkeleita. Niinpä kävikin, että taiteellisesti koristelluilla avaroilla sivuillamme kohtasivat toisensa teräväjärkiset lombardialaiset matemaatikot ja napolilaiset runoniekat, mainehikkaat filosofit ja uutterat, erakkomieliset asianajajat, vanhat, ylen täsmälliset ja ankarat tiedemiehet ja aivan nuoret ylioppilaat, jotka näkivät nimensä ensimmäisen kerran painettuna. Tilaajia ja ystäviä kertyi yhä enemmän, kaukana asuvat ulkomaalaiset lukivat aikakauskirjaamme ja rohkaisivat meitä, italialaiset ja ulkomaalaiset aikakauslehdet kirjoittivat meistä, joko vastustaen tai ihaillen.

Tuo oli _Leonardomme_ todellinen kulta-aika, jota kesti kaksi vuotta tai hieman kauemmin. Me olimme kasvaneet sellaiseksi mahdiksi, joka oli otettava lukuun, kaikkien huomio oli kiintynyt meihin, monet odottivat kärsimättöminä vihkojamme, jotka olivat tulvillaan aatteita ja kaikuvia korvapuusteja, muutamissa hämmästys muuttui innostukseksi ja ylenkatse avoimeksi vihaksi; naisetkin — enimmälti kiihkotunteiset nuoret tytöt — osoittivat meille, meitä henkilökohtaisesti tuntematta, niin lämmintä myötätuntoa, että sen voi sanoa muistuttavan rakkautta.

Aikakauskirjamme oli filosofisten virtausten keskuksena ja välineenä, se oli kaikenlaisten aloitteiden, kokoelmain ja jälkipainosten lähtökohtana ja esiintyi yksinkertaisimmillekin tavallisten sanomalehtien lukijoille elimellisenä ja tarkoin rajoitettuna kokonaisuutena. Me kaksi, jotka olimme sen perustaneet ja luoneet, emme olleet enää yksin ja tuntemattomia. Nyt alkoi ensimmäisten suurten ja pienten, taidetta ja filosofiaa käsittelevien kirjojemme julkaiseminen. Niiden tarkoituksena oli avartaa ja vakiinnuttaa toimintaamme; meitä kehotettiin kirjoittamaan toisiinkin aikakauskirjoihin ja kutsuttiin pitämään puheita ja esitelmiä eri paikkakunnille.

Meidän nimemme, jotka aina mainittiin yhdessä kuin veljesten, olivat jo hyvin tutut nuorison keskuudessa, ja monet vetosivat meihin pitäen meitä ylösnousseen hengen vapaan uskonnon henkisinä johtajina ja apostoleina. Me elimme alinomaisessa kiihtymyksen, keksimisen ja kaikenlaisen toimekkuuden tilassa: joka päivä oli löydettävä uusia sieluja, luettava uusia kirjoja, oli korjattava loppumattomia korjausarkkeja, pidettävä yllä polemiikkia, kirjoitettava vastauksia tuntemattomille liittolaisille ja lujitettava vereksiä ystävyysliittoja.

Nyt meidän elämämme oli todellista elämää, täynnä yllätyksiä ja väijytyksiä, luovaa, muovaavaa työtä, nousua ylöspäin. Mutta juuri tämä elämämme kiihkeys ja sen suoma onni se meidät mursi. Kahden vuoden kuluttua minusta luopui Giuliano, taistelutoverini ja ainoa todellinen ystäväni, joka siirtyi toisiin liittoihin ja toisiin seutuihin. Minä jatkoin kumminkin yksinäni, toisia henkilöitä tuli seuraani, ja aikakauskirjassamme alkoi liikkua toisia virtauksia.

Mutta uudet kumppanini, viimeiset, eivät olleet yhtä innokkaat ja epäitsekkäät kuin ensimmäiset. Minun omaa mieltäni ahdistivat toiset, vaarallisemmat haaveet häiriten harkintaani. Minä astelin magian sumuisen meren rantaa: uskoin löytäväni muinaisesta taikauskosta ja uudistetuista esoterismeistä jumaluuteen johtavien tikapuiden ensimmäiset askelpuut. Idealismi muuttui mystisismiksi, mystisismi okkultismiksi, ja okkultismi olisi voinut muuttua suorastaan teosofiaksi, ellen olisi ajoissa pysähtynyt.

Tarmo ehtyi vähitellen, hyöky laimeni, ja ulkoapäin tuleva myötätunto kävi yhä heikommaksi. Aikaisemmasta rikkaasta ja henkevästä vaihtelevaisuudesta me alenimme kohti pelkästään mielenkiintoisen sekamelskan tasoa. Ulkoasukin muuttui. Aikakauskirja pieneni ja muuttui yhä enemmän aikakauskirjaksi; taitehikkaat koristeet, karisivat pois, ja kirjallisuus ilmaantui jälleen. Henkeni, joka oli häipynyt rajattoman kunnianhimoisiin haaveisiin, joiden rinnalla muutamat painetut sivut näyttivät sanomattoman naurettavilta ja joutavilta, loittoni yhä enemmän työstäni. Sisäiset riitaisuudet ja ulkonaiset etääntymiset kiiruhtivat lopun lähenemistä. Viisi vuotta minä olin purkanut mieltäni, kironnut ja haaveksinut — toisten nähden, toisia varten. Tuo ei minua enää tyydyttänyt: vaiva oli ylen suuri, ja samalla alkoivat tavoiteltavat päämäärät näyttää minusta liian mitättömiltä. Sielukin kaipaa monien kukintojen ja satojen jälkeen tilaisuutta lepäämiseen ja toipumiseen. Minä tunsin uuden kerääntymisen ja uuden yksinäisyyden tarvetta.

Viisi vuotta kestäneiden ponnistusten, sotien, löytöretkien ja mielettömien yritysten jälkeen minä _surmasin_ vapaaehtoisesti oman luomukseni, koko olemukseni rakkaimman lapsen. Oli täysi kesä, elokuu: viimeinen numero ilmestyi varustettuna julmalla nuolikimpulla ja tavallisessa veripunaisessa asussaan, mutta oli murheellinen, lohduton ja painava kuin murhatun rakastajan paarit.

XVIII

PAKO TODELLISUUDESTA

Liiankin paljon muistelmia, liiankin paljon kaipausta! Mitä merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta, kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia, minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen, niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista, muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi, kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä, hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa, alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakin _omaa_ elämäänsä, — tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman, tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sanan _ihminen_ — hänellä on mielessään _oma_ ihmisensä, joka totisesti ei ole tuo kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa, hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!

Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa, kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia, jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen: tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki, muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä. Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana. _Sturm und Drang_ on mennyt (se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa, absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonka _täytyy_ olla siinä osallisena.

Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikana _pakeneminen todellisuudesta_ — kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä, todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni. Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa. Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen, on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.