Part 7

Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen, jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat, harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä, jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.

Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku. Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta, missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.

Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin, joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina, koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.

Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta, joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole kehitellyt valmiiksi freskoksi.

On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette neuvoneet meille lähteitä!

Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut, jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä, ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.

Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja, maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita, jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa, sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.

Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia, nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin — meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme, kaikki riippuu meistä!

Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.

Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niin _alastomiksi_ sielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat, filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.

On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot, heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi, sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä, selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää, jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee olla _meidän_ järkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme ensimmäinen vuosi. _Incipit vita nova_.

Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa. Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi, asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa ihmisiä loitolta.

Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää; mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme, jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa, ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua paperia: — tavallinen sanomalehti!

TEMPESTOSO

Tulta minä olen tullut maailmaan tuomaan.

_Luukas_.

XV

YÖLLINEN ESITYS

Sanomalehti, sen henkilön ajatuksen korkein esine, joka tahtoo syöksyä valveuttamaan ja valistamaan tuhansia ja miljoonia ihmisiä, se kauan uneksittu ja lupaeltu sanomalehti, joka tahtoo valloittaa maailman rynnäköllä ja hyökätä ryövärien tavalla velton uneliaan nykyajan kimppuun, se lukemattomia kertoja ehdoteltu ja suunniteltu sanomalehti, jonka piti koota yhteen tuntemattomien kärsimättömyys, antaa ääni ja hahmo kouralliselle taka-alalla olevia henkilöitä, ilmaista päivän valtiaille, niille, jotka eivät olleet enää nuoria, kolmen- ja neljänkymmenen vuoden ikäisille henkilöille, että nuoriso, todellinen nuoriso, kahdenkymmenen vuoden ikäiset verekset voimat, olivat nyt nekin tulleet täysi-ikäisiksi ja että nyt oli vihdoin puheenvuoro uudella sukupolvella — tuo välttämättömän tarpeellinen sanomalehti, jonka piti olla kuin vasta vapaaksi päässeen vangin ensimmäinen jäsentensä ojentelu, ikäänkuin ensimmäinen laulu, kaikuva sellaisilta huulilta, jotka olivat siihen saakka saaneet vain hymistä, tuo sanomalehti, jonka piti, joka tahtoi ja voikin olla kaikkien apeamielisten ensimmäinen kostotyö, kaiken vihamme rukoeltu purkautuma, kaikkien äkkiyllätystemme ase, kaikkien taisteluhaasteillemme wagnerilainen pasuuna, unelmiemme päiväkirja, räjähdyspatruuna, jonka piti aloittaa jo liian kauan odotettu hävitystyö, kaikkein uhkarohkeimpien ajatusten suihkulähde, jonka vesi oli välkkyvä kaikin sateenkaaren värein — tuo kuuluisa sanomalehti syntyi vihdoin.

Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.

Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksi _Lieska_, ja sen oli määrä ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.

Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan transcendentaalisten kamppailujen kentälle. _Sukeutuminen_ piti olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan, aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä, teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli oleva _Kuvainsärkijä_. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme, teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme, joissa vallitsi epätoivo.

Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli...

Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset, jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies, joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon suuntaamiseksi.

Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja ihmisiä vastaan.

Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä, jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista, jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan, joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta, uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.

Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki, joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?

Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa, mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä. Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea- ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa; sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen valitun ystävän.

Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle: se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»

Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä, kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä tupakansavua ja hillittyä juttelua.

Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen, vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa, mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä. Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa, paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa. Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin, oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia, ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.

Oli löydettävä nimi, symboli, otsake, joka voisi kerätä yhteen heidät kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuin _Leonardo_.

Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta. Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden alueilta. Lehden piti saada nimi _Leonardo_ eikä mitään muuta.

Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme, personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä, toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona, kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus, ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.

Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen, arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana — alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?

En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon työtä.

XVI

PALAZZO DAVANZATI

Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma huone — oma toimitushuone!