Part 6

Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme. Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden sopusointua.

Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja tiedon avioliitostasi toi minulle _Corriere della Sera_. Emmepä olleet suotta lukeneet niin kiihkein mielin _Punaista ja mustaa_ ja _Suden kuolemaa!_

Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto? Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö sydämelläkin ole ollut siinä osaa.

Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi (ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.

XI

YKSEYDEN KEKSIMINEN

Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani, kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa — kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.

Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän. Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin, vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha — todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!

Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu: sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.

Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita, sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa täydellinen ilmaus.

Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet. Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus, joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni, joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset, aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena, jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin — _uskoin_ — yhteen ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä enemmän kuin mitään muuta.

Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni, että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.

Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona, joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.

»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele, että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa, joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen. Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»

Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä, virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan kaikkinielevään kurimukseen.

XII

MAAILMA OLEN MINÄ

Mutta minä en pysähtynyt monismiinkaan. Olin silloin, samoinkuin olen nyt, vaeltaja ja epävakainen. Niinpä ei ajatukseni löydäkään lepoa. Viimeisen sivun valmistuminen on vain uuden osan alku, ja jokainen saavutettu huippu uusien kimmahduslauta.

Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai henki?

Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai vakuutetuksi idealistinen ratkaisu. _Esse est percipi_. Aistimus on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja on tajunnan _tilojen ja tapahtumien_ alinomainen nousu ja lasku. Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää Schopenhauer, vaan Berkeley.

Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla runkoa, tyhjyyden hauras verho?

Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen, sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.

Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi ihmiselämän suuntautumista.

Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi, vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva, objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen, yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama tulos.

Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoin _minun_ mielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!

Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut, että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.

Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti, kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.

Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat, kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa, että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?

Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia: siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa. Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.

Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin. Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä olento varjojen maailmassa.

Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni, ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.

XIII

MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA

Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.

Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa, niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki tuo on pelkkää _määrittelyä_, joka ei millään tavoin mitään muuta. Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala, vaan houkkio.

Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta, ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden — eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka, joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi, ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia — mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen, vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni heidät jälleen itsenilaisiksi.

Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni, kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää, osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja antaa ratkaisevia iskuja.

Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta, valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen, joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme, kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy, mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.

Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa, hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista — ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.

Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon, kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.

Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun päämääräni oli kaikkien ihmisten _sisäinen_, ideaalinen ja radikaalinen vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin. Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.

Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani, lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy», ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.

Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden. Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua, anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä ystävissäni.

XV

KUOHUNTAA

Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä, kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia, toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia, taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.

Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan, jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen, ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset muistutuskirjelmät.