Part 5

Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin, että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni, ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin, kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen, jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.

Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon, jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika, kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja opettaa.

Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat, huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat, ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille. Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.

Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani, ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.

Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen _Kolmiyhteys_. Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.

Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen, vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka esineenä oli _Kihlautuneet_. Minä näet vihasin tuota teosta aina siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon, joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi, mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi — kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.

Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa! Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän kanssaan, mutta _kolminaisuudestamme_ ei enää hiiskahdettu, ei silloin eikä myöhemmin.

Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia), musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin...), tutustutti minut Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja: Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen...

Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä, kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi, kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.

Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja, opetustunteja ja toisten vaimoja.

Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä. Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.

Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa kauneuden ja onnen etsinnöissä.

Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!), keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta, ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa sävellystänsä.

Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen. Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua. Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi viljelimme.

Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat, kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin kirjoitin.

Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt, että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää. Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.

Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.

Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas, vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja, kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia, keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa, joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa, aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.

Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne, kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.

X

HÄN

Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita. Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä. Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava, arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia, ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.

Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka olenkaan muuttunut!

Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti, ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen, hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut toistenlainen.

En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen, enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.

Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava. Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä, illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen, kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva meidän?

Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut; alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat; ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla, värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien tuoksuvia salaisuuksia.

Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin korkeuksiin.

Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki muu toisella puolella.

Siellä korkeudessa, lähellä sitä kohtaa, mistä lähtee San Leonardon tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla, samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi samoin... Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa, taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.

Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin, eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi siipivälinsä laajuuden.

Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.

Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä, aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme kauas jääneinä päivinä.

Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien, jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään, kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja alinomaista uudestimuovaamista.