Part 4

Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti, pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin, hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen liiran setelit, _omat_ setelini.)

Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset — mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja — (kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) — minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta. Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja. Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa, soldon päivässä! — _syntirahoja_, kuten suvussamme oli tapana sanoa. Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.

Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä ravintoa?

Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä. Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme kirjoitusvihkoa.

Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti. Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.

Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa. Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan, minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat salaamani rahakolikot!

Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja viheliäistä.

Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton, niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista, jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin, sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.

Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa, yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!

Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä, köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele. Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia — ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina yritin lukea varkain.

Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana, ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen... Kuinka he halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset, kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun, likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita, sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.

Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia, kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?

Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin — mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle kuului?

Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi. Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut arvokkaammaksi.

VII

MINUN SEUTUNI

Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan maasta, Firenzen seuduista.

Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia, ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin, talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin matkaa, kukin taholleen.

Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia, lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla! Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti- ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.

Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä, tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin, valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin. Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen, marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan... Minua miellytti kaikki se, mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta, erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään puutarhurit.

Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä, mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu, Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit, jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen, oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja kesän paahtavine aurinkoineen!

Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen, harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta, tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan kuivuneella varrella.

Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä, vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen, orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen, jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta elämästäni — ja elämästä yleensä.

APPASSIONATO

Jäi taakseni elämä tasankojen.

_Ibsen_.

VIII

PAHAN HAVAITSEMINEN

Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta, erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan, tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys, — kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi — nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat suitsevat liekit.

Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen ja perusteellinen vastalause.

Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina: Onko elämä elämisen arvoinen?

Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja muukalaiselta.

Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin, vasta tutustuttuani _Uuteen tieteeseen_, josta en paljoa ymmärtänyt, olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita. Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja rinnakkaisväittämiä.

Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine, taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita, jotka jäävät vaille vastausta.

Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan paadelle.

Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.

Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi, se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta, rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa, auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä. Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa, kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.

Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni, synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui, ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.

En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää: tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin, tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan, kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti. Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi: minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin. Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan, olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti asetettava ensimmäiselle sijalle.

Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.

IX

TOISET