Part 3

Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku. Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen, täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen, jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan, tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.

Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.

Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.

Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan. Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.

Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset, kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin. Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita, joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia, ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja, saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien orjantappuraisille poluille.

Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus: että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien, piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia, kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta, jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden, konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.

»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»

Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.

Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen, melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.

Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä. Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa, kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin mukaisesti. Onko tekstissä _Jumala_ vai _jumalat_, _loi_ vai _muovasi_?

Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia: historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.

Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi. Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.

Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.

Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset, etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa, jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä, mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin: Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita (millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!) ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.

Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka: »Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja _Puolittain vakavien filosofisten puhdejutelmien_ tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!

Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt. Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut, kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?

Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva ja muistutti hieman Guerrazzin _Aasia_, jonka lukeminen tuotti minulle niinä aikoina sanomatonta nautintoa.

Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään, varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni, juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät, Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin, luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa, silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.

Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on — niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan _aiheiden_ mukaisesti.

Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian, joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden, luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut, mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.

Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin, mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista, kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon _fuerosta_ myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin lukiessani _Kuninkaallisten maagien mysteeriä_, rakastuin _Poema del Cidiin_, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin — se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden historian käsikirjaa.

Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta esitykseni katkesi kesken _Poema del Cidin_ kriitillistä käsittelyä. Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla. Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.

Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle, että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden mahdollisia tulkintoja.

V

RIEMUKAARI

Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä: kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin...» sanoin itsekseni, kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen, olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.

Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille, ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani kunnia ja maine.

Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua, joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.

Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia, hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine, hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät, siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa juhlivan lauman päitten yli.

Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia. Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen, kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle, mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta, olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.

Silloin minä yhtäkkiä nousin kapinaan. Tuntui kuin ankara veren hyöky, joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto. »Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi, parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma, mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin, että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte, nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin. Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»

Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.

Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.

VI

KÖYHYYS

Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta sittenkin kärsien.

Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen, kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)

Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.