Part 2

Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan» synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa, kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia, tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut, tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden alle ja toisten toverien luo.

Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla ole ollut lapsuutta.

II

SATA KIRJAA

Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet — (tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä, jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia, nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani. Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä, mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut, mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota ja jylhää napamerta... Ja kun sitten selailin edelleen kirjan ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja...

Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.

Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta. Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa, josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja, hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.

Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja, kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä, mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni, kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.

Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.

Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.

Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit. Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle _Jumalaa ei ole ollut milloinkaan olemassa_. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut, sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.

Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen _Typeryyden ylistys_. Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.

III

MILJOONA KIRJAA

Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä, ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen. Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.

Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin, sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava, silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja kysyi iljettävin, laahaavin äänin:

— Anteeksi, kuinka vanha olette?

Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten kolme vuotta todelliseen ikääni:

— Viidentoista.

— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden kuluttua.

Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut, köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti- tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla — todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä. Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten: minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!

Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista ja puoli vuotta.

Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin. Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin Darwin-tutkimuksen.

Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija — pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle, sanaakaan virkkamatta.

Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön, jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset, istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui. Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni olevasta kirjasta.

Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit, joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.

Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni. Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella, vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen, vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä, kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin hekuman tyyssijaan.

Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.

IV

KAIKKI TAI EI MITÄÄN

Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietää _kaikki_. (Siinäpä onkin onnettomuuteni sana: _kaikki_!) Aina siitä asti olen kuulunut niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus, _kuolema!_

Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön, kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty, sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.

Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.

Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.

Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään. Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.

Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti, milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.

Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin pohjautuva teos.

Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti. Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja, käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä on _Aa_ — kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä »abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia koskevat seikat, tutustuin kaikkiin _abies_- (kuusipuiden) suvun eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian maantietoa.

Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä, kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla... Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden nähtävyys.

Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa, omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä, jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein, alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.

Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista! — ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.

Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta, kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta, aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.

Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.

Kuvittelemalla sen suurena, täydellisenä, kaiken olevaisen ja kaikkien toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.

Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.

Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen. Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja tasavaltalainen kuten isänikin.

Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma, mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon, äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava, kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen itsensä vuoksi.