Part 1

SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN

Kirj.

Giovanni Papini

Italiankielisen alkutekstin ("Un Uomo Finito") yhdennestätoista painoksesta suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

Et ole kuollut, olet himmentynyt, Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.

_Dante_.

SISÄLLYS:

Giovanni Papini

ANDANTE

I. Puoli muotokuvaa II. Sata kirjaa III. Miljoona kirjaa IV. Kaikki ja ei mitään V. Riemukaari VI. Köyhyys VII. Minun seutuni

APPASSIONATO

VIII. Pahan havaitseminen IX. Toiset X. Hän XI. Ykseyden keksiminen XII. Maailma olen minä XIII. Mikään ei ole totta — kaikki on sallittua XIV. Kuohuntaa

TEMPESTOSO

XV. Yöllinen esitys XVI. Palazzo Davanzati XVII. Hyökkäys XVIII. Pako todellisuudesta XIX. Kuolleet veljet XX. Elävät vähäpätöiset XXI. Minä ja rakkaus

SOLENNE

XXII. Kutsumus XXIII. Täydellinen XXIV. Kyky XXV. Dies Irae XXVI. Toimisinko? XXVII. Kohti uutta maailmaa XXVIII. Jumaluuden valloitus

LENTISSIMO

XXIX. Paluu XXX. Minä syytän vain itseäni XXXI. Häpeällisiä päiviä XXXII. Mitä minusta tahdotte? XXXIII. Kunnia XXXIV. Ja vaikka... XXXV. Olenko tylsämielinen? XXXVI. ... ja tietämätön? XXXVII. Minä en tunne ihmisiä. XXXVIII. Haltioituminen XXXIX. Velkani XL. Ilveilijä XLI. Hieman varmuutta XLII. Toivon pahaa XLIII. Ruumiin loppu

ALLEGRETTO

XLIV. Kuolema XLV. Nimenomaan siitä syystä XLVI. Minä palaan maahan XLVII. Kuka olen? XLVIII. Tyyliä koskeva selitys XLIX. Minä en ole sammunut L. Uudelle sukupolvelle

GIOVANNI PAPINI.

Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin. Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa, ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos, _Un uomo finito_, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä »pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensa _Storia di Cristo_, jossa proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on, että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.

Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana. Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen, syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun, tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin, kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se »paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä, sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta» tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana, »loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa, »arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen valtavoiman vaistoamista.

Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi, niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai -arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä, kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava, että Papini jo _Uomo finitossa_ tulkitsee kaikkia vaiheitansa ja käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen epäilemättä täytyy myöntää, että teokset _Un uomo finito_ ja _Storia di Cristo_ hyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti uskonnolliseen kokemukseen.

Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus, ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio. Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi. Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi, loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä havainnollinen esitys.

_Un uomo finito_ on häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja, useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus- ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.

Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan, ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena, vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena. Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia, jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja »kuvioiden» tieltä.

Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.

Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon. Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (_Leonardo_ oli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa kenties eniten muistuttaa.) Tämä _grandezzan_ kaipuu, joka _Uomo finiton_ sivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa, sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin selvempänä, _Storia di Cristo_ teoksen alkulauseessa hän kirjoittaa: »Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi. Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran». _Un uomo finito_ on ihminen, jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä, absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.

Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta erikoinen, säilyvä arvo.

_J.H._

ANDANTE

Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.

_Ariosto_.

I

PUOLI MUOTOKUVAA

Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.

Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset: mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista. Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta, mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni _aina_ yksinäisenä, mietteliäänä.

Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa; kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan kuvatukseksi».

He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.

Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa; koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.

Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras- tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine kasvoineen.

Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään. Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista. Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi, joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa, suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella, kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä, kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti kasvatettu pojanvintiö!»

Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti. Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä, ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää, joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.

Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten ensimmäisessä muotokuvassa.

Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä, ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat merimiespuseron kaulukselle.

Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka ei katsele minua eikä halua katsella ketään?

Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon liian myöhään.