Part 9

Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion makeutta.

Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan. Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.

Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä, mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?

Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla; olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli siihen aikaan _vapautuminen_. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä, nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen kaikesta...

Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen, radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.

Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa, jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi ainoastaan jumaluutta.

Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous, teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi. Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.

Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa, siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä, jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat, ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia, silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia, olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset, odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset, mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli erikoinen maailma, _minun_ maailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei kumminkaan _tämä_ maailma, kaikkien ihmisten maailma.

Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen, ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja profeetta — huomenna kenties Jumala!

XIX

KUOLLEET VELJET

Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonut _tätä_ todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni _toista_ (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni, kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.

Tuon sanottuani en ole vieläkään sanonut kaikkea: mielessäni on kuin omantunnon syytös, jota en osaa vaimentaa. Minä kiellän menneisyyden — mutta eivätkö menneisyyteen kuulu ne suuret henget, ne haudatut, mutta silti elävät ja läsnäolevat veljeni, jotka ovat minua lohduttaneet yksinäisyyden ja maanpaon vuosina, jotka ovat opastaneet minut vapautumisen tielle ja ovat antaneet minulle ne ajatukset, kuvat ja sanat, jotka parhaiten edustavat todellista minuuttani, ne henkilöt, jotka ovat tehneet minut, olinpa pieni tai suuri, sellaiseksi kuin olin ja sellaiseksi kuin olen? Eivätkö he ole olleet seuranani unettomina öinä, eivätkö he ole lohduttaneet minua levon hetkinä, innostaneet minua taistelussa, eivätkö he ole olleet parempien päivieni rohkaisevia varjoja? Yksin heitä minun on kiittäminen siitä, että inhoan keskinkertaisuutta ja kiihkeästi kaipaan täydellisyyttä, sankarillisesta tyytymättömyydestä ja ensimmäisestä korkenemisvirikkeestä. He antoivat minulle tikapuut pakoa varten, keihäät kapinaa ja rautakanget hajoitustyötä varten, vieläpä sen ajatuksen, että on olemassa taivaallisempi olemista ja onni vailla rasitusta ja saastaa. Kuinka voisinkaan kieltää heidät kieltämättä itseäni ja elämäni parhainta osaa?

Minä hyväksyinkin heidät tosiaan, ja vielä enemmänkin: etsin heitä ja rakastin heitä syvemmin kuin poika voi rakastaa rakastavaa isäänsä ja olin kiintynyt heihin hellemmin sitein kuin veli voi kiintyä vanhempaan veljeen. Nämä kuolleet ja seutuni kukkulat, nämä kuolleet ja vainajani, nämä kuolleet ja minun etsivä henkeni — oliko siinä ristiriitaa? Eipä suinkaan. Juuri tämä menneisyyteni osa (nämä kuolleet ihmiset, minun mestarini ja liittolaiseni) opettivat minut ylenkatsomaan kaikkea ja soivat minulle voimaa ja oivallusta päästäkseni siitä pois. Minä hyväksyin nimenomaan sen osan, joka teki jäljelle jäävän minulle mahdottomaksi. Minä rakastin heitä, koska he yllyttivät minua vihaan; minä liityin heihin senvuoksi, että he auttoivat minua pakenemaan.

Mutta miksi tässä itseäni puolustelen? Kun asiaa oikein ajattelen, ovat kaikki puolustelut ainoastaan omaehtoisen myötätunnon ja alkuperäisen kiintymyksen jälkeenpäin tapahtuvaa ovelaa selittelyä. Minä viihdyin heidän ja vain heidän seurassaan, näin maailman heidän näkijä-silmin, ajattelin heidän ajatuksiensa vaikutuksen alaisena; he olivat minulle yhtä välttämättömät kuin leipä, ilma ja vesi, kuin kaikki nuo kauniit, puhtaat ja parhaat asiat, jotka eivät maksa mitään ja joita vailla emme voi elää. Minä rakastin heitä, sanalla sanoen, enemmän kuin voi rakastaa naista, sillä nainen suo meille ainoastaan kasvot ja sielun, mutta he soivat minulle kymmenen sielua, tuhat sielua: sielun iloa ja sielun murhetta varten, sielun voittamista ja sielun pyhitystä varten. Minä rakastin heitä sanomattomasti, mielettömästi, hillittömästi. Enkö ole jo sanonut, että olen aina tavoitellut suuruutta? Että olen aina tahtonut — miten pieni, vaivainen ja mieletön lienenkin ollut — olla suuri, tehdä itsestäni suuren? Ainoastaan heidän, ainoastaan nerojen seurassa voin löytää ja tuntea koko sen kaipauksen, joka kantoi minua kohti korkeuksia, tasankojen eläimellisen joukkion yläpuolelle. He antoivat minulle sen ravinnon, joka yksin minulle sopii, he oikeuttivat kaikki vaistoni, ajoivat minua eteenpäin, kun aloin uupua, he hymyilivät minulle muotokuvien kuollein silmin, kun puristin mustaa kynääni laihojen sormieni väliin yrittäen hajanaisin käsialoin selvitellä jotakin aatetta tai esittää jotakin unikuvaa.

Minä tunsin heidät niin läheisiksi, että pidin heitä kerrassaan ominani; he olivat niin elävinä mielessäni, etten ajatellut heitä vainajiksi, ja jos joskus muistinkin, että heidän ruumiinsa olivat jo maaksi maatuneet ja että heidän äänensä olivat ainiaaksi vaienneet, minut valtasi suru siitä, että olin menettänyt heidät ennen aikojansa, siitä, etten ollut tullut aikaisemmin maailmaan enkä oppinut tuntemaan heitä. Milloinkaan muulloin en ole niin kiihkeästi vihannut kuolemaa. En ole rakastanut ketään elävää, puhuvaa ihmistä niinkuin noita kuuluisia vainajia, jotka lepäävät marmorin ja vuosisatojen peitossa. Ja toisinaan minusta on tuntunut, että he olivat ihan lähelläni, huoneessani, tai että kohtasin heidät rakkaimmilla poluillani solisevien jokien tai rappeutuneiden muurien vaiheilla, ja silloin olen yrittänyt puhua heille ja tunnustaa koko sen tunteiden kiihkon, joka eli minussa, yksinäisessä rakastajassa. Mutta he silmäilivät minua vaieten ja häipyivät pois, jos aioin heitä lähestyä.

Ne kirjat, joista ensimmäisen kerran opin tuntemaan heidän rakkautensa, heidän ajatuksensa ja vihansa, ovat vieläkin eloisina muistissani väreineen ja muotoineen ja kirjaimineen, vieläpä tahroineen ja taitettuine kulmineenkin, niin eloisina, etten voi niitä milloinkaan unohtaa. Ja tämä ei suinkaan ole pelkkää hempeätunteista leikittelyä menneen rakkauden muistoilla! Ne ovat todellisia pyhäinjäännöksiä, muistoja elämäni kauneimmilta ajoilta: halpoja, paksuja nidoksia, huonosti painettuja ja täynnä virheitä, stereotyyppipainoksia, joiden hinta oli pari soldoa nidokselta, pieniä antikvaarisia kirjoja, joissa oli ylen runsaasti muste- ja lyijykynäviivoja, käpertyneitä ja kuluneita nidoksia ja tanakoita nahkaniteisiä teoksia, joita säilytettiin erikoisen huolellisesti pyhinä esineinä.

Muistanpa myös, missä ympäristössä ja minä hetkinä sammutin niistä janoani ja tunsin ne läheisimmiksi ja omimmiksi niiden ilmetessä minulle kirkkaimmassa ja räikeimmässä valossa. Dante liittyy muistissani kesäisiin aamuhetkiin, jotka vietin pienellä kivipenkillä korkeudessa kuunnellen sameavetisessä altaassa solisevaa uneliasta suihkulähdettä. Shakespeareä olen lukenut ensimmäisen kerran myöhäisinä talvi-iltoina, kylmässä ja koleassa huoneessa, kynttilän valossa; Baudelairen olen käsittänyt Cascinen syksyisimmillä ja autioimmilla lehtokujilla Arno-joen koristaessa aaltojensa hopeata purppuralla auringonlaskun juhlaa varten; Shelley palauttaa mieleeni pienen polun keväisessä akasia- ja saarnilehdossa, missä olen korkein äänin laulanut Prometeuksen rinnasta kirvonneet tuskallisimmat kiroukset; Taine vie minut takaisin kirjaston valtavaan saliin, jonka suurten pölyttyneiden ikkunoiden kylmässä valossa väikähti toisinaan valkoisten kyyhkysten lento; Stirnerin Ainoata olen mietiskellyt jossakin muurikomerossa, tiilikivipenkillä, jalkojeni alla pehmeä nurmimatto ja suitsutuksen tuoksu vaiheillani, jonkin kirkon vierellä, kukkulan laella, tuuhean lehmuksen ilmavassa varjossa, ja Zarathustran säkeitä olen lausuellut kiviseinän takana, jonka olin itse rakentanut suojakseni, lähelle paimenmajaa, tuulisen Pratomagnon nurmisille ja yksinäisille ylänteille.

Mutta eivät ainoastaan nuo olleet kumppaneittani kammiossa valvoessani, miettien käyskellessäni ja ihanasti levätessäni yrttien keskellä, taivaankannen alla. En unohda yhtäkään teistä, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen- ja viidenkolmattavuotiaan sydämeni ystävistä, ja te kuljette ohitseni toinen toisensa jälkeen tuoden mieleeni jonkin päivänmäärän, jonkin maiseman, jonkin säkeen tai ajatuksen muiston. Kaikille teille minulla on velka maksettavana, velka, jota yritän nyt suorittaa pienin erin, kokien siirtää toisiin edes kipinän sitä henkeä, jonka olette herättäneet ja ylläpitäneet minussa.

Ennen kaikkea olen velassa teille, te runoilijat, jotka Saatanan tavoin veitte minut vuorten huipuille ja kuiskasitte korvaani: Katso, kaikki tuo rikkaus, raikkaus ja kauneus voi olla sinun, kunhan näet sen ja käsität! Sinua, taatto Dante, kiitän paratiisin kaipauksesta ja jalon vihan rajusta ja plebeijisestä riehunnasta, sinua, veli Leopardi, auttamattoman murheen hekumasta ja ihmisten naurettavan kehnouden kirkkaasta, armottomasta näkemisestä, sinua, Shelley, sydänten sydän, jonka minun mereni ahmaisi kuin jumalan, kiitän luonnon pateettisesta sieluttamisesta, kultahohteisen maailman hienosta runsaudesta ja kukistettuihin titaaneihin kohdistuvasta myötätunnosta, sinua, veljellinen Baudelaire, luonnottomasta ja unohtumattomasta taipumuksesta kirouksiin ja lihan elämän viheliäisiin kuiluihin, vailla ulospääsyä ja vailla taivasta, ja jokapäiväisen halpamaisuuden hurmioiseen kirkastamiseen, sinua, Heine, surun raikuvasta naurusta, surun, joka ei tahdo näyttää kasvojansa, ja erilaisten mytologisten pelinukkien hilpeästä puhkomisesta, sinua, varhaisen nuoruuteni Walt Whitman, meren suurten joukkojen ja ihmiselämän avarasta hengityksestä ja liikutetun ylevämielisestä kaikkien olentojen ja kaikkien kansojen syleilemisestä, sinua, Maremman Carducci, lepoon paneutumattoman jalopeuran voimallisista hyökkäyksistä ja pohjoisten rajutuulten, leppymättömän kumoushengen, sotahuutojen ja Italian suuruuden kaipuusta. Ja voinko sanoa, mitä kaikkea olenkaan velkaa Shakespearelle, mitä kaikkea Goethelle? Olivatko he pelkkiä runoilijoita, draamojen, murhenäytelmien ja mysteerien sepittäjiä? Eivätkö he opastaneet minua tuntemattomiin maailmoihin, rajattomille näkymöille, ruumiillistuneiden aatteiden, keskustelevien sankarien ja onnellisten saarten ihmeitten keskelle; enkö oppinut heiltä, että elämä on unennäköä ja unennäkö todellisuutta, ja etteivät vakavimmat, kaameimmat ja kirkastavimmat ajatukset ole filosofien teoksista löydettävissä? Enkö keskustellut useita kertoja kalpean Hamletin kanssa ja etsinyt todellista elämää tohtori Faustin keralla? Eivätkö he olleet, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, olemukseni eläviä ja läheisiä osia?

He kohtasivat silloin kenties Don Quijoten ja Idiootin ja toisinaan Julien Sorelin ja Peer Gyntin, mutta useammin tohtori Teufelsdroeckin Didimo Chiericon ja Filippo Ottonierin seurassa. He ovat minut luoneet, he minua tukevat, he innoittavat minua. Cervantesilta olen saanut mielettömän ihanteenkiihkon ja Sancho-heimon karkeaan terveyteen kohdistuvan ylenkatseen, Dostojevskiltä onnettomiin suuntautuvan pyhän ja mielettömän rakkauden ja kaamean viehtymyksen sisäisiin murhenäytelmiin, Stendhalilta stoalaisuuden, jonka kannattaja kirkkaasti havaitsee maailman oliot, ja taipumuksen siveään salaperäisyyteen, Ibseniltä oman itseyden kunnioittamisen, etsinnän ja tehostuksen, Carlyleltä hengen keksimisen vertauskuvasta ja eittämisessä piilevän myönnön havaitsemisen ja harjoittamisen, molemmilta italialaisilta veljiltä apeamielisen, kontemplatiivisen leikinlaskun, joka tuskin kykenee pidättämään nyyhkytystänsä.

Mutta miksi ei ole tässä mainitsemieni henkien sarjassa ennen kaikkea Poe, joka opasti minut kauhujen ongelmien luo, ja Novalis, jonka voimamystisismi minua viehätti? Entä filosofit? Platon: kauniita nuorukaisia, notkeamietteisiä vanhuksia, myyttejä ja sofismeja, pitoja ja pylväskäytäviä meren rannalla. Berkeley: Ila ja Filonoous, jotka tuhoavat yleismielteet ja aineen astellessaan englantilaisen puiston aamuisessa sumussa. Schopenhauer: ajatuksen ja tuskan, tahdon ja alistumisen keksiminen. Nietzsche: aurinko ja hävitys, ylhäisiä, valkeita vuoria ja vapautuneen neron hilpeä karkelo. Stirner: dialektinen anarkia, kaamea yksinäisyys, egoismin julistaminen ja aran ihmisen kaunopuheinen äärimmäinen kapina. Mutta ennen kaikkea olen ajattelijoiden joukossa rakastanut tavanomaisuuden tuhoajia, ennakkoluulottomia ihmistuntijoita, sankarillisia ja tyyniä harhakuvitelmista vapautuneita, niitä, jotka raaputtelevat idealismin freskoja paljastaen niissä piileviä kipsillä täytettyjä ontelolta ja kaapivat pois hopeapinnan, jotta lyijystä maksetaan lyijyn hinta. Minä rakastin ankaran järjen miehiä, ihanteettomia, ihmiskunnan älyllisiä tullimiehiä. Etenkin ranskalaisia: Montaigneen viisasta epäileväisyyttä, Diderot'n säihkyvää ja suitsuvaa laatua, Täinen läpikuultoista ja henkevää kaavamaisuutta, vieläpä Voltairen tulista skeptillisyyttä, Brewsterin moraalista polyteismiä ja Remy de Gourmontin naturalistista kyynillisyyttä.

Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura. Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot. Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja, Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.

XX

ELÄVÄT VÄHÄPÄTÖISET

Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä, jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja niitä, jotka minua karttelivat.

Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä, joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia, tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää, ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:

Olen tullut vain toisia herättämään.

Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä: tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää, jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan säännöllisesti.

Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka, pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi; jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.