Part 18

Mitä? Pitäisikö minun samoinkuin toisten muuttua jäisen jähmeäksi ruumiiksi, löyhkääväksi raadoksi, matojen ruoaksi, kouralliseksi tomua, hyppyselliseksi liejua? Voisinko kuvitella itselleni sellaisen kohtalon? Onko mahdollista, että maailma kuolee kerallani? Onko oikein, että kaikki se, mitä on aivoissani ja sydämessäni, koko tuo ääretön ajatusten ja muistojen, kuvien ja surujen vilinä, tuomittaisiin seisahtumaan ja loppumaan iäksi? Kuinka voinkaan kuvitella, että maailma säilyisi ennallansa, kun en voi sitä ajatella muuten kuin _omalla_ ajatuksellani?

Poistukaa siis, kaikki te kavalat ja ilkeät petturit, te kuolleita himoitsevat pedot! Minä en voi kuolla — en tahdo kuolla: minä en kuole milloinkaan.

Luuletteko kenties, että riipun kiinni elämässä senvuoksi, että olen varakas, onnellinen, tyytyväinen, että olen henkilö, jolta ei puutu elämänmukavuuksia eikä rahoja. En unessakaan! Minä olen maailman onnettomin ja viheliäisin olento: minulla ei ole rakkautta, ei rikkautta eikä ystäviä; en ole kaunis enkä voimakas. Minä olen maistanut vain vähän iloja maailmassa, harvoin olen nauttinut, olen usein itkenyt ja melkein alinomaa kärsinyt. Mutta sittenkään en tahdo kuolla. En missään tapauksessa: tahdon elää vielä, elää ikuisesti.

Suotta sinä, sielunpaimen, minulle lupailet uutta elämää toisissa maailmoissa: kauniimpaa, tyynempää, valoisampaa elämää. Minä en usko puheitasi. En tiedä mitään sinun maailmoistasi, en tahdo kuulla sinun autuudestasi. Minä tunnen tämän maailman, tämän maan, tämän ruman, rauhattoman ja pimeän elämän, ja juuri sitä minä toivoelen, kaipaan ja vaadin itselleni. Minä tahdon nimenomaan tätä elämääni sellaisenaan, onnettomana, tyytymättömänä, apeana, alakuloisena — nimenomaan tätä tuskallista elämääni.

Näkyköön minulle taivas vain ikkunanpuolikkaasta, kunhan saan kuulla linnun laulavan keväisenä aamuna, kunhan saan nähdä lapsen ja naisen hymyilevän, kunhan saan kirjoittaa pari sanaa niille, jotka ovat minulle hyvänsuovat, kunhan saan katsella puun väräjävää varjoa elokuisen kuutamon valaisemassa seinämuurissa.

XLV

NIMENOMAAN SIITÄ SYYSTÄ

Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset) samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet). Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.

Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä, naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää, ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään, jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa, näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu, laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.

Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla. Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen, ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.

Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa; keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä, on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella, käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä? Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään, mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia ei tahdo kuolla.

Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.

Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi, suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.

Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä. Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia, joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä nimenä on _ei mikään_.

Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti. En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys, pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan, ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin, jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen alaston perspektiivi.

Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen tekemään, on oleva _hyödytöntä_, mutta _nimenomaan sentähden_ minä tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava lopputulos, ja sittenkin, _nimenomaan siitä syystä_, minä olen ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.

Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa, taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon. Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen — mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan. Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.

Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän, tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.

Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan, ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan saavuttaa korvaustansa.

Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan, jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä, ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.

_Yksinäinen_, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille: Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.

Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat. Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen hyväksi, mikä on häviävä, _tietäen_, että se tulee häviämään, on ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin kaikkeudessa. Hän yksin on _jalosukuinen_ kaikkien kaupustelijoiden keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.

Hän toimii vaatimatta kumminkaan ketään toimimaan hyväksensä, hän lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla. Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin, kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.

Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa ja keskinkertaisuutta.

XLVI

MINÄ PALAAN MAAHAN

Minä siis elän jälleen. Mutta _yksin_, kaamean _yksinäisenä_. Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän, joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat toisia, vapautumattomia varten.

Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen lähtöisin, tahdoinpa tai en.

Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.

Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin. Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut. Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina, tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.

Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla tahansa.

Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa, toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista. Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle: varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.

Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen, ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja noudattavat samaa lakia.

Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja, joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.

Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen, Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä sopusoinnussa.

Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä, missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.

Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon, henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi. Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja, vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä, honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.

Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri, että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon, vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni, oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.