Part 19

Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut. Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani, kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin, Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat, joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni. Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.

Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat, Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.

Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta — kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita — luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista. Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.

Siten uudestaan rakentunut Toskana on _minun_ Toskanani, mutta samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle, koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja paikasta, jossa olen syntynyt.

Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista kohtaloani.

XLVII

KUKA OLEN?

Mutta mikä on kohtaloni? Mikä oikeastaan olen?

Nyt, kun minulla on vain omat uudistuneet ja uudestaan hankitut voimani ja epätoivoinen hurmioni, en enää voi innostua vieraista ajatuksista enkä nojautua ulkoisiin haavekuviin. Kaikki jumalat, pyhät ja pakanalliset, aasialaiset ja eurooppalaiset, ovat minulta piiloutuneet. Edessäni ei ole enää yhtäkään jumalaa. Olen säälimättömän Ainoan tavoin asettanut asiani tyhjän pohjalle. Kaikkeus jakaantuu kahtia: minä — ja kaikki muu.

Nyt on sisimmän ytimeni luotava elämää kaikkeen, sen on elähdytettävä ja muunnettava kaikki ympärilläni, autettava minua sitä sietämään. Tässä viimeisessä ja ratkaisevassa taistelussa minulla ei voi olla liittolaisia. Jos kuolema astuu väliin eikä minua säästä, niin se merkitsee, että olen pelkkä riepu, hyödyttömyyden rajattomaan rikkaläjään heitettävä.

Me olemme niinmuodoin vastatusten, me kaksi, minä ja vihamieheni, kaikkeus. Minä olen vaivoin noussut jälleen jaloilleni, tuntien vielä kaikkialla kaatumisesta aiheutuvaa kipua, mutta olen yhtä suoraryhtinen kuin ennenkin, valmis heittämään haasteen ja sylkemään tuohon helvetin kehään, jossa lempeät Abelit armotta surmaavat jokaisen Kainin, joka ei suostu tottelemaan suvun kirjoittamattomia lakeja. Egoistin elämä on ankara, siinä ei ole ystävällisten seinien suojaa, ei suojaisten poukamien rauhaa, ei lämpimästi ojennettuja käsiä eikä sydämellisyyttä.

Mutta minä en etsi itselleni sauvoja tueksi, vaan lyömäaseeksi, ja kun tunnen itseni liian heikoksi, sulkeudun itseeni, en vuodata helliä kyyneliä niiden nähden, joita halveksin ja jotka halveksivat minua, vaan nautin mieluummin siitä, että saan omassa persoonassani häväistä koko ihmissukua. Heikontava rakkaudellisuus menköön hiiteen sekin!

Kuka siis olenkaan? Mikä on omin pääomani, jota en ole keneltäkään perinyt enkä ryöstänyt, vaan jonka olen kolikko kolikolta itselleni ansainnut kokemuksen työpajoissa, se, joka on nyt minun ainoa aarteeni, vähäinen mahtini — sanalla sanoen minun todellinen minäni?

Monet ovat yrittäneet minua määritellä, kuvailla, rajoittaa — ystävät ja viholliset. Minä olen kuunnellut, vaiennut, hymyillyt. Saavuttuani keskelle minulle suotua elämäntaivalta ja kestettyäni muutamia koettelemuksia ja yksinäisyyden pitkän karanteenin uskon tuntevani itseni paremmin kuin muut.

Minä en ole toiminnan mies enkä filosofi. Historia huvittaa minua, mutta minusta ei tule milloinkaan ministeriä; teoriat houkuttelevat minua, mutta minä en rakenna itselleni milloinkaan järjestelmää. En ole kauppias enkä pyhimys. Haluan saada rahoja ollakseni vapaa, mutta minulla ei ole uskallusta luopua kaikesta muusta ryhtyäkseni vain ansaitsemaan rahaa, maksoi mitä maksoi; kadehdin suuria maailmasta-luopujia, mutta en usko jumaliin enkä paratiiseihin. Minussa on ainoastaan kaksi asennetta, jotka saattavat herättää toisten mielenkiintoa — kaiken terveyden ja sairauden, poroporvarillisuuden ja pahuuden sekavassa vyyhdissä, joka herättää vain omaa mielenkiintoani.

Minä olen — sanoakseni asian kahdella sanalla — runoilija ja hävittäjä, haaveilija ja epäilijä, lyyrikko ja kyynikko. Kävisi liian pitkäksi kuvaella, kuinka nuo kaksi erilaista luontumaa voivat viihtyä rinnatusten. Mutta sellainen on sieluni tosiaankin pohjaltansa.

Minä olen toisin hetkin liikatunteellinen raukka, joka joutuu liikutuksen valtaan kuullessaan öisellä kävelyretkellä suljettujen kaihtimien takaa kidutetusta pianosta kaikuvan wieninvalssin yksinkertaisen rytmin, olen lapsi, jonka sydämen täyttää hellyys, kun nähtävissä on hämyinen, yksitoikkoinen taivas, sumuisen harmaa, vailla yhtäkään lohduttavaa pilveä, mustaa tai valkoista, olen apeamielinen olento, jonka täyttää rakkaudentuntein joku tuntematon ukko, joku ystävä-vainaja, jokin taitettu kukka tai suljettu talo.

Toisinaan taas muutun Hobbesin sudeksi, jonka hampaiden täytyy saada purra ja repiä. Mikään ei ole minulle pyhää: ei edesmenneiden suuruus, eivät vuosisatojen vahvistamat maineet, eivät totuudet, joita tuhatvuotinen kokemus on lujittanut, ei lakien pyhyys, ei kodeksien pelottavuus, eivät moraaliset selviöt eivätkä syvimpien kiintymysten siteet. Minä tahdon kumota kaikki, kääntää ylösalaisin uskomukset, näyttää jokaisen upean julkisivun takana piilevän rumuuden, jokaisen tähden tummat pilkut, jokaisen suuruuden mitättömät perusteet, jokaisen palvotun laitoksen halpamaiset vaikuttimet, viisaiden sokeuden, moralistien kataluuden, kehnojen olemisenoikeuden, pahan suloisuuden, tyhjyyden valtavuuden. Tunnen nautintoa saadessani särkeä, kalvaa, haavoittaa, kohottaa huntuja, ryöstää ruumiita ja poistaa naamioita. Silloin en tunne pelkoa enkä häpeää, en kunnioita ketään, viihdyn sekamelskassa, nautin siitä, että saan hämmentää ja säikyttää, olla kehno ja näyttää kehnolta.

Mutta sellaisen ahnaan raivon jälkeen ilmaantuu jälleen haavemieli, joka rakentelee mahdottomia tarinoita, vääristelee todellisuutta, heijastelee mielikuvituksen mukavassa kuvastimessa kaikkein kehnoimpia vaistojansa ja kaikkein mielettömimpiä himojansa, muovaten luonnottoman suuriksi ne henkilöt, joita vihaa tai rakastaa, valiten itselleen lähtökohdan todellisuudesta, mutta kehitellen ja paisutellen sitä unessa.

Minua käyvät ahdistamaan muodottomat tarinat, eriskummalliset suunnitelmat, uskomattomat seikkailut, mielipuolet ja rikolliset, jotka eivät ole milloinkaan eläneet, mutta tahtoisivat elää minussa, teennäiset ja mahdottomat lemmenvaiheet ja oudot, uskomattomat kuolemankohtaukset. Minun on pakko rakentaa kerrassaan uusi maailma, joka herättää itsessäni hämmennystä ja levottomuutta niinä pitkinä väliaikoina, joina olen porvari ja realisti, kuten kaikki muutkin, maailma, johon sisältyy syvän totuuden katkelmia ja säteitä, mutta joka ei ole se elävä ja todellinen maailma, jonka me kaikki luulemme tuntevamme. Siinä maailmassa minä liikun ihan esteettömästi, annan luomuksilleni sellaiset kasvot kuin haluan, annan heidän puhua omalla tavallani, asetan heidän elämälleen tarkoitusperiä, joita kukaan ei itselleen aseta, ja sallin heidän kuolla äkkiä, vapaaehtoisesti, sellaisista syistä, jotka näyttäisivät todellisista ihmisistä naurettavilta.

Sanalla sanoen: minä olen yhä vieläkin _ihminen, joka ei hyväksy maailmaa_, ja tämä itsepintainen suhtautumiseni muodostaa ristiriitaisten sielujeni yhdyssiteen. Minä en tahdo hyväksyä maailmaa sellaisenaan, ja senvuoksi yritän joko muovata sitä uudelleen kuvittelun avulla tai muuttaa sitä toiseksi hävityksen tietä. Minä muovaan sen uudestaan taiteen avulla tai yritän kääntää sitä ylösalaisin teorian nojalla. Siinä on kaksi erilaista voimaa, mutta ne ovat yksimieliset ja suuntautuvat kohti samaa päämäärää.

Sellaisena kuin olen ja tulen vastaisuudessakin olemaan tunnen olevani minäkin luova ja hajottava voima, tunnen olevani määrätty arvo, tunnen omaavani oikeutuksen osan, tehtävän ihmisten maailmassa. Ainoastaan typerään elämäänsä tuomitut houkot voivat selittää olevansa tyytyväiset maailmaan. Se, joka koettaa sitä liikahduttaa, elähdyttää, sytyttää sitä lieskaan, uudistaa ja avartaa sitä, on oikeutettu vaatimaan — ei tunnustusta, josta minä vähät välitän nyt ja aina, vaan puhumisen ja olemisen vapautta. Jokainen ihminen kaipaa elääksensä sitä uskoa, ettei hän ole aivan hyödytön. Minä en pyydä enkä tahdo muuta tukea — mutta tuo vaivainen varmuus on minulle välttämätön, yhtä välttämätön kuin heikoillekin. Minä elän ja toimin tietoisena siitä, että koko elämäni ja työni on hukkuva tyhjyyteen, mutta tahdon toisten tietävän, että minulla on oikeus olla heidän joukossaan ja loukata heitä, koska teen sellaista, mikä voi olla heille hyödyksi.

Maailmassa, jossa kaikki ajattelevat ainoastaan syömistä ja rahan keräämistä, huvittelua ja vallan hankkimista, on välttämätöntä, että tavan takaa ilmaantuu joku, joka saa oliot näkymään kirkkaammassa valaistuksessa, opettaa ihmisiä näkemään erinomaisia asioita kaikkein tavallisimmissa, salaperäisyyttä jokapäiväisessä, kauneutta rikkatunkiossa. Siinä valtavan suuressa ja mahtavassa joukkiossa, jonka muodostavat mielipiteiden ja perintätapojen orjat, loismaiset ja rikkiviisaat saivartelijat, vanhoja tarinoita märehtivät saamamiehet, moralismin ja mystisismin vankiloiden vartijat, itsepintaiset papukaijat, jotka alinomaa kukertelevat vanhoja yhteiskunnallisia sääntöjä ja tavallisia latteuksia, tarvitaan yöllistä herättäjää, puhtaan älyn valvojaa, lujalihaksista kuokkijaa, halukasta polttajaa, joka hävittää vanhoja rakennelmia luodakseen sijaa valoisille toreille, jälleen voitetun vapauden puille ja tulevaisuuden rakennuksille.

Minä olen eräs niistä henkilöistä, jotka ottavat suorittaakseen kiittämättömimmän tehtävän ja vaarallisimman osan. Ja palkaksi siitä hyvästä tai pahasta, mitä tahdon ja teen, minulla on oikeus hengitellä, lämmitellä, kulkea tietäni pää pystyssä ja sylkeä kasvoihin — sanalla sanoen: elää oman lakini mukaisesti.

XLVIII

TYYLIÄ KOSKEVA SELITYS

Minä en kirjoita ansaitakseni rahaa, en kirjoita itseäni koristellakseni, en kirjoita toimiakseni jonkinlaisena parittajana siveäin neitosten ja pyylevien keski-ikäisten herrojen välillä, en myöskään voidakseni kiinnittää mustaan hattuuni kaupunkilaismaineen karnevaalilaakereita. Kirjoitan ainoastaan purkautuakseni — purkautuakseni kaikkein viemärimäisimmässä merkityksessä, minkä kykenette ajattelemaan, te herrat herkkämielet. Huomatkaa, etten sano »vapautuvani», kuten sankarinne ja puolijumalanne, kuten ylhäinen poroporvari Wolfgang Goethe, Weimarin herttuan ja entisiin oikeuksiinsa asetettujen prometeus-sielujen lähin neuvonantaja.

Hän vapautui Wertherin traagillisten mitättömyyksien nojalla vapaaehtoisen etääntymisensä aiheuttamista vähäisistä epätoivon puuskista, ja tuon vapautumisen tuote pääsi kukoistusikänsä ohi ehtineiden sentimentaalisten kaunotarten yöpöydille ja itsemurhakandidaattien pieluksille kuolettavana leluna, mutta kaikilla hyväntapaisen kirjallisuuden kontrapunkteilla kaunistettuna.

Minä sitävastoin purkaudun ja ajattelen tuota sanaa käyttäessäni sen kaikkein alhaisimpia ja mauttomimpia synonyymejä: ajattelen sylkeä, joka sinkoaa tulehtuneesta kurkustani ja kuin taian tiestä lankee loppumattomana vihmasateena kaikkiin niihin kasvoihin, joille olisin arvokas antamaan korvapuustin — ajattelen oksentamaani sappea, jonka elämämme katseleminen on erittänyt verestäni — ajattelen mätää, joka vuotaa kaikkein tungoksisimpien sairaaloiden tartunnalle alttiin epämoraalisen persoonallisuuteni kaikista paiseista, haavoista ja kasvannaisista — ajattelen äkkinäistä ja kaikuvaa röyhtäystä, joka nousee syvyyksistä kuin ylenkatse. Ei, hyvä herrasväki! Painakaa mieleenne, ettei paperia pitkin kiitävästä kynästäni ole lähtevä mitään herkän herkullista.

Mieluisempaa olisi minulle, jos teräskynän kärki tummansinisen musteen asemesta juoksuttaisi tummaa ja höyryävää verta, sellaista kuin sankarin poven hurme öisessä kahakassa — mieluisempaa olisi minulle, jos teräs tulisen hehkuvana polttaisi ja hävittäisi paperin tieltänsä — ja jos hehkuvista vaoista nousisi suoraan lukijan sieraimiin tuima ja terveellinen katku.

Minä en kuulu niihin, kunnioitettava yleisö, jotka kirjoittavat nöyrin ja mairittelevin ilmein kuin olisivat palvelijoita ja odottelisivat herrasväkeä, viittaa tai turkkia tarjoten. On olemassa niitä, jotka esittäytyvät kuvitellulle lukijalleen niinkuin kavala napolilainen, joka nojaa muuriin, kitara poikkipuolin rinnalla ja suu haikeasti levitettynä anteliaiden talvivieraiden asuttamien vieraskotien ikkunain edustalla; on toisia, jotka heittäytyvät hänen jalkoihinsa kuin mitkäkin pitkätukkaiset Magdalenat noutaen astioistansa palssameja ja voiteita kaikkia sielun hankautumia ja liikavarpaita varten; toiset vihdoin muistuttavat mielestäni pieniä kuoripoikia, jotka sunnuntaisin valkoisiin paitoihinsa puettuina heiluttelevat messinkisiä suitsutusastioita messun epäsointujen pauhatessa.

Minä olen toista rotua. Minä en ole syntynyt minkään härän tai aasin rauhalliseen hengittelyyn, ja mitkään lempeät paimenet eivät tulleet minulle kumartelemaan elämäni ensimmäisenä päivänä. Minä olen synnynnäinen kumouksellinen, ja enpä varmaan tiedä, enkö jo verisestä elämän uksesta ilmaantuessani virittänyt tavanomaisten huutojen asemesta jonkin epämieluisan marseljeesin säveltä. Hallittiinpa maailmaa miten tahansa, minä tulen aina kuulumaan vastustuspuolueeseen. Vastalause on minun sielunelämäni luonnollinen ilmaus; ruumiini luontaisin asenne on kuin pistinhyökkäykseen käyvän; mieluimmin käyttelemäni esitysmuoto on hyökkäys ja herjaus. Jokainen lemmenlaulu muuttuu minun huulillani kumoukselliseksi kertosäveleksi, herkimmät tunnustukseni keskeyttää äkkiä naurunhohotus, ivallinen hymy tai äreä hartiain kohotus. Kunpa jokainen sanani olisi vapaassa ilmassa viuhuva karbiininkuula, jokainen lause tulinen suihku, jokainen luku tarmokkaasti puolustettu katusulku, jokainen kirja jykevä ja painava kivenmyhkyrä, jolla kävisi kopahduttaminen kokonaisen kansan karvaisia pääkalloja!

On olemassa valkoisia sanoja, hauraita ja tuoksuvia kuin jasmiinit, on toisia, jotka ovat imeliä ja tahmeita kuin köyhäin lasten makeisten punainen sokeri, on toisia, hempeitä, lämpöisiä ja himokkaita kuin neljänkymmenen vuoden ikäisten rakastajien ruumiit, on olemassa niin taivaallisen ilmavia ja autereisia, että ainoastaan vanhojen paastoavien pyhimysten hanhensulat kykenevät kiinnittämään niitä paperille niinkuin tomussa leikkivien valoheijastumien väräjöiviä perhoja, on vihdoin niin julkisia ja mehuttomia, että niistä rakennettu proosa hajoaa sormiin kuin kuivan kannikan murenet.

Ne sanat, joita minä mieluimmin käyttelen, eivät ole sellaisia: minun sanojeni tulee olla kovia kuin kiinteä kivi, niiden tulee olla karheita, teräviä ja raapaisevia kuin säröt, joita syöksyy alas vieremästä tai heittyy ylös kaivosten suulle: niiden tulee olla pakanallisen, omaehtoisen ja häpeämättömän alastomia, sellaisia kuin ne olivat kaikuessaan ilmoille hiovan kansankielen viininkostuttamilta huulilta. Näistä karuista kotiseudun sanoista minä tahdon luoda itselleni jykevän, kiinteän, vankan, terveen ja vaarumattoman proosan, joka pakottaa häpeästä punastumaan kaikki maailman kirjallisimpien kirjallisuuksien hajuvesikauppiaat ja orjasielut. Ja kun sitten olen tyhjentänyt kaiken sylkeni, mätäni, sappeni ja pahentuneen vereni, kun vihdoin olen purkanut itsestäni kaikki, mitä minulla on kullekin sanottavaa, niin minäkin muutun lempeäksi kuin laakson lilja, kuuntelen aamun sarastaessa hartain mielin varpusten tiukuttelua katon irrallisilla tiilillä, ja liikutus valtaa mieleni, kun kellot alkavat soida hoidottomien maalaiskirkkojen mataloissa ja rappeutuneissa kellotapuleissa, ja minä käyskelen puistokäytävillä kaupunginporttien ulkopuolella, katse maahan luotuna, jotten epähuomiossa tallaisi kuoliaaksi suurta säästäväistä muurahaista. Silloin saatte kuulla vapautuneesta povestani kohoavan laulun, niin autuutta ikävöivän, niin hellyyttä uhkuvan, niin kyyneleistä rakkautta herkän, ettei kukaan teistä voi sitä kuunnellessaan olla muistelematta nuoruutensa aurinkoisimpia ja tunnekylläisimpiä tuokioita ylen kaihoisan ja autuaan tunnon rintaa riipoessa.

XLIX

MINÄ EN OLE SAMMUNUT

Italiaa siis kiertelee huhu, että minä olen tyhjentynyt, loppunut, _sammunut_ mies? Sanotaan siis tosiaankin, että olin vain syksyinen sänkivalkea ja että kevättuuli on puhaltanut pois viimeisen tuhkapeitteenkin?

Hiljemmin, veikkoset! Odottakaa hieman, minä pyydän. Sanotteko minun palaneen loppuun! Mutta entäpä, jos en ole vielä syttynytkään! Teidän tulee ajatella, että kaikki, mitä olen tehnyt — kaikki! — on ollut pelkkää alkulausetta, johdantoa, ennakolta sommiteltua sisällysluetteloa, ennustusta, julistusta, tai, jos niin haluatte, yli laitojen kuohuvaa mehua ja vaahtoa, jonka poistuttua kypsyminen voi paremmin tapahtua. Paras on tulossa: minä synnyn vasta tänään.

Sänkivalkea oli pelkkä ilon kokko, tulittelu, poikaiän aurinkopyörä, naurun ja ilon aihe, mutta nyt minä tunnen sytyttäväni tulen, jota ei käy enää sammuttaminen.

En tiedä, mihin tarkoitukseen tahtonette käyttää kuopan, jonka olette minua varten kaivaneet (ehkäpä haudannette siihen joskus kirjalliset keskosenne), mutta minä neuvon teitä tosiaankin heittämään nekrologinne paperikoriin. Ei ole sellaista marmorilevyä, joka saisi minut taivuttamaan pääni: teidän kuolemantuomionne herättävät minussa vain hilpeyttä, halua hymyillä ja liikkua ja toimia, halua, jonka vertaista en ole tuntenut pitkiin aikoihin.

Ei, painakaa mieleenne seuraavan kerran varalle: ei kelpaa luulla hiljaisuutta kuolemaksi, keräytymistä loppumiseksi eikä valmistumista itsemurhaksi. Minä olen kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hiukseni ovat vielä vaaleat ja kiharaiset, minulla on vielä jäljellä muutamia hampaita; käteni ovat jäntevät ja jalkani nopsat. Minä tunnen usein veren jyskyttävän valtimoissani ja ohimoissani, ajatukseni ei vielä minua petä, pikemmin se on käynyt kirkkaammaksi ja uskaliaammaksi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa ja aikaa käytettävänäni: kotonani on aina valkoista paperia yltäkyllin, sileätä, valkoista, leikattua paperia, jolla kynä liikkuu kevyesti ja nopeasti — on teräskyniä ja täysiä mustepulloja, avaamattomia. Minulta ei puutu mitään; hetkeni vain ei ole tullut, se ei ollut oikea, mutta se voi lyödä tuossa tuokiossa. Minä en antaudu enkä peräydy. Minä seison paikallani, minä itse, valmiina vastaamaan kaikille ja kaikkiin kysymyksiin.

Minulla on vielä paljon sanottavaa! Te ette aavistakaan, kuinka lukemattomia vaikutelmia ja keksintöjä minun on kerrottava, ennenkuin kuolen. En voi tuomita kuolemaan enkä tukahduttaa koko sitä olemukseni osaa, joka on parhain ja joka yksin kykenee oikeuttamaan kaikki muut. Minulla on velvollisuuksia itseäni, ihmisiä ja henkeä kohtaan. Minä tunnen edustavani omassa maassani ja maailmassa erästä aatesuuntaa, joka ei ole hyvin havaittu, ei laajalle levinnyt eikä ymmärretty; tunnen ruumiillistavani vihamielisyyttä niitä ajattelemis- ja kirjoittamistapoja vastaan, jotka ovat häpeällisiä, turmiollisia ja typeriä. Ja minunko pitäisi hiljaa vetäytyä kammiooni vaieten mietiskelemään tai lämpöiseen huoneeseen, jonka omistaja, yhteiskunnallisen asemansa löytänyt mies, antaa maailman mennä menojansa, kunhan ei itse jää vaille päivällisateriaansa?

Mieluummin kuolema kuin sellainen loppu! Minun täytyy saada sanoa, mitä mielessäni on; minun velvollisuuteni on menetellä niin, että lähimmäiseni eivät enää sano eräitä asioita eivätkä ajattele ja kirjoita niitä niinkuin tähän saakka. Minulle on yhdentekevää, vaikka tuo kaikki olisikin hyödytöntä — ihan yhdentekevää. Vilpittömästi puhuen: minä en siitä vähääkään välitä. Se ei koske minua enää sekään. Se on suuri ja arvokas uhraus, koska se on järjetön, ja se on uhraus juuri siitä syystä, että se on järjetön. Mitään järjenomaista tekoa ei ole milloinkaan nimitetty uhriksi. Minä tunnen itseni riittävän voimakkaaksi tuhlatakseni voimani Tantaluksena ja riittävän rikkaaksi viskatakseni parhaani ulos ikkunasta. Minä en ole suinkaan sammunut, päinvastoin: olen sammumaton. Lieskani on kuin se tuli, joka nuoleksii ylimielisiä katolisessa helvetissä: se ei sammu milloinkaan. Ja minusta tuntuu siltä, että nuoruuteni täytyy olla ikuinen — niinkuin Hellaan jumalien.