Part 17

Huomaan itsekin olevani tyydyttämätön, sietämätön ja puritaaninen. Onko kukaan koskaan johtunut ajattelemaan, että ne, joka ovat kirkastaneet nuoruusaikaamme ja seuranneet meitä, mukanansa kokonainen kumppaniparvi puhuvia luotujansa, kasvuikämme ja Huoruutemme alakuloisina ja hekumallisina iltahetkinä, olivat hekin ilveilijöitä? Kun en ole tämän synkän raivon vallassa, joka saa minut syytämään kirouksia ja solvauksia, minäkin epäilen sanojani ja alan pitää itseäni väärämielisenä, mielettömänä ja kehnona. Mutta sittenkin on niin laita. Ajatelkaahan vain, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ilveilijästä. Henkilöä, joka huvittaa ihmisiä. Ja miten? Usein esittämällä naurettavana toisten onnettomuuksia tai ainakin menetellen siten, ettei käytä onnettomuuksia herättääkseen myötätuntoa ja kauhua, vaan tyydyttääkseen uteliaisuutta. Kahden rakastavaisen säälittävä kohtalo, kuolema ennen onnen saavuttamista, on vain väline, jonka nojalla vältetään kymmenen haukotusta tunnin kuluessa — äidin epätoivo, vaimon uskottomuus, kostonhimoisen julmuus, pettyneen suru, intomielisen jalo mielettömyys, viattoman kamala kohtalo: ei ole koko maailmassa asiaa, johon ei ammattikertoja kävisi käsiksi ja jota hän ei muovailisi tarjottavaksi nuorille herroille ja neideille, joilla ei ole riittävää purkautumistilaisuutta todellisessa elämässä, ja isille ja äideille, jotka mielellään nauravat Don Quijoten kustannuksella ja vuodattavat kyynelen kuningas Learin kohtaloiden vuoksi. Heidän koko taiteensa (joka on toisinaan valtavan suuri) yrittää vain herättää mielenkiintoa joutilaissa lukijoissa ja katselijoissa saadakseen heidät todella temmatuksi pois ahtaasta, synkästä, surkeasta ja nöyryyttävästä elämänpiiristänsä. Käsittäkää vain sana ilveilijä kaikkein jaloimmassa, korkeimmassa ja sankarillisimmassa merkityksessä, miten mielitte, mutta sallikaa minun mainita sillä nimellä kaikkia niitä, jotka jonkinlaista palkintoa toivoen — olipa halun esineenä laakeriseppele tai suuri jälkimaine, kättentaputukset tai kymmenentuhatta liiraa — kirjoittavat siinä tarkoituksessa, että ihmisille siitä koituisi mieluisaa huvia.

Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat, jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat, ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?

Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa, minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.

Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy, niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä unohtaa, vaan muistaa ja luvata.

XLI

HIEMAN VARMUUTTA

Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko, yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä etsin, jos on olemassa joku, joka on _varma_, joka _tietää_, joka elää ja liikkuu _todessa_, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minulta _totuudestansa_ mitä tahtoo, miten tahtoo.

Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta, en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta: sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle elämäni jotakin merkitsee.

Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle. Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.

Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja loppumaton _ei_.

Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän eläimellisistä väreistä... Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli: ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin: pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.

Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä, kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.

Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja, jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan, ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja, ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.

Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta, joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan, on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.

Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.

Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin. Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.

Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista? En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle hieman rauhaansa.

Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista, lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.

Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä, järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa, täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.

Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.

XLII

TOIVON PAHAA!

Sattuu hetkiä, joina minusta tuntuu kuin voisin hyvin, joina tunnen itseni onnelliseksi, jolloin olen riittävässä määrin halpamaisen uskalias unohtaakseni elämäni koko viheliäisyyden ja tuskan ja aivan hiljaa, vähitellen, teeskennellen vajoan mukavuuteen, tottumuksiin, siihen hyvinvoipaan, turpeaan ja levolliseen elämään, jota elätte kaikki te, oi vihatut kumppanini. Se on häpeällistä, ja minua värisyttää sitä tunnustaessani.

Minä en ole luotu iloitsemaan, minun ei tule etsiä nautintoa — voi minua, jos vaivun onnen lämpöiseen ja nukuttavaan syliin! Jos tahdon olla uskollinen sieluni syvimmälle laille — sille valalle, jonka vannoin syntyessäni toisen kerran — sille sopimukselle, jonka tein elämän ja kuoleman kanssa, en saa suostua yleisen ja jokapäiväisen hyvinvoinnin höystetyn appeen veltostutettavaksi ja herpaistavaksi.

Elämässäni on jo liian paljon säännöllisyyttä, liian paljon rauhaa ja tyventä. Ihmisten pojilla ei ole, mihin päänsä kallistaa, mutta minulla on viisihuoneinen asumus vanhassa palatsissa, aivan lähellä ainaviheriöiviä puutarhoja, sinne paistaa aurinko ja siellä on mukavia sänkyjä maatakseni, leveitä nojatuoleja istuakseni, syviä lautasia syödäkseni. Minä olen köyhä, mutta minulta ei puutu mitään. Joka päivä höyryilee liemi pöydässäni, ja hyvin käristetty leipä narskuu hampaissani. Onhan maailmassa hieman hymyä senkin varalle, joka tahtoi lähteä pois niinkuin kirottu poika.

Elämäni on nyt kaikin puolin järjestetty ja säännöllinen. Minä menen aikaisin makuulle, nukun aamunkoittoon asti, vatsani sulattaa ruokaa, ystäväni suhtautuvat minuun suopeasti, naiset pyrkivät puheilleni, pienet ja suuret nostavat hattuansa, kun kuljen ohi. Kaikki käy hyvin — mitään ei puutu. Kaikki käy hyvin ja mitään ei puutu sen mielestä, joka näkee ainoastaan pinnan ja arvostelee toisia itsensä nojalla. Mutta enhän ole tullut maailmaan tätä varten, enhän ole tämän tähden suostunut elämään, enhän ole tämän vuoksi kiduttanut ja piiskannut sieluani kahdenkymmenen vuoden aikana niinkuin mielipuoli munkki hartioitansa ja rintaansa. Olen jäänyt maailmaan, koska se on kaameampi kuin tyhjyys, olen suostunut elämään, koska elämä on kuolemaa kiduttavampi, olen puhkonut, nylkenyt ja raadellut itseäni vain senvuoksi, että tuskasta koituu totuutta, vain senvuoksi, että sielun sikiöt ovat kärsimyksen lapsia; onhan kaikki musiikki vain mielen apeutta, ja yksin epätoivon pohjalla on se nautinto, joka ei milloinkaan inhota.

En tahdo olla tyytyväinen, tyyni, onnellinen enkä rikaskaan. Kutsun kannettavakseni kaikki onnettomuudet, rukoilen lukemattomia kovia kohtaloita elämäni tielle. Kalvakoon tauti minua, kunnes hampaani kalisevat, tyhjentäköön köyhyys kotini, pettäköön minut rakkaus, hylätkööt ystävät minut, maan matoset minua kuolatkoot, taistelkoot kuume ja hulluus aivoistani, vainotkoot minua viholliset iskien iskun toisensa jälkeen, kuolkoot ne ainoat, joita rakastan, viereeni yht'äkkiä, kertaakaan huokaisematta... Kohdatkoon minua maailman koko tuska: ainoastaan siten käy ilmi, olenko ihminen vai riepu, pitääkö minua yllä sielu vai pelkkä luuranko. Hiukset harmaantuvat, posket kurtistuvat, otsaan ilmestyy syviä vakoja, ja kyynelet vuotavat. Mutta mitäpä tuosta? Ainoastaan epätoivon yksinäisyydessä kasvavat ne kukat, joita minä etsin — kasvavat ne kukat, jotka eivät milloinkaan lakastu eivätkä milloinkaan nuokahda, vaan tuoksuvat ja elävät iät kaiket.

XLIII

RUUMIIN LOPPU

Ei ainoastaan sielu ole uupunut; ruumiskin on vahingoittunut ja kulkee kohti loppuansa. Minä olen liian kauan huudellut »henki, henki!» ollenkaan ajattelematta ruumista, jota olen pitänyt liikkeessä niinkuin vikuria hevosta kannukseniskuin ja ohjaksista nykimällä. Toivoin voivani sen kesyttää, uskoin voittavani, valloittavani sen sielun taholta, ottavani sen haltuuni huolimatta siihen vilkaistakaan, ja nyt se kostaa minulle: minä tunnen, että loppu lähestyy ja että tämä vähän lihan peittämä luuteline alkaa hajota — muuttua mullaksi mullan alle.

Ennen kaikkea silmät. Olen tärvellyt niitä poikaiältäni asti lukemalla yksinäisen kynttilän tai vakavammin, mutta sitäkin himmeämmin loistavan öljylampun valossa, joka melkein säännöllisesti ja verkalleen sammui keskiyön tullen jättäen minut pilkkopimeään ja hengittelemään kamalaa löyhkää lampunsydämen savutessa ja sen eräiden kuitujen yhä heikosti hehkuessa. Olen uhrannut ne talvisina päivinä, laiskoina hämyhetkinä (mikä kiusa lakata lukemasta sivua, joka pitää mielenkiintoasi vangittuna, ja nousta lämpimästä nojatuolista etsimään tulitikkuja!) vanhanaikaisten kirjastojen himmeissä saleissa — itsepintaisesti lukien, kunnes vain arvaamalla tunsin kirjaimet ja kirjoitin pikemmin tunnon kuin näön varassa viivattomalle paperille! Ja aamulla oli usein ensimmäinen sarastus tuskin ehtinyt ilmaantua ikkunaluukkuihin, kun jo jälleen tartuin kirjaan, josta oli täytynyt edellisenä iltana luopua, ja niin luin lukemistani, maaten yhä vuoteessani, kunnes lakanain animaalisen lämmön aiheuttama inhontunne ajoi minut ulos kolealle kadulle ja tavanomaisiin tehtäviin.

Yön niukassa punertavassa valossa ja aamun heikossa kelmeässä hämärteessä silmäni jännittyivät ylenmäärin: silmäterät laajenivat luonnottomasti, ja silmäluomet tulehtuivat. Niissä tuntui sitten kipu pitkin päivää, ja kyyneliä valui poskilleni. En tuosta huolinut, mutta nyt on jo monta vuotta kulunut siitä, kun vielä kykenin erottamaan vuorenharjan yläpuolella näkyviä muotoja, ja minä kuljen ystävän ja tuttavan ohi muutaman askelen etäisyydessä häntä tuntematta. En niitä näe: näen ainoastaan likeltä ja mykevien lasien avulla. Maailma on menettänyt silmissäni kirkkaimmat värinsä ja selvät, täsmälliset ääriviivansa. Minä näen nyt kaikki epämääräisesti, kuin kevyen, mutta kaikkialla ilmenevän ja alinomaisen sumun peitossa. Etäältä nähtyinä ja iltaisin kaikki hahmot hämmentyvät silmissäni: viittaansa verhoutunut mies voi näyttää minusta naiselta, pieni tyyni liekki pitkältä punaiselta valojuovalta, virtaa alaspäin liukuva venhe tummalta täplältä virran pinnassa. Kasvot ovat valkeita läikkiä, ikkunat tummia pilkkuja talojen seinissä, puut kohoavat mustina taajoina täplinä varjojen keskeltä, ja taivaan kannella tuikkii minulle vain kolme neljä ensimmäisen suuruusluokan tähteä.

Ja kunpa asia edes pysyisi sillänsä! Mutta minä pelkään tulevani sokeaksi. Pelkään näkeväni päivä päivältä yhä vähemmän — kunnes vihdoin en näe mitään! Kuvittelen kauhistuneena, millaiseksi elämäni silloin muuttuu. Minulla ei ole mitään muuta voimaa kuin älyni, ei muita ystäviä kuin vainajat, ei muuta nautintoa kuin kirjat. Silloin en voisi enää lukea! En voisi enää nähdä noita kauniita kirjakkeita, antikvaa, elzeviriä, kursiivia, jotka ovat tuottaneet minulle paljon iloa, jotka ovat minulle opettaneet kaikki, mitä tiedän, jotka ovat kertoneet toisille, mitä minussa on vähimmin kehnoa. Minun täytyisi turvautua toisten armoon, lukea vieraitten silmien avulla, tyytyä heidän ehdonvaltaansa, kärsivällisyyteensä ja sääliinsä. Ja ympärilläni olisi pimeys — kaikkialla! Mustaa ja pimeätä joka puolella — ikuisesti! Minä yksin ajatuksineni pimeässä, aina kuolemaan asti. En voi sitä varmasti uskoa, vaikka toisinaan ajattelenkin sitä niinkuin varmaa, jo päätettyä asiaa — ikäänkuin olisi vain kysymyksessä aika, päivät tai vuodet. Minä koetan elää ennakolta tuota aavistamaani onnettomuuden elämää: toisinaan, kun katu on tyhjä, suljen silmäni ja astelen eteenpäin — epäröin, en kulje suoraan; kupeeni tuntuu hipovan talon ulkonemaa tai laastitusta ja jalkani katukivitystä, joka kaikuu askelteni alla. Osaisinko kulkea kotiin? Yht'äkkiä kuulen hälyä: tulevat rattaat tai joku jalankulkija. Avaan silmäni: maailma ei ole vielä menetetty. Minä näen vielä hieman: olen pelastettu! Sitten suljen jälleen silmäni, kuljen pimeässä ja iloisena eteenpäin ja saavun perille.

Mutta ei auta: minä tulen varmaan sokeaksi, tunnen sen. Avaruus on jo rikkoutunut, auttamattomasti, eräissä kohdin. Pieniä tummia pilkkuja häilyy ja kiertelee silmissäni, eikä ole olemassa sellaisia silmälaseja, jotka saisivat ne häviämään. Kun ne kerran avartuvat ja sulautuvat toisiinsa, niin minulta häipyy auringon ja värien suurenmoinen maailma sokeuden mustan ja auttamattoman esiripun taakse — ja kaikki on lopussa.

Ellen kuole sokeana, kuolen halvaukseen: hermonikin ovat hunningolla, ja aivoni eivät ole terveet. Tunnen jo joitakin aikoja pahoja oireita: toista jalkaa särkee ja se on turta, sormet värähtelevät tahtomattani, päässä tuntuu kirpeitä pistoksia. Toisinaan on kuin jotakin sulaisi pääkuoren alla. Jos aion ajatella, niin kaikki sekaantuu ja hämärtyy, kaikki esineet näyttävät kiitävän pois pyörryttävän nopeasti, vaikka pysyvätkin paikoillaan edessäni, ajatukset häviävät yht'äkkiä minun onnistumatta niitä palauttaa, ja jokin typerä sana, jokin mitätön mielikuva nousee ja juurtuu tajuntaan kieltäytyen painumasta takaisin tajuttomuuden pimeyteen. Ilma painaa ja puristaa minua, ikäänkuin minun täytyisi kannattaa taivaankantta, ja mielessäni on tyhjyys ja tuska, ja minä en kykene ajattelemaan, en voi tehdä työtä, en tahdo enää mitään tietää. Suunnaton joutilaan uupumus, henkinen ruokahalun puute, niinkuin ainakin henkilössä, joka on juonut kaikki ja kaikki oksentanut, viha, joka kohdistuu kaikkiin mielikuviin ja kaikkiin kasvoihin ja tekee minut halveksittavaksi ja surkuteltavaksi omissa silmissäni.

Minä olen pyörtynyt useita kertoja — kotona ja muualla. Ja sitten pitkiä tylsän toipumisen, pakollisen levon, sanomattoman nöyryytyksen, voimattoman raivon ja hapuilevien ponnistusten päiviä. Mikään ei kykene minua galvanoimaan: ei kahvi, ei tee, ei viini, eivät ystävien miellyttävät puheet eivätkä naisen hyväilyt. Inho täyttää mieleni, ja tyhjyys tukehduttaa minut, ja ainoana toivonani on yö, vuode ja sikeä, pitkä, eläimellinen uni, jota kestää aina valoisaan päivään asti.

Tavan takaa sattuu täydellisen menehtymisen tuokioita, oikkuja, häiriöitä, päähänpiintymiä ja mikä kauheinta: sellaista hämmennystä, painostusta, ahdistusta, joka ei ole vain pään kipua, vaan myöskin sielun sairautta, henkistä verettömyyttä, vihatun ja välttämättömän levon aiheuttamaa mykkää häpeäntunnetta. Toisinaan minusta tuntuu, etten kykene vallitsemaan ajatustani enkä järjettömien mielteiden, mahdottomien kuvien, katkelmien ja lauseiden kiivasta karkeloa, joka tempaa minut mukaansa ja saa minut unohtamaan itseni omien luomuksieni sekamelskassa — syttyvien ja sammuvien valonvälkkeiden kiitäessä ohi pimeyden merellä — ja jälkeenpäin minut valtaa autio uupumus niinkuin ihmisen, jolla ei ole enää mitään tekemistä oudoksi muuttuneessa maailmassa ja joka tahtoo vain syödä pyrkien turvautumaan pelastavaan lihalliseen terveyteen. Eräänä kauniina päivänä käännekohdasta ei enää suoriuduta onnellisesti — jokin ruumiinosa jää iäksi jäykäksi, aivot eivät enää toimi, eivät enää ajattele, eivät näe, mitä ovat ennen nähneet, eivät muista, mitä näkevät, eivät kykene enää tunkeutumaan toisten ajatuksiin, keräämään ja ilmaisemaan omia ajatuksiansa. Silloin on mielessä ainoastaan muutamien joutavien, yhteydestään temmattujen kuvien hidas kulkue, jotakin valkoista, valkaistuja muuripintoja, hohtelevia esiliinoja, taivas vailla kaikkia salaisuuksia ja koko tyyni meno maksavien hoidokkaiden asuttamassa kunnollisessa hourujenhuoneessa. Tai hurjia huutoja ja suunnattomia kauhuja, öitä täynnä aaveita ja kiljahduksia sielun ja huoneen pimeydessä? Tai kenties hiljainen ja tiedoton sammuminen, jossa ei käsitä mitään, ei ymmärrä mitään, ei tiedä mitään, ei mitään — ei edes käsitä, ettei käsitä... Ja sitten loppu...

ALLEGRETTO

Pitäkäämme pää pystyssä ja älkäämme jättäkö jälkeläistemme tehtäväksi mitään, minkä voimme itse suorittaa.

_Goethe_.

XLIV

KUOLEMA

Mutta kuka on sanonut, että minun täytyy kuolla? Kuolla? Pitääkö siis minunkin yht'äkkiä lakata hengittämästä, näkemästä, liikkumasta ja kärsimästä? Pitääkö minun käydä samoinkuin kaikkien toisten? Samoinkuin kaikkien muiden? Kaikki ihmiset kuolevat. Parhaat kiitokseni: mutta onko tuo mielestänne tosiaankin pätevä syy? Kuolkoon vain, ken kuolla tahtoo: minä olen minä enkä kukaan muu.

Ei, pois se! Tässä täytyy olla jokin erehdys, jokin suunnaton väärinkäsitys. Mikä voisikaan olla syynä siihen, että minunkin täytyisi tuhoutua, typerästi, niinkuin kuka tahansa? Ettekö tiedä, että minussa on maailma kaikkinensa? Ettekö tiedä, että jos minä kuolen, ei ole enää olemassa sadetta, joka pirahdellen putoo lehvistöön, ei kaunista lämmintä aurinkoa, joka paahtaa ihoa, ei viheriän- ja valkoisenkirjavaa niittyä, jossa varjot aaltoilevat, kun tuuli kulkee sen yli, ei korkeata sinistä taivasta, ei levollista valkoista härkää, ei kultakehyksisiä jumalanäidin kuvia kirkkojen pimennoissa, ei hylkytyttöjen hurjia lauluja eikä niitä ihastuttavia koruja, jotka säihkyelevät näyteikkunassa illan kellervässä sähkövalossa?

Koko maailma kauneuksineen ja kauhuineen, aatteineen ja olioineen, koko maailma on tässä, on minussa, ja se tuhoutuisi, jos minä kuolisin.