Part 16

Kaikesta huolimatta olen rohjennut ajatella toisten ihmisten opettamista, ruveta mestariksi, rastia toisille teitä ja polkuja. Olen kirjoittanut teoksia, joihin olen liittänyt muistutuksia ja kirjallisuusluetteloita, olen arvostellut toisten kirjoittamia kirjoja, olen esiintynyt miehenä, joka vallitsee väittämiänsä ja tuntee asiansa. Minä nautin jollistakin mainetta tietorikkaana, uutterana, bibliografisesti sivistyneenä henkilönä. Kuinka valtava lieneekään toisten tietämättömyys, kun he voivat uskoa minusta sellaista! Minä yksin tiedän kertoa, kuinka helposti hankittu ja petollinen on se maine, jonka monet oppineet hankkivat itselleen huokeasta hinnasta, ihmisten sokeaa laiskuutta hyväkseen käytellen. Minä, joka tunnen tietojeni oikean ja nurjan puolen, minä, joka tiedän, kuinka kevyt ja hauras oppineisuuteni kudelma on, kuinka paljon valmistumattomuutta piilee varmuuteni takana ja kuinka paljon pelokkuutta piilee julkeuteni peitossa, häpeen omasta ja toisten puolesta, ja minun tekee mieleni ripittäytyä kuuluvin äänin, jotta jokainen haluava voi sen kuulla.

Kuinkapa voisikaan milloinkaan tulla mitään suurta miehestä, joka minun tavallani on tietämättömyyteen uponnut ja sen tahrima? Tietää ja voida: oliko ihmekään, että maagillinen mahtini — mikä kiduttava ja omaatuntoa järkyttävä muistelo! — jäi kuolleiden toivelmien rikkaläjään? Ja ketä minun tulee syyttää tästä auttamattomasta häviöstä?

Itseäni, aina vain itseäni, ei ketään muuta kuin itseäni. Jos olisin ollut heikompi (enkä olisi uneksinutkaan) tai voimakkaampi (ja olisin voittanut), en seisoisi nyt tässä nöyryyttäen itseäni niiden edessä, joita halveksin.

XXXVII

MINÄ EN TUNNE IHMISIÄ

Minun tietämättömyyteni ei koske ainoastaan olioita, vaan myöskin ihmisiä.

Mikä olikaan elämäni suuri tarkoitusperä? Vaikuttaa ihmissukuun ja muovata se perinpohjin toisenlaiseksi, kohottaa se petoeläimestä ihmiseksi ja ihmisestä Jumalaksi, aloittaa uusi kausi maailman historiassa, määrätä ihmiskunnan mystillinen hedžra. Mutta ihmisiin vaikuttaminen edellyttää heidän tuntemista, heidän sielunsa muuntaminen edellyttää, että osaa sujuttautua niihin, osaa sympatian ja rakkauden tunnoin niihin perehtyä. Ellei seurustele välittömästi ja alinomaa kaikkien kanssa, kaupunkilaisten ja maalaisten, koululasten ja tehdastyöläisten, toivovien naisten ja kärsivien naisten, maailman mahtavien ja paljasjalkaisten pyytelijäin kanssa, on mahdotonta saada aikaan minkäänlaista liikettä, joka tempaa heidät tavanomaisesta elämästä singoten heidät väkisinkin kohti jotakin korkeampaa. Jokaisen, joka tahtoo löytää tien heidän sydämeensä ja keksiä heidän tekojensa pontimen, täytyy ensin tutustua heidän salaisimpiin ajatuksiinsa, heidän tärkeimpiin tarpeisiinsa ja piilevimpiin vaikuttimiinsa. On olemassa filosofien ihminen, jota psykologia voi meille esitellä kolmellasadalla kirjansivulla tai kolmekymmentä sanaa sisältävän määritelmän nojalla, on olemassa ulkonainen ihminen, joka on pelkkää julkipuolta, joka itse koristelee itseänsä toisten nähden ollakseen kumppanien joukossa ensimmäisellä sijalla ja joka voidaan tutkia muutamassa tuokiossa ja kuvata muutamin piirtein. Mutta varsinainen ihminen, todellinen ja konkreettinen, ei ole filosofien symmetrinen nukkekuvatus enempää kuin tuttaviemme ulkonainen verhokaan. Apostolin, profeetan, messiaan tulee tuntea se ihminen, joka piilee sanojen ja naamion peitossa: hänen tulee tuntea ihmiset eikä vain ihmistä — hänen tulee tuntea tämä ihminen ja tuo, tuhansia ihmisiä, kukin erikseen, kaikkein omimpine tunteenomaisine ja älyllisine kasvonpiirteineen.

Minä en heitä tuntenut ja olin senvuoksi tuomittu epäonnistumaan. Henkilö, joka ei tahdo kuunnella toisia, ei saa heitä kuuntelemaan itseänsä. Minä olin heidän silmissään muukalainen, ja he eivät ymmärrä muukalaisen puhetta. He voivat rakastaa ainoastaan sitä, joka riutuu heitä rakastaen. Ihmiskunta on nainen, joka heltyy ainoastaan sille, joka sitä ihailee tai peloittaa.

Senvuoksi minäkin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pakottanut itseäni heidän seuraansa, tarttumaan heidän käsivarteensa, kuuntelemaan heidän keskusteluansa ja ottamaan vastaan heidän tahattomia tunnustuksiansa.

Minä tahdoin kokea kaikki. Lähdin köyhien hökkeleihin kerätäkseni heidän syytöksiänsä, pysähdyin miehen viereen hänen kuokkiessaan, höylätessään tai puidessaan, saadakseni selkoa siitä, millaiseksi hän kuvitteli onnen, seurailin vilkasliikkeisillä kaduilla tuntemattomia olentoja vakoillakseni heidän elämäänsä, minä tahdoin tutustua hienoihin ja kohteliaisiin herrasmiehiin ja vapisin vilusta ja kiukusta heidän lämpimissä saleissaan, juttelin viinurien ja kantajien kanssa, houkuttelin lapsukaisia ja niiden äitejä keskustelemaan kanssani, kävin kirkoissa ja istuuduin hartaiden, mustapukuisten naisten viereen, jotka mutisivat lapsellisia rukouksiaan Madonnan kuvan edessä, kävin pappien luona pappiloissa ja luostariveljien luona luostareissa, vierailin suurten oppineiden kouluissa ja tuntemattomien maalaajien ateljeissa, kumarruin kauppiaiden pääkirjojen yli ja jouduin kauppa-apulaisten tuttavaksi, annoin ilotyttöjen kertoella elämästään ja hengittelin halpojen trattoriain ja toisen luokan kahviloiden sankkaa ja löyhkäävää ilmaa kuunnellakseni niiden olentojen keskusteluja, jotka tahdoin lunastaa.

Minä yritin henkilökohtaisesti sujuttautua toisten ihmisten elämään, kirjoitin koneella kirjeitä liikeapulaisten seurassa, merkitsin muistiin luentoja ylioppilaiden keralla, nyljin ruumiitten osia lääkeoppia opiskelevien kanssa, olin viljankorjuussa maaseudulla, kiskoin aaseja ohjaksista kuorma-ajurien joukossa, nautin päivällistä kohteliaasti jaaritellen markiisien ja herttuain kanssa, käyttelin vatupassia muurarien ja muurilastaa apulaisten keralla.

Sittenkin oli kaikki turhaa. Minä lähestyin teitä, ihmisiä, mutta minä en teitä rakasta. En voi teitä rakastaa. Te herätätte minussa kiukkua ja vastenmielisyyttä. Ja koska en teitä rakastanut, en myöskään oppinut teitä tuntemaan, ja koska en oppinut teitä tuntemaan, en voinut teitä pelastaa. Olin yksin ja vain oma itseni teidän keskellänne, ja te jätitte minut yksin. Sanani eivät saaneet teitä puhumaan, ja lupaukseni eivät teitä liikuttaneet. Te menettelitte aivan oikein.

Minussa piilee kamala ristiriita, samoinkuin kaikissa niissä, jotka yrittävät muuttaa kohtaloitanne. Minä lähestyn teitä oppiakseni teidät tuntemaan, ja tuskin olen alkanut oppia teitä tuntemaan, kun jo inho minut valtaa. Pelastuakseni tuosta inhosta minun täytyisi muuttaa teidät toisenlaisiksi, mutta siihen en kykene, koska en tunne teidän rakennettanne. Tässä on tuskallinen kehä, joka on tukehduttanut ja tuhonnut monia. Jokainen meistä rakastaa ihmiskuntaa sanomattomalla rakkaudella niin kauan kuin pysyttelee yksinäisessä kammiossaan. Mutta tuskin ehdittyään ulos ovesta ja jouduttuaan tekemisiin Pietarin ja Juudaan, puhuvien ja liikkuvien ihmisten kanssa, hän huomaa rakkautensa muuttuneen ylenkatseeksi ja vihaksi. Silloin me jälleen loittonemme heistä uhkuaksemme erämaassamme uudelleen rakkautta, joka kohdistuu kaikkiin, Pietariin ja Juudaaseenkin.

Niin on minun laitani. Minä rakastan teitä, ihmiset, rakastan syvemmin kuin useimmat muut. Tuo syvä rakkaus läpäisee koko sisäelämääni. Tahtoisin nähdä teidät suurempina, onnellisempina, puhtaampina, jalompina, mahtavampina. Ja rakkain unelmani on ollut päästä teidän todelliseksi ja suurimmaksi lunastajaksenne.

Mutta rakkauteni on mustasukkainen, piilevä ja eriskummallinen. Olen tuskin alkanut etsiä tunteelleni ilmausta, kun sanat jo hyytyvät huulilleni, olen tuskin avannut teille sylini, kun rakkauteni vaihtuu vastenmielisyydeksi, olen tuskin alkanut hengitellä teidän hengittelemäänne ilmaan, kun rakkauteni jo myrkyttyy ja piiloutuu. Se on ihan sisäistä, yksin minulle kuuluvaa rakkautta — arkaa, itsekästä ja hervotonta. Rakastetun näkeminen ei sitä kiihdä, vaan himmentää ja sammuttaa, se ei ilmene rakkaudellisina tekoina ja sydämellisinä sanoina, vaan pukeutuu moitteen hahmoon ja heiluttaa herjauksen piiskaa. Rakkauteni on pilkkaa ja iskuja. Te ette voi sitä ymmärtää ettekä kykene ottamaan sitä vastaan.

Minä en voi teitä moittia näinä armottoman vilpittömyyden hetkinä. Vika on itsessäni: olen liian lenseä voidakseni täysin sulautua teihin niinkuin rakastaja rakastettuun. Te havaitsette hymyssäni ivan, kädenpuristuksessani tuntuu vapiseva nyrkki. Ihmiskuntakin kuuluu väkivaltaisille, ja minä en ole osannut rakastaa enkä kurittaa teitä riittävästi.

Minussa on ainoastaan voimattomia aikeita, ja minun täytyy raadella itseäni voimatta oikeudenmukaisesti pyytää teiltä yhtäkään lohdutuksen sanaa. Olen kääpiömäinen Prometeus, jonka povea repii tunnontuskan korppikotka, koska hän ei ole osannut käyttää varastamaansa tulta muuhun kuin itsensä polttamiseen.

XXXVIII

HALTIOITUMINEN

Ah, jospa se yht'äkkiä kumpuaisi minussa ilmi, haltioitumisen valtava ja syvä virta, kuin kauan padottuna ja väkivalloin pidätettynä ollut suoni, jospa ajatukset syöksyisivät haaveellisina suihkuina taivaille ja kuvat, tunteet ja rakkaat, lopulliset sanat lankeisivat virkistävänä sateena sydämeeni, lohduttamaan, herättämään ja hellyttämään kaikkia ihmissydämiä! Ah, jospa sieluni yht'äkkiä syttyisi lieskaan, kuin sängen ja risukon peittämä pelto, kuin kuiva, tiheä metsä, ja jospa ajatukset valaisisivat taivasta kuin rikkoutuvat raketit, sanat hehkuisivat kuin todellinen tuli, aatteet sinkoaisivat kiitävän kynäni tiestä niinkuin kipinäsade värähtelevästä palavasta rungosta, ja minä saisin vihdoinkin valaista ja lämmittää kaikkia ihmissieluja! Miksi olisikaan kielletty minulta, juuri minulta, tuo ilo, onni ja armo, jota kiihkeästi odotan, toivon ja tahdon?

Ah, jospa kaikkien näiden kärsimättömän odotuksen ja hurjien avuksihuutamisten vuosien jälkeen nyt, näinä päivinä, vihdoinkin kumpuaisi esiin uusien sanojen lähde, tuntuisi uuden hyökyaallon huuhtelu, lakkaisin kirjoittamasta samoja vanhoja tarinoita, pujottelemasta nauhaan samoja vanhoja sanoja, vaeltelemasta vaivalloisesti väsyneiden ja paikattujen ajatusten uria, ja huulilleni kohoisi hyökynä odottamattomia totuuksia, ihmeellisiä kuvia, säveliä, sointuja ja kiihkeitä tunteita, joita ei kukaan ihminen ole milloinkaan keksinyt, löytänyt eikä kokenut! Monena, monena iltana olen kynttilän punertavassa ja häilyvässä valossa tai varjonsa peitossa valkoisena ja tasaisena palavan lampun hohteessa odotellut tuon taivaallisen hetken tuloa, niinkuin alinomaa pettyneet rakastajat keskiyön tullen odottelevat kaunoistansa, joka on vihdoin luvannut saapua. Silloin revin irti lehden toisensa jälkeen, ennenkuin suuret ja kiireesti piirretyt kirjaimeni olivat ehtineet ne kerrassaan täyttää, hieroin silmiäni käsilläni, kunnes aloin tuntea kipua, tuijottelin typerästi jotakin typerää esinettä, piirtelin puolinukuksissa hirviöiden ja partaisten ukkojen profiileja, revin uusia lehtiä ja kirosin itseäni, kunnes äkkiä hypähdin seisaalleni, heitin syrjään tuolin ja kynän ja viskauduin vuoteeseeni, jonne jäin makaamaan voimatta nukkua, voimatta nähdä unta, voimatta unohtaa.

Niin kävi satoja ja tuhansia kertoja: henki pysyi yhä jäykkänä ja jähmeänä, sielu aina kylmänä ja kuolleena, paperi aina valkoisena, kunnia ja maine aina etäisenä. Nero ei ilmaantunut, mikään kaiku ei vastannut, minkäänlaista haltioitumista ei syntynyt: pimeyttä, äänettömyyttä, kidutusta.

Mitä kaikkea olisinkaan uhrannut ja mitä uhraisinkaan vielä nyt, jos heräisin edes hetkiseksi ja järkkyisin perinpohjin, jos yht'äkkiä saisin ottaa vastaan jumalaisen ilmestyksen salaisen sanelun!

Yhdentekevää, haltioittiko minua Jumala vaiko pahahenki, kunhan vain joku minua suurempi, minua terveempi, minua näkevämpi ja mielettömämpi olento puhuu suullani, kirjoittaa kädelläni ja ajattelee ajatuksillani.

XXXIX

VELKANI

Mutta Jumala ei tahdo puhua minun suullani: minä en kirjoita mitään pyhää kirjaa. Ja paholainen, jota huvittaa kirjallisuus, tempaa minut kerallansa kauhujen kadotukseen.

Mutta minä pelkään kovin, että joku toinen puhuu minun suullani. En vielä tunne itseäni. Olen tutkistellut itseäni niin uutterasti, että sieluni nyt on jaettu ja paloiteltu, vailla elämää, kaikki säikeet paljastettuina ja sikin sokin, niinkuin anatomisessa taulusarjassa. En tunne itseäni. En tunne omaa ääntäni. Puhuessani en tiedä, johtuvatko sanat tosiaankin minusta itsestäni, vai onko selkäni takana kenties joku ilkeä suloinen kuiskaaja.

Minä tunnen olevani _velallinen_. Kaikki ihmiset ovat velallisia, mutta ylen harvat tunnustavat velkansa ja useimmat eivät ajattelekaan niitä maksaa. Inhimillisen hengen historia on täynnä protestoituja vekseleitä. Me syömme vanhuksemme, niinkuin Tyynen valtameren saarten villit asujaimet, emmekä aina kykene heitä sulattamaan. Omaksemme me kuitenkin aina tunnustamme sellaista ateriaa seuraavat oksennukset.

Minä tunnen olevani äärettömässä velassa. Voin sanoa Paavalin kanssa: »Minä olen velkaa kreikkalaisille ja roomalaisille, heprealaisille ja pakanoille.» Voisin lisätä luetteloon vielä puoli tusinaa kansakuntien nimiä saamatta sittenkään kaikkia mainituiksi. Olen kuin kulta-ajan ihmiset: en erota sinun omaasi omastani. En ole varastanut nimenomaan aikoen varastaa. Plagiaatit eivät minua miellytä: niitä voivat viljellä vain kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat. Mutta olen hengittänyt, olen imenyt itseeni, olen pureksinut ja sulattanut kaikki, mitä on käsiini sattunut, ja nyt en enää kykene omaisuuksia toisistaan erottamaan. Olen toisten teoriain läpäisemä, kirjojen täyttämä, artikkelien kyllästämä, sanojen ja kuvien paisuttama. Olen kulttuurin ja toisten ihmisten tuote, minä, joka tahdon olla nero ja oma itseni.

Tämä epämääräisyys minua kiduttaa: tahtoisin tietää, mikä oikeastaan olen, mikä on persoonallinen osuuteni suorittamassani työssä. Tahtoisin lahjoittaa jotakin toisille heiltä ryöstettyäni; tahtoisin lisätä jotakin siihen sivistykseen, joka on minua ruokkinut. Tahtoisin löytää itseni: laskea kassan ja poistua omine pikku osuuksineni, vaikka se ei olisi kuin unssin painoinen. Minä painatan nimeni kirjojen kansiin; mutta tahtoisin tietää, mikä tosiaankin on omani, ja minkä olen vain toisilta vuokrannut. Minusta tuntuu kuin olisin kietoutunut toisiin siinä määrin, etten enää saa selvää omista jäsenistäni. Minä laulan kuorossa, ja minun ei onnistu erottaa oman ääneni sointia.

Olen kyllästynyt. Tämä yhteisyys kiusaa minua; varkautta koskeva epäilys ei suo minulle lepoa eikä rauhaa. En tahtoisi olla velassa kenellekään; mielelläni vapautuisin velvollisuudestani osoittaa kiitollisuutta saamamiehilleni. Tahdon olla _minä_, vain oma itseni, erikoinen, riippumaton, kahleeton, oman itseni ja omaisuuteni ainoa laillinen omistaja. Olen Robinson vailla saarta.

Mutta kun ryhdyn lukemaan, mitä olen kirjoittanut, pelkään aina joutuvani vieraille veräjille. Tuon sanan olen voinut ottaa joltakin vanhan ajan kirjailijalta, tuo kuva voi olla erään toisen muistuma, tuo aate voi olla vieraan teorian muunnos tai kehitelmä, tuo tyyppi voi olla jäljennetty jostakin lukemastani romaanista tai elävästä elämästä, tuon lauseparren olen voinut omaksua erään ystäväni kanssa keskustellessani. Menneiden ja olevaisten varjot kertyvät vaiheilleni, ja minä tahtoisin heittää kullekin kuuluvan saatavan vasten kasvoja asiaankuuluvia korkojakaan unohtamatta. Toisia eivät nämä asiat arveluta; ja minä kadehdin heitä.

En tahtoisi lainata mitään todellisuudestakaan; tahtoisin olla kuin hämähäkki, joka kehrää kaikki teoksensa langat omasta ruumiistaan. Mehiläistä minä vihaan; sen hunaja maistuu minusta varastetulta. Tahtoisin olla velassa ainoastaan itselleni enkä kenellekään muulle. Ei edes taivaan ja ihmiskasvojen ja metsän kasvien ja kaupungin talojen tulisi antaa minulle mitään. En voi kumminkaan tulla toimeen ilman niitä, vaikka häpeenkin havatessani ne itsessäni, teoksissani. Minusta tuntuu kuin en olisi ilman tuota taivasta, noita kasveja, tuota puuta ja taloa kyennyt mitään virkkamaan, ja tämä seikka saa mieleni apeaksi. Tahtoisin luoda henkeni ympärille tyhjyyden nähdäkseni mihin se kykenee, kun se jätetään oman onnensa nojaan. Se on mieletön toive, naurettava halu, mahdoton aie: hyvinhän sen tiedän! Mutta minä en voi kumota tuota tuonettani: minä, jos kukaan, olen velallisuuden vastustaja, aina mielettömyyteen asti. Ja pahin on vielä jäljellä: toisinaan minua kiduttaa sekin pelko, että se, mitä nimitän kyvykseni, on jotakin minulle kerrassaan vierasta ja päälle päätteeksi fyysillistä. Jos ajatukseni käy terävämmäksi, kun olen juonut kaksi kuppia kahvia, jos mielikuvani liittyvät toisiinsa helpommin, kun olen tyhjentänyt teekannun, jos ilahdun ja alan syytää suustani paradokseja, kun olen nauttinut muutamia laseja samppanjaa, jos tunnen itseni jalommaksi seisoessani vuorenhuipulla tuhannen metrin korkeudessa, jos kahvilamusiikki, sotilasfanfaari tai sinfoniantahti saa minut runollisemmaksi ja herättää minussa ajatuksia, mielikuvia ja lauseita, joita en olisi saanut milloinkaan syntymään hiljaisuudessa, niin mieleni täyttää typerä häpeäntunne, ja minut valtaa se kamala epäilys, etten ole muuta kuin aivokone, joka tuottaa, mitä siihen pistetään, joka tarvitsee polttoainesta ja rasvoja pysyäkseen käynnissä, ja etten minä itse ajattele ja haaveksi, vaan että kahvi, tee, viini, happi ja sävelet ajattelevat ja haaveksivat minussa. Se on kenties typerä pelko: onhan henkilöitä, jotka juovat ja kuulevat, mitä minä juon ja kuulen, silti tekemättä mitä minä teen. Mutta se ei asiaa muuta. Tuo tumma tai vaalea, jonka ruumiini ottaa vastaan, vaikuttaa minuun: ellen sitä saisi, en kirjoittaisi, mitä kirjoitan, enkä ajattelisi, mitä ajattelen. Nuo fyysilliset ja vieraat ainekset ovat haltioitumiseni tekijöitä, luovat osaltaan teoksiani, ja tämä seikka saa minut katkeran kiukun valtaan. Shakespearen velkamiehenä oleminen on jo riittävän sietämätöntä, mutta jos joutuu kiitollisuudenvelkaan portoricon ja sandomingon sekoitukselle tai ceylonteelle, niin se on jo liian nöyryyttävää.

En tiedä, joutuvatko muutkin ihmiset kärsimään tätä itsensä etsimisen onnetonta kidutusta. Kreikkalaisten »gnothi seauton» ja Ibsenin »ole oma itsesi» ärsyttävät minua sanomattomasti. Miten minun on meneteltävä tunteakseni itseni, kun en kykene löytämään itseäni tästä ihmisten paljoudesta, joka ahdistaa ja läpäisee minua joka taholta? Ja kuinka voin milloinkaan päästä olemaan oma itseni, ellen kykene itseäni tunnistamaan, ellen tiedä, mikä on persoonallisuuteni sisimpänä, jakamattomana keskuksena, sen viimeisenä pohjasakkana?

Minä en etsi ihmistä, en etsi Ihmistä: tahdon vain itseäni enkä mitään muuta. Ja minä en tiedä, mikä se on, tuo itseyteni, missä se sijaitsee ja mitä oikeastaan ajattelee. Tämän minuuteni keralla, jota toiset ovat kapaloineet, vaatettaneet ja ruokkineet, minun täytyy elää — täytyy elää aina, ikäänkuin vieraana muukalaisena. Ja tämä on eräs — joskaan ei ainoa — vaikean elämäni kiusa ja kidutus.

XL

ILVEILIJÄ

Ennenkuin kuolen nälkään ja viluun kuin kulkukissa, koettelen kaikkia ammatteja. Lähden keräilemään riepuja kaduilta, säkki selässäni. Asetun kirkkojen ja kahviloiden oville anelemaan almua Jumalan nimessä, rupean julkisten makkilaitosten vartijaksi, tanssitan karhua maaseudun toreilla, ja ellei jää mitään muuta neuvoa, lähden asianajajan käskyläiseksi. Mutta on olemassa eräs ammatti, johon en milloinkaan suostu, en, vaikka minua siihen vaadittaisiin pistooli kurkkuani vasten ojennettuna.

Se on kirjallisen ilveilijän ammatti, kirjailijan, joka kirjoittaa ihmisten huviksi, ikävystyneiden ja maankiertäjien ajanvietteeksi, se inhottava ammatti, jonka harjoittaja vuodesta toiseen keksii juttuja, rakentelee juonia, etsii seikkailuja, virkistää muistoja, keittää kokoon romaaneja, sepittää kädenkäänteessä novelleja ja valmistaa komedioja saadakseen nauramaan tai kyyneltelemään ne, jotka maksavat ja taputtavat käsiänsä.

Turhaan nuo julkiset huvittajat puhuvat kauneudesta, silmäilevät halveksivasti alhaisoa ja ottavat illalla viitan ja pimeyden suojassa vastaan maksun kujeistansa. He ovat tahtoen tai tahtomattaan yksinvaltiaan suuren lauman lakeijoja, lauman, joka tahtoo unohtaa ruman arkielämän, he ovat kansan palkattuja narreja, porvarillisen väen nöyriä harpun helkyttäjiä, jotka haluavat lukea jotakin poltettuaan savukkeen ja ollen lähdössä kävelemään. Se, joka kaupitsee kuvitelmiansa, palvelee sitä, joka on äveriäs ja ikävystynyt — eräänlainen parittaja, joka tarjoaa kuviteltua vierasta elämää sille, jossa ei ole riittävää elämää itsessään. Mikä on, vaikutukseen nähden, sikarin ja kertomuksen, näytelmän ja viinipullon välinen ero? Tupakoiden ja lukien vietetään ikävää odotusaikaa — komediaa katsellen ja kelpo tavalla humaltuen päästään toiseen elämänpiiriin, uneksimaan ja näkemään sellaista, mitä ei ole olemassa.

Eräs ero on epäilemättä olemassa: taide. Ja minä myönnän, että sitenkin voidaan sanoa paljon kauniita asioita ja luoda teoksia, jotka säilyvät ihmisten sydämissä ties kuinka kauan. Mutta kaikkien sellaisten tuotteiden pohjalla on syvimmällä kuitenkin aina sama: se ajatus, että on ennen kaikkea huvitettava ihmisiä ja pidettävä heitä hyvällä tuulella ja että on hyvä kertoa heille tarinoita, jotteivät joudu horroksiin, vaan hengittelevät vilkkaammin, koska siten voidaan varmemmin koskettaa heidän sieluihinsa ja istuttaa niihin salavihkaa jokin suuri totuus.

Mutta mitä välitän minä ihmisten huvittamisesta? Minä en tahdo olla kenenkään narrina? Ja minä väitän, että romaanien, novellien, kertomusten, komediain ja draamain kirjoittajat ovat kaikki olleet ilveilijöitä, väkeä, joka kutkuttelee ihmisten mielikuvitusta niinkuin musikantit hyväilevät heidän korviansa ja naiset heidän ruumistaan.

Ihmiset ovat melkein poikkeuksetta poikasia, vielä kuudenkymmenen vuoden ikäisinä, ja he tarvitsevat sellaisia ikävänpelättimiä; he kaipaavat tarinoita ja seikkailuja, kuvanomaista ja mahtipontista. Kirjailijat, nekin, jotka eivät ole olleet itse nimenomaan poikasia, ovat heitä tyydytelleet, ovat paneutuneet nelinkontin permannolle, ja puhaltaneet torvea luudanvarrella ratsastaen. Mieltäni pahoittaa, kun näen, että heidän joukossaan on sellaisia miehiä kuin Homeros, Cervantes, Shakespeare ja Dostojevski, joihin suhtaudun sangen myötätuntoisesti. Hekin ovat ilveilijöitä samoinkuin muut: mitäpä minä sille mahdan? Lukiessani ja kuunnellessani heitä huvikseni minäkin olen typerä poika, jolle äidin pitää kertoa yhä uusia tarinoita.