Part 15

Sittenkin kaikki minua etsivät, kaikki tahtovat kanssani jutella, kyselevät minusta itseltäni ja toisilta. Eräs tiedustelee minulta, kuinka voin, olenko toipunut, onko ruokahaluni kohentunut entiselleen, kävelenkö ulkosalla — eräs toinen tahtoo saada tietää, teenkö työtä, olenko jo saanut valmiiksi kirjan ja aionko ryhtyä uutta kirjoittamaan. Tuo laihankalpea saksalaisapina tahtoo kääntää teokseni kielellensä, tuo hassahtava nuori venakko pyytää minua kirjoittamaan itseäni varten oman elämäkertani, amerikkalainen neiti tahtoo välttämättä saada minusta viimeiset tiedot, amerikkalainen herra lähettää vaunut ovelleni, jotta lähtisin hänen kerallansa aterioimaan ja esittämään hänelle tunnustuksiani, eräs koulutoverini ja kymmenen vuoden takainen jaaritteluveikkoni haluaa saada minut lukemaan itselleen mitä kirjoitan sitä mukaa kuin saan valmiiksi, maalaaja-ystäväni vaatii minua istumaan liikkumatta hänen edessään tuntikausia, jotta hän voi minut kuvata, sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, mystikko-ystäväni, millaisessa tilassa on sieluni, käytännöllinen ystäväni, kuinka on lompakkoni laita, seuran presidentti määrää minut pitämään esitelmän, henkevä signora kehoittaa minua käymään useammin hänen luonansa teetä juomassa, jotta hän saa kuulla, mitä arvelen Jeesuksesta Kristuksesta ja äskettäin paikkakunnalle saapuneesta kädenkatsojasta...

Minne hiiteen olenkaan joutunut! Mitä oikeutta on teillä toisilla rasittaa minun oloani, varastaa aikaani, nuuskia sieluani, imeä minusta ajatuksia, tahtoa minua kumppaniksenne, uskotuksenne ja reportteriksenne? Kuka minä mielestänne olen? Olenko kenties palkattu näyttelijä, jonka tulee joka ilta esittää älyn komediaa teidän korvapuusteja kaipaavien naamojenne edessä? Olenko kenties ostettu ja maksettu orja, jonka tulee totella teidän joutilaiden oikkuja ja tarjota nöyrästi lahjaksi kaikki, mitä tiedän ja teen? Olenko kenties bordellin ilotyttö, jonka tulee nostaa hametta ja kohottaa paitaa kenen hyvänsä hyvinpuetun herrasmiehen viittauksesta?

Minä olen ihminen, joka tahtoi elää sankarillista elämää ja tehdä maailman itselleen siedettävämmäksi. Jos minä jonakin heikkouden, yksinäisyyden tai hädän hetkenä sinkoan maailmaan jonkin sanojen puolittain sammuttaman kiihkeän vihanilmauksen, jonkin kuvahelyihin puetun unelman, ottakaa se vastaan tai heittäkää pois — mutta älkää minua kiusatko.

Minä olen vapaa ihminen, — kaipaan vapautta, minun täytyy saada olla yksin, kahden kesken oman itseni kanssa haudoskella mielessäni kaikkia häpeitäni ja kaikkia surujani, minun täytyy saada nauttia auringosta ja tien kivistä ilman seuralaisia ja ilman keskusteluja, kasvoista kasvoihin itseni kanssa, oman sydämeni soitantoa kuunnellen. Mitä te minusta tahdotte? Minä painatan, mitä tahdon sanoa, annan, mitä tahdon antaa. Teidän uteliaisuutenne etoo mieltäni, teidän kohteliaisuutenne nöyryyttävät minua; teidän tarjoamanne tee myrkyttää minut. Minä en ole velassa kenellekään, ja tilinteolle minun olisi käytävä ainoastaan Jumalan kanssa, jos hän olisi olemassa.

XXXIII

KUNNIA

Ja vaikka onnistuisinkin, vaikka saisinkin heittää vasten kasvojanne, vasten teidän kaikkien kasvoja, jotka olette minua ylenkatsoneet, ahdistaneet, ivailleet, kiusanneet, vainonneet ja olleet minusta mitään lukua pitämättä, mestariteoksen, joka saisi kyynelet kihoamaan ahnaisiin, kuivuneisiin silmiinne, pakottaisi teidän häpeämättömästi naureskelevat suunne sulkeutumaan ja saisi sykkimään pienen sydänpahasenne, joka oli teiltä jo unohtunut liivinne peittoon, sanalla sanoen: jos minun onnistuisi hämmentää, säikähdyttää ja kerrassaan lyödä teidät neroni valtavalla ja salamaisella voimalla, niin mitä te minulle antaisitte, mitä voisitte minulle tarjota, miten yrittäisitte minua palkita?

Kaikki inhimillisen surun tarinat ovat täynnä teidän tunnustustanne. Kaunis asia, totisesti, teidän suomanne kunnia!

Mitä! Minä olen antanut parhaan osan olemustani, kappaleen omaa lihaani, sydänvereni, elämäni kaikkein syvimmän salaisuuden — ja te ette keksi mitään muuta keinoa? Te ette osaa muuta kuin jaaritella minusta sanomalehdissä minua ymmärtämättä, kiusata minua vierailuilla ja kirjeillä, osoittaa minua sormella, kun lähden ulos hengittämään raitista ilmaa tai istun teatterissa tai kahvilassa, pakottaa minua kirjoittamaan silloinkin, kun minulla ei ole enää halua, silloinkin, kun kykenen vain toistamaan ennen kirjoittamaani, joka taholta kerjätä minulta kirjeitä, lausuntoja, autografeja ja artikkeleja, vakoilla minua ja kertoa, minne menen, kenen kanssa seurustelen, mitä puuhailen, jäljentää rumia kasvojani kaikkialle, kirjoihin ja sanomalehtiin, kadunkulmauksiin ja postikortteihin, ja vihdoin, minun kuoltuani, nuuskia papereitani, viedä torille elämäni salaisuudet, vetää esiin elämäni viimeisetkin rievut ja jäännökset ja vihdoin pystyttää marmoriin tai pronssiin muovatun ruumistani esittävän karkean kuvan keskelle jotakin toria.

Turhamaisuus on väkevä suurissakin — sen tiedän. Mutta eikö ole maailmassa hienotunteisiakin sieluja? Eikö ole olemassa sellaisia henkiä, jotka tuntevat itsensä yksinomaan ja puhtaasti vain hengiksi ja tuntevat tuollaisen tekopyhän palvonnan loukkaavaksi ja lokaavaksi? Jos minussa on jotakin arvokasta, niin varmaan sielu: minkätähden siis kuvaatte ja ikuistatte ruumistani? Jos minussa on suuruutta, niin yksinomaan senvuoksi, että minulla on ollut voimia pysytellä yksinäisenä: minkätähden siis keräännytte ympärilleni ja kiusaatte minua hengityksellänne ja uteliailla villieläinten-katseillanne? Jos olen ollut teille jonkinlaisena esikuvana, niin varmaankin sikäli, että olen teille opettanut ihmisen parhaan saavutuksen olevan siinä, että hän liittää luontoa luontoon, elämää elämään, sielua sieluun, eikä nakertele, pureskele ja märehdi toisten teoksia; minkätähden siis ponnistelette yrittäen selittää minun sanomaani sen sijaan että tuntisitte sielunne kuohahtavan minua voittamaan tai tuhoamaan minua toisilla luomuksilla?

Jos olen sanonut hyvin, mitä olen sanonut, minkätähden sanotte sen uudestaan huonommin? Elleivät toiset sanojani käsitä, kannattaako kenenkään yrittää saada heitä käsittämään? Ja voiko kukaan saada heitä käsittämään niitä sellaisina, jollaisiksi olen ne muovannut ja veistänyt hehkuvimpina iltahetkinäni?

Nämä valittelut ovat epäilemättä naurettavia, varsinkin minun esittäminäni. Miksi etsisitkään ulkoa sitä korvausta, joka asuu omassa povessasi? Ellei elämäsi työ, niiden henkilöiden elämä, jotka ovat lihaasi ja vertasi, sinun luomasi rikas kuvamaailma, kykene sinua tyydyttämään ja ilahduttamaan, niin mitä lähdetkään etsimään ihmisten joukosta? Voivatko he, kylmäveriset, keskinkertaiset kääpiöt, lahjoittaa sinulle, mitä oma nerosi ei ole kyennyt sinulle lahjoittamaan? Tee luovaa työtäsi heitä ollenkaan ajattelematta, heitä teoksesi ihmisten joukkoon heitä pelättääksesi tai lohduttaaksesi ja jatka työtäsi niin kauan kuin sinulla voimia riittää. Ethän ole muurari, joka odottaa viikkopalkkaansa joka lauantai-iltana, työnsä päätettyään? Sinun rakennuksesi eivät ole kivestä ja kalkista, vaan sanoista ja verestä sommitellut — ja niitä ei kykene maksamaan kunnia eikä raha.

Ei kunnia eikä raha: mutta suloinen kärsimys ja sanaton kunnia. Ah, jospa saisin joskus tosiaankin kohdata heidät — vaikka heitä ei olisikaan enempää kuin kolme tai seitsemän tai kymmenen — jotka lukevat koko sielullaan eivätkä vain silmillään, ne lukijat, jotka elävät kirjoittajan keralla ja ajattelevat häntä myötätuntoisesti kuin veljeänsä, vaikka eivät ole häntä milloinkaan nähneet, jotka uneksivat hänestä, puhuvat hänestä alakuloisilla sunnuntaikävelyillään, ravitsevat itseään hänen ajatuksillaan, humaltuvat hänen runoistaan, vapisevat hänen kohtaloansa ja odottavat hänen lausumaansa niinkuin profeetat odottavat jumalallista ilmestystä — silloin tuntisin itseni onnelliseksi, tuntisin menneen vaitiolon ja nykyisen loukkaavan jaarituksen tulleen runsaasti korvatuksi! Kunpa saisin painaa sinut poveani vasten, sinä nuorukainen, kalpea, surumielinen, lohduton ja lämminsydäminen lukijani, ainoa ja ensimmäinen, jolle olen yksin ja kaikkein ensimmäisenä ilmaissut suuruuden katkeran ja kaivatun huuman ja runouden kuumeisen hekuman! Sinun hymysi, sydämesi kiihtyvä syke, avoin ja onnellinen katseesi, rauhaton unelmasi olisivat minulle kalliimmat ja kestävämmät lahjat kuin kaikki papukaijamaiset jaaritukset ja kaikki seppeleet kullattuine lehtineen. Minä en tahdo kättentaputuksia, jalkojentöminää, avoimia suuaukkoja, väkinäisiä kiitossanoja ja kateellista imartelua. En, en: olkoon minusta kaukana se melu; uhratkaa se laulajattarillenne, tanssijattarillenne ja turpeille tenoreillenne! Heittäkää tammenterhonne sioille, ellei teillä ole jalokiviä sankareille.

XXXIV

JA VAIKKA...

Ja vaikka olisinkin saavuttanut tavoittelemani mahdin? Vaikka olisinkin muuttunut jonkinlaiseksi maiseksi puolijumalaksi, taivaan ja maan valtiaaksi, aineen ja kuoleman voittajaksi, ihmisten ja henkien herraksi? Mitä olisinkaan tehnyt mahdillani? Kuinka olisin käytellyt tätä universaalista valtiuttani?

Niin kauan kuin olin harjoittanut mystillisiä opintojani uneksittua käskijävaltaani varten, olin tuskin milloinkaan ajatellut, mitä _sitten_ tulisi. Minä tavoittelin välinettä tietämättä mihin tarkoitukseen sitä käyttäisin. Tahdoin olla Jumala tietämättä mitään luomistyöstäni ja laistani. Maailma oli jo luotu, ja sen laki oli sellainen, että kaikki olisi hajonnut ja tuhoutunut, jos olisin siihen koskettanut. Entä sitten?

Olla kaikkivoipa, ehdottomasti kaikkivoipa. Mutta mitä tuli tehdä? Voidakseen toimia täytyy valita. Mutta kuinka olisinkaan voinut valita taipumusteni äärettömästä joukosta? Sen, joka valitsee, tulee asettaa jotakin etusijalle, rakastaa toista enemmän kuin toista, pitää mielessään jotakin tarkoitusperää, mitä tahansa, tuntea uskovassa sydämessään ihanteen polttoa. Silloin olisin voinut kumota, mitä halveksin, ja saattaa voitolle sen, mitä rakastin, olisin voinut suunnata olioiden virran kohti omaa päämäärääni, olisin voinut muovata konkreettisuuden tottelevaan saveen oman ihanteeni kuvan.

Mutta minulla ei ollut mitään tuosta kaikesta: ei kiintymyksiä, ei tarkoitusperiä eikä unelmia. Ainoana rakkautenani oli mahdin rakkaus; se oli ainoa tarkoitusperäni ja äärimmäinen unelmani. Mutta _entä sitten_, kun mahti olisi saavutettu? Minä olin tyhjä — tunsin itseni kauhistavan tyhjäksi niinkuin lätäkkö, joka näyttää syvyyden kuilulta vain senvuoksi, että siihen kuvastuu kaukainen, pohjaton taivas.

Mitä on tehtävä? Vastaus on vaikea jo hieman hieman keskinkertaista paremmalle ihmiselle, jota joka puolelta rajoittavat mahdottomuuden ja voimattomuuden aidat. Hän tietää, että täytyy luopua toista samoinkuin toistakin tietä kulkemasta: se ura, joka jää jäljelle, on lyhyempi, mutta turvallisempi. Mutta sille, joka ei millään taholla kohtaa muureja eikä esteitä, joka on teoreettisesti vapaa, teoreettisesti kaikkivoipa, on toimintaa koskeva kysymys tuhat kertaa arvoituksellisempi ja uhkaavampi.

_Mitä on tehtävä?_ Voimieni harjoittamisen kannalta voi olla yhdentekevää, tekipä niin tai näin. Sen silmissä, joka liian korkealle kohonneena ei enää ole osallisena inhimillisissä harrastuksissa, kiintymyksissä ja totuuksissa, kaikki esiintyy samassa tasossa. Jonkin kansan hävittäminen tai uuden lajin luominen merkitsee yhtä paljon. Onnettomien onnellistaminen ja elämästä nauttivan syökseminen onnettomuuden kauhuihin näyttää niistä korkeuksista samalta asialta. Oikea ja väärä, ylhäällä ja alhaalla oleminen muuttuu merkityksettömäksi. Ne ovat tuskin ehtineet kasvaa inhimillistä määrää suuremmiksi, kun niiden eri arvot sulautuvat toisiinsa ja häipyvät olemattomiin. Kaikkien inhimillisten tunneliikuntojen vaikuttimena on voimattomuus — ja tuskin olet voittanut itsellesi täyden mahdin, kun jo menetät ihmisenkaltaisuutesi ja kasvat yli-ihmiseksi, samalla kumminkin muuttuen tunteettomaksi, kuolleeksi; sinussa ei ole enää ponninta, ei tahtoa eikä suuntaa. Kaikki on yhdenarvoista: linnunpesä ja kaupunki, hiekkajyvänen ja niemimaa, hölmö ja nero ovat yhtä huomattavia ja naurettavia ilmiöitä. Kuinkapa voisikaan jokin todellisuuden osa olla minulle toista merkittävämpi, kun kaikki on minun, on minun käytettävissäni, tottelee minua?

Suuri osa sitä nautintoa, jota ihminen tuntee onnistuessaan jotakin suorittamaan — muovaamaan, hankkimaan omakseen jotakin — johtuu siitä voimanponnistuksesta, jonka työ on vaatinut. »Olenpa aika mies! Onpa minussa voimaa! Joku toinen ei varmaankaan olisi saavuttanut sitä, mikä on minulle onnistunut!» Ja vaikka siten suurin vaivoin hankittu esine onkin aivan joutava lelu — nainen, talo, maineen riepu — se sittenkin tuntuu meistä joltakin erinomaisen arvokkaalta, se tuntuu meidän voittoisan hikoilemisemme suloiselta palkinnolta. Mutta jos vaikutusvoima on saavutettavissa ilman vaivaa, jos tarvitsee vain hieman tahtoansa jännittää, kuiskata käskyn, silmäripsiänsä liikahduttaa, jotta oliot välittömästi ja rajattomasti sinua tottelevat, niin kuinka käykään silloin nautintosi, missä onkaan silloin voiton suoma onni?

Ehkäpä — niin ajattelen — on ollut minulle suureksi onneksi, etten kyennyt jumalallistamaan itseäni käyttämällä suunnittelemaani aineellista ja sokeata menetelmää. Olisin vain tehnyt itseni entistä onnettomammaksi. Ja onhan mahdollista, että olisin tyytynyt siihen tietoon, että _kykenisin_ tekemään, mitä tahdoin — ja olisin juuri senvuoksi ollut mitään tekemättä. Olisin jäänyt iankaikkisesti liikkumattomaksi — liiallisen kyvyllisyyden kyvyttömäksi saattamana. Ja olisin ajatellut epätoivoisin kaipauksin odotusaikani vaikeita päiviä, jolloin vielä jotakin tahdoin, valitsin ja tavoittelin.

Mutta ovatko kaikki nämä selittelyt mitään muuta kuin suuren epäonnistumisen jälkeen tapahtuvia lohdutteluja? Voi sinua, kelvotonta Aatamia, joka karkotettiin pois, ennenkuin ehdit astua sisään ristikkoportista: tahdotko riistää tuoksun ja maun niiltä hedelmiltäkin, joihin et saanut hampaitasi iskeä?

XXXV

OLENKO TYLSÄMIELINEN?

Koko elämäni perustuksena on tämä usko: että olen nerokas ihminen. Mutta entäpä, jos erehdyn, jos olenkin eräs niistä sokeista, jotka luulevat muistumia korkeiksi mieleenjohdatuksiksi ja toivelmia teoiksi, sanalla sanoen; jos olenkin tylsämielinen? Mitäpä siinä olisi ihmettelemistä. Onhan sattunut jo monet kerrat, että joku hölmö kuvittelee olevansa sankari, että joku kynäilijä luulee itseään runoilijaksi ja joku idiootti pukeutuu suurmiehen vaatteisiin. Eikö olekin mahdollista, tuhat kertaa mahdollista, että olen vain kylmäverinen kirjatoukka, joka silloin tällöin lämmittelee vieraiden liesien ääressä, lainaa henkevyyttä toisilta, henkeviltä, ja on luullut kunnianhimoisen sielun hyminöitä johtuviksi lähteensuonesta, joka on valmis solisten puhkeamaan ilmi virvoittamaan maata ja kuvastelemaan taivaankantta? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä tavallisemmalta, todennäköisemmältä ja luonnollisemmalta se minusta tuntuu. Kuka minut oikeuttaa luottamaan itseeni ja nerokkuuteeni? Niinhän olen tehnyt? Mutta entäpä, jos ensimmäisenä itse sen kiellän ja sitä halveksin? Kaikkien maiden kirjallisia pesuvesiä, ystävättömän salasyntisen yöllisiä vuodatuksia, älyllisiä taidonnäytteitä... Ei enempää, ei parempaa!

Koko nerouttani koskeva usko nojautuu pitkään ja turhaan kumoavan ja voitokkaan inspirationpuuskan odottamiseen, alinomaiseen levottomuuteeni, jota ei mikään miellytä, vaan kaikki inhottaa, kaikki, lukuunottamatta erästä taivaallista ja platonista maailmaa, jonka luulen joskus vilahdukselta näkeväni todellisen maailman pilviverhojen takaa, se nojautuu niihin kirkastuneisiin tuokioihin, jotka kohta häipyvät pois, heikkoihin lyyrillisiin mielenliikkeisiin, niihin hyviksi lausumiksi muutettuihin kuvasarjoihin, jotka näen mielessäni, kun ajattelen ajatustani tarkkaamatta iltaisin, kulkiessani yli siltojeni, virran ja taivaan välillä, jotka ovat pelkkää valojen värinää.

Mutta mitä tämä todistaa? Tyytymättömyys on usein kaikkein kalvetustautisimman heikkouden veruke. Kunnianhimo on ylen tavallinen kaikkein köyhimmissäkin sieluissa! Ja kaikista noista pienistä haaveen puuskista ei kumminkaan koidu sitä hirmumyrskyn kaltaista vihuria, joka puhdistaa maailman ja kohottaa ihmiset kohti enkeleitä ja tähtiä; kaikki nuo hajanaiset vaikutelmat, kaikki nuo erilliset ja erilaatuiset pikku aatteet, kaikki nuo ohuet suihkut, jotka kohta valahtavat takaisin, kaikki nuo lyhytikäiset aloitteet, nuo pienet onnelliset ilmaukset, jotka eivät kykene milloinkaan järjestymään, elimöitymään, elämään yhdessä ja sulautumaan eläväksi mestariteokseksi, rikkaaksi ja täydelliseksi luomukseksi, kaikki tuo ei hyödyttänyt eikä merkinnyt mitään. Aivan toiset ovat vaatimukset, jos mieli sinutella valtavia luovia henkiä ja nousta torniin tai vuorelle sylkemään tai itkemään itserakkaiden ylvästelijöiden juhlakulkuetta. Pakenevat kipinät, virvatulet, petolliset hohtelut, himmeät kimaltelut, kaukaiset kajasteet, kipinät, jotka syttyvät ja sammuvat, eivät ole itse liekki — ne ovat vain lupauksia, houkutuksia, imartelevia toiveita, turhamaisuuden alinomaisia syöttejä, ne ovat kirotun hedelmättömän hivuttava lohdutus, keskenmenon tuskallista kiemurtelua. Toivot ovat turhia. Olisi parempi, jos ei mitään tuollaistakaan olisi olemassa. Nuo voimattoman nerokkuuden puuskat ovat keskinkertaisuuden häpeällisenä ja kiduttavana merkkinä — ne ilmaisevat keskinkertaista ihmistä, joka ei ole täydellinen elukka eikä ylevä nero, ei mykkänä elelevää kasvia eikä kiihkeästi luovaa sielua — ei jähmeätä ainemöhkälettä eikä kansan edellä kulkevaa tulipatsasta. Minä olen keskinkertainen, viheliäinen keskinkertainen, jota vihaan koko olemukseni voimalla; olen olento, joka ei ole enää mikään, kun verenkierto lakkaa ja keuhkot täyttyvät viimeisen kerran. Minä kenties olin jotakin, menneinä aikoina, jonakin hetkenä, minä kenties tuhlasin kaiken osakseni tulleen nerouden yhtenä ainoana yönä, yhden ainoan erän aikana pelissä, jota en vallitse. Ja nyt olen kuin heprealainen, joka on maistanut luvatun maan rypäleitä kiireellisenä korjuupäivänä ja jää sitten yksin ja polttavin suin keskelle hiekka-aavikkoa — olen kuin taivaan ja maan välillä riippuva, liian painava voidakseni kohota tähtiin saakka ja liian kevyt ryömiäkseni loassa. Kulttuurin jättämät kerrostumat, runouden muistumat, parveilevat ajatukset tekevät minusta ihmisen, joka ei sovellu käytännöllisen ja konemaisen ihmisen jähmeään elämään, mutta eivät riitä tekemään minua kyllin arvokkaaksi, jotta voisin esiintyä sielujen valtiaana. Kunpa en olisi milloinkaan, loitoltakaan, tuokionkaan aikaa, kokenut luovan työn kiduttavaa riemua! Tai kunpa olisin syntynyt itsetiedottomaksi leppoisaksi hölmöksi, vaatimattomaksi, tunnontuskista vapaaksi vähämieliseksi, kiltiksi, nöyräksi idiootiksi, ja olisin vakavasti sellaisena pysynyt! Mutta niin ei käynyt. Minä tiedän olevani tylsämielinen, tunnen olevani idiootti, ja se kohottaa minut täydellisiä ja tyytyväisiä idiootteja korkeammalle. Olen juuri sen verran korkeammalla, että käsitän olevani liian vähän korkeammalla, siinä kaikki. Tylsyyteni kenties syvenee vuosien varrella, ja minä pääsen rauhallisempaan, joskaan en onnellisempaan oloon. Ja toivoni on, että muutun puuksi tai kiveksi ja löydän vihdoin levon kaikkeuden autuaassa tajuttomuudessa.

XXXVI

... JA TIETÄMÄTÖN?

Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä, olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi kaikkeen, mitä eteeni sattuu.

On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja, olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten, on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.

Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii sieltä täältä kirjastoista.

Minä kykenen hämmästyttämään useitakin bibliografisilla tiedoillani ja kykenen pitämään yllä siedettävää keskustelua erikoisalojen viljelijöidenkin kanssa. Mutta viiden minuutin tai viiden päivän kuluttua olen kuivilla: varastoni on tyhjä. Minulla on kotona paljon säkkejä, mutta yksikään niistä ei ole täysipainoinen. Aina puuttuu jokin kappa, ja se, mikä siellä on, ei ole ollut viskimessä.

Minne kääntynenkin, milloinkaan en ole pelkkä maallikko, mutta en myöskään asiantuntija. Minulla ei ole tunnustettua paikkaa oppineiden seuroissa eikä nimi- ja osoitelappua otsassa. Olen ylimääräinen yksilö, joka voi istuutua johonkin, kunnes hänet karkoitetaan.

Tiedon elämän vaeltavana juutalaisena en ole pysähtynyt mihinkään maahan, en ole valinnut itselleni mitään kaupunkia pysyväiseksi asuinsijakseni. Uteliaisuuden riivaajan yllyttämänä olen tutkinut virtoja ja metsiä, ilman suunnitelmaa, kärsimättömästi, kiireesti ja ohimennen. Minulla on paljon muistumia, mutta vähän perusteellista tietoa. Olen kuin kuningas, jolla on suuri, maantieteellisten karttojen muodostama valtakunta.

Olen aloittanut kaikkea, mutta en ole suorittanut mitään loppuun. Tuskin olen lähtenyt kulkemaan jotakin tietä, kun jo poikkean pois ensimmäisessä tienhaarassa, oikeaan tai vasempaan, johdun oikoteitä kulkien poluille ja poluilta toiselle valtatielle.

Kun joku ihmettelee tietojani, »oppineisuuttani», niin minun tekee mieli nauraa. Minä yksin tiedän, millaisia ammottavia tyhjyyksiä aivoihini sisältyy. Minä, joka olen tahtonut tietää kaikki, yksin tiedän, kuinka ahtaat tietämisen rajat todellisuudessa ovat. Muinaisajan tapahtumat, suurten kansakuntien kuolleet kielet, valoa, liikettä ja elämää koskevat tieteet ovat minulta melkein täydellisesti suljetut. Minä tunnen sanaston ja joitakin yksityisiä seikkoja, minulla on jonkinlainen kokonaiskäsitys, mutta minä en osaa astella omin neuvoin. Minä olen tietämätön — äärettömästi ja auttamattomasti tietämätön. Ja pahinta on, ettei tietämättömyyteni ole laadultaan sitä korutonta ja luonnollista tietämättömyyttä, jollaista tapaa vainioiden ja metsien asujaimissa, tietämättömyyttä, johon voi liittyä raikkautta, rauhallisuutta ja eräänlaista kekseliäisyyttäkin. Ei: minä olen kirjojen sekaan hukkunut tietämätön, kirjasto-aasi, olento, joka on oppinut riittävästi kadottaakseen alkuperäisyytensä kykenemättä kumminkaan hankkimaan todellista tietoa.