Part 14
Se ei ollut ensimmäinen yritykseni tunkeutua kirotun temppelin esikartanoihin. Ahnaan ensyklopedismini viime vuosista saakka olin kokenut koputtaa sitäkin porttia. Ihmeellinen oli minua aina houkutellut (oi _Tuhat yötä ja yö_, sinä kaiken runouden mestariteos!), ja minua ei vieläkään inhottanut sitä etsiä pyöreän pikku pöydän koputuksista tai puutteellisesti totutetun mediumin katkonaisista puheista. Spiritististen istuntojen tallatuilla kaikenmaailman teillä (naurettavia salonkeja, surupukuisia vanhoja hysteerikkoja, punaisia lamppuja, toisiinsa sattuvia polvia ja jalkoja, pidätettyä naurua, painostavaa hiljaisuutta kohtalokkaita koputuksia odotettaessa) minä olin osaltani hieman tutustunut tuonpuolista oloa vakoileviin henkilöihin. Muutamat — suurimmassa määrässä uudelleen lapseksi muuttuneet — hakivat vain varmuutta siitä, että viimeisen hengenvedon jälkeen vielä seuraa jotakin, mitä tahansa. Toiset, idealistisemmat, pyrkivät tämän maailman moraaliseen uudestiluomiseen toisen maailman lakien tuntemisen nojalla. Toiset, sankarillisemmat, tai sarlataanisemmat sielut, huomauttivat, että kaikki mediumismin pienet fyysilliset ihmeet ja teosofien sekasortoiset keitokset ja keräelmät olivat pelkkää joutavaa: korkeintaan jonkinlaista alkua. He vihjailivat korkeampiin oppeihin ja salaisiin perintätietoihin, näkymättömiin tai etäisiin oppi-isiin, korkeimman asteen esoterismeihin, jotka voi saavuttaa ainoastaan tuhansien kammottavien kokeiden kestäjä — ja lupailivat epämääräisesti samaa mahtia, jota minä etsin kaikkialta. Muutamien kanssa keskustelin kauan aikaa; tutkin heidän kokoonhaalitun viisautensa sameita lähteitä, kävin muutamissa diabolisilta tuoksahtavissa kokouksissa, tutustuin loitolta teosofiaan, koettelin erilaisten indoamerikkalaisten joga-menetelmien hengitysharjoituksia, tiedustelin kiihkeästi heidän salaisuuksiansa ja tarjouduin heidän opetuslapsekseen. Minä en suinkaan erinomaisesti uskonut tuohon teologiseen ja symbolistiseen sekamelskaan, josta sen kannattajien väitteen mukaan piti valon koittaa (valon, jonka tuli luoda meihin uusi elämä, _voimien_ runsautta uhkuva), mutta ajattelin, että jotakin oikeata piili heidän tavallisuudesta poikkeavaan sielulliseen (ja ruumiilliseen) harjoitukseen perustuvassa opetus- ja kasvatusmenetelmässään. Sekasortoiset järjestelmät, apinamaisesti matkitut juhlamenot ja konemaisesti toistellut kaavat minua tietenkin vain naurattivat, mutta koko tuossa oppien ja kokemusten sankassa parvessa, jota itä- ja länsimaat olivat keskenään vaihtaneet ja koetelleet, täytyi kuitenkin olla jotakin paikkansapitävää. Ydin, siemen, ensimmäinen katkelma ihmeidenteon taidetta varten. Kiihkeästi kuten ennenkin syöksyin uusiin tutkimuksiin, lukuihin ja mietteisiin. Henkisten syiden aiheuttamia fyysillisiä vaikutuksia oli nähtävissä, ainakin siinä tapauksessa, etteivät kaikki nuo mediumit ja medianistit olleet pettureita. Telepatia, kaukovaikutus, oli jo jonkinlainen viittaus ihmisten tulevaisiin suhteisiin kaikkien jähmeiden ja painavien välineiden hävittyä — etäisten esineiden liikuttaminen, materialisation nimellä tunnetut ilmiöt (joita eivät kaikki väittäneet mahdottomiksi) olivat transcendenttien mahdollisuuksien, jäykkään aineelliseen maailmaan kohdistuvan suoranaisen sielullisen herrauden ensimmäisiä esimerkkejä. Noita ihmeitä olivat tehneet vain epänormaaliset ihmiset poikkeustapauksissa: oli tehtävä ne mahdollisiksi kaikille, kaikkein tavallisimmissakin tapauksissa. Ne olivat usein tahattomia: tuli muuttaa ne tahallisiksi. Ne olivat harvinaisia: niiden piti muuttua yleisiksi.
Näiden voittojen saavuttamiseksi ja vakaannuttamiseksi oli välttämätöntä menetellä järjestelmällisesti. Mitkä olivat noiden ihmeellisten ilmiöiden toteuttajat ja tekijät? Pyhimykset, maagit, mediumit: erilaisia nimiä noille yli-inhimillisesti mahdikkaille ihmisille, jotka olivat erilaisiin uskontoihin kuuluen suorittaneet ihan yhdenlaisia ihmetöitä. Salaisuus ei niinmuodoin piillyt uskonopeissa: katolisen teologian täyttämä pyhimys, kabbalistisen, aleksandriinisen, paracelsisen teologian vallassa oleva maagi, mediumi, joka oli imenyt itseensä spiritualistista teologiaa Allan Kardecin malliin, tekivät tai toivoivat ja lupasivat tehdä aivan samanlaisia asioita. Varsinainen syy piili niinmuodoin näiden erioikeutettujen henkilöiden sisimmässä olemuksessa, joka ainoastaan sattumalta tai jonkin teoreettisen kiihkon yllyttämänä ilmaisi silloin tällöin mahtiansa. Siinä oli varsinainen tehtävä: oli syvästi, yksityiskohtaisesti ja perinpohjaisesti tutkittava noiden henkilöiden elämää, heidän elämänjärjestystänsä, rakennettansa, taipumuksiansa ja säännöttömyyksiänsä. Oli sommiteltava sellaisen _mahtajan_ fysiologia ja psykologia. Kun tuo työ olisi saatu suoritetuksi, olisi sen nojalla helppo johdella jonkinlainen metodiikka tahdon puhdistamista varten ja tulisi niinmuodoin mahdolliseksi kasvattaa ja kehittää ihmiset taidon varassa niin, että jokainen tulisi järjestelmällisesti saamaan hänelle kuuluvan osan jumalallisuutta. Minä pysyin uskollisena periaatteelleni: etsin työvälineitä enkä teoriaa; tahdoin muovata uudestaan työvälineen sen sijaan että olisin vain esittänyt uusia sanoja, vaihtanut sanastoa. Siten täsmällisesti määriteltyäni tehtäväni ja noudatettavan menetelmän kävin epätoivoisen kiihkeästi työhön käsiksi. Yleisiä psykologioita ja erikoistutkimuksia, normaalista ja patologista sielunelämää koskevia, pyhimyslegendoja ja näkijöiden itse sepittämiä elämäkertoja, mediumi-istuntojen selostuksia ja salaisuuksien tietäjien katekismuksia, maagillisia alkeisoppeja ja ihmeidentekijöiden historioita — kaikkea tuota minä ahmin ja nielin yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin entisiä opittaviani.
Minulle kertyi lukemattomia merkintöjä, minä seurasin vääriä jälkiä, ryhdyin kokeisiin, luulin jo löytäneeni, epäonnistuin, luovuin koko yrityksestä, aloitin uudelleen... Aika riensi, nuoruusikä pakeni; velvoitus, koko elämän juhlallisin velvoitus oli solmittu. Oli ehdottoman välttämätöntä saada selko salaisuudesta, oli kaikin puolin saatava se haltuunsa — tai tuhouduttava. Minä elin alinomaisen kiihkon vallassa, hämmentyneenä, hupsuna, uneksivana. Minua kiihdytti alinomainen kuume; aivoni kieltäytyivät enempää toimimasta... Pääni oli lakkaamattoman jyskyttävän tuskan täyttämä, minä pyörryin usein, lakkasin tajuamasta suuntaa ja sanojen ja olioiden merkitystä. Ystävät kauhistuivat; minä torjuin heidät luotani ilkein sanoin. Minä näin kuoleman vaiheillani, etsin yksinäisyyttä; jokainen henkilö näytti vihamieheltäni. Päätin lähteä pois, mitään hiiskahtamatta yhdellekään elävälle sielulle. Ylhäällä vuoristossa, lähempänä taivasta, kaukana kaupungin jaarituksista ja levottomuudesta, minun olisi varmaan helpompi saada salat selville. Heikkouteni kävi yhä huolestuttavammaksi, kamalat painajaiset ahdistivat minua joka yö, mielipuolisuus väijyskeli valmiina käymään kimppuuni; kaikki kävi värittömäksi ympärilläni, minun vaivalloisesti hapuilevan mieleni vaiheilla, jota poltti kohti mahdotonta suuntautuva jännitys.
Minä lähdin yksinäni pois yrittääkseni viimeisen kerran — mieletön haave sydämessäni. Minä tulisin astumaan vuorelta alas voittoisana ja peloittavana kuin jumala — tai en tulisi palaamaan koskaan.
Mutta minä palasin...
LENTISSIMO
Katso: tuolla alhaalla syövät korppikotkat sydämiä, joita ei tuhoa mikään.
_Matteo Palmieri_.
XXIX
PALUU
Minä palasin... En voi ajatella sitä paluuta. En osaa sanoa, mitä se elämässäni merkitsi. Helvetillinen häpeän hehku polttaa kasvojani. Kylmä väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Silmäni ovat hämärtyneet, hampaat yhteen puristuneet, sydän tuntuu aikovan tauota sykkimästä, mutta alkaa sitten uudelleen, sitäkin voimallisemmin takoen, ikäänkuin tahtoisi tukahduttaa sisäistä tunnontuskan ääntä... Se ei ollut paluu, vaan pako, tappio — loppu. Minä tunsin eläneeni elämäni parhaan osan, tunsin, että minun maailmassa esitettäväni osa loppui siihen. Voisin kyllä tulevaisuudessakin syödä, nukkua, kirjoittaa, vieläpä tuottaa nautintoakin (herättää toisissa harrastusta, hankkia itselleni nimen jne.), mutta metafyysillinen kulkuni oli auttamattomasti lopussa. Tässä ei päättynyt kehityskausi, tässä päättyi henkilö. Ei tauonnut koe, vaan sammui sielu.
Toivo, ylpeys, täydellisyys, jumalallisuus! Voi teitä, te unet, todella uneksitut, voi teitä, te innon puuskat, jotka olen todella tuntenut, voi teitä, te kyltymättömät ja kärsimättömät rakkauteni, kuin keväät, joissa on jo elokuisen kuivuuden poltto! Se, joka ei ole kokenut mitään sellaista, se, joka ei ole pitkinä öinä pimeässä odotellut ovien aukenemista ja suuren valon tulvahdusta, se, joka ei ole pusertanut kuivia ja tulehtuneita huuliansa vasten lähteensuonta, josta oli kumpuava kirkas vesi, se, joka ei ole nähnyt itseänsä suurena, korkeimman vuoren huipulla, Jumalan kilpaveikkona, ihmissuvun valtiaana, maan herrana, pahan ja hyvän, hyödyllisen ja hyödyttömän ja ihmisten kaikkien pienten ja suurten, alhaisten ja kiitettävien tekojen tuollapuolen ja niitä korkeammalla, yksinäisenä, yksinään taivaassa — ei voi käsittää, mitä tunnen, kun ajattelen tuota paluuta.
Minä astelin alas. Tulin korkealta, vuorilta, kukkuloilta. Mutta minä en astunut alas niinkuin ylväs paimen palavasta pensaasta, totuuden lait kaiverrettuina sydämeen ja kivitauluihin. En astunut alas niinkuin hyvä paimen öisestä öljypuulehdosta, kohti ikuisista ajoista luvattua kärsimystä, kohti kuolemaa, joka oli elämän alku. Astuin alas yksin ja sokeana. En astunut, vaan syöksyin. Ei edes toivon hymy valaissut kasvojani. Kaikki oli lopussa. Nyt alkoi uudelleen kaikki keskinkertainen, alhainen ja kehno — ja alkoi _ainiaaksi_. Hyvästi, nuoruus! Hyvästi, jumalainen suuruus! Hyvästi, sinä oikea elämäni!
Minä olin lähtenyt vuorille typerästi uskoen, että tuhannen tai kahdentuhannen metrin korkeuteen ehdittyäni olisin lähempänä taivasta. Olin sulkeutunut yksinäisyyteeni kuvitellen, että oli olemassa toisenkinlaista yksinäisyyttä kuin se, jonka voi luoda omaan itseensä väkevä itseensäkeräytynyt henki.
Pää ylätasankojen nurmea vasten lepäämässä, käsivarret ojennettuina kuin ristiinnaulitun titaanin, nähden ainoastaan runouden ja uskon rajattoman taivaankannen, avoin taivas silmieni edessä, alkaen väristä, kun alkoivat värähdellä tähdet iltahämyn syvässä sinessä, olin odottanut hetkeä, tuokiota, iskua, räjähdystä — häikäisevää ilmestystä: ihmettä. Mutta kukaan ei ollut vastannut huutoihini; kukaan ei ollut tullut minua odottavaa vastaan. Oliot olivat jääneet kuuroiksi kehoituksilleni: kaikki oli jäänyt entiselleen. Ihmiset, vaikka olivatkin kaukana, tuntuivat minulle nauravan. Minä kuulin heidän äänekkään ivanaurunsa, joka soi melkein vahingoniloisesti.
— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä. Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää tahtoo...
(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin? Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)
Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea, uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin, etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani. Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.
Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!
Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä? Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa! Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen. Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä kuin haudan paasi. _Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan Jumalaksi_.
XXX
MINÄ SYYTÄN VAIN ITSEÄNI
Minä en napise sinua vastaan, Kohtalo, sinä inhimillisen verettömyyden ja voimattomuuden ikuinen ja abstraktinen syntipukki, en myöskään syytä typeriksi ja pahansuoviksi ihmisiä, jotka ovat ehkäisseet henkeäni kukkimasta ja tekemästä hedelmää ja jotka eivät ole minulle suoneet _kenties_ ansaitsemaani voitonriemua.
Tyytykäämme tuohon »kenties», ystäväiseni. Minä olen ollut heikko; yrittäkäämme siis välttää väärämielistä arvostelua. Suokoon Jumala, että minulla olisi äärimmäinen rohkeus: katsoa avoimin silmin omiin avoimiin silmiini, lukea pysähtelemättä, verukkeitta ja vaikenemisitta muistini kirjaa, kaivella haavojani pohjia myöten pelkäämättä tuskia enempää kuin mätääkään.
Minun ei ole onnistunut tehdä, mitä olin aikonut, en ole täyttänyt, mitä lupasin, en ole saavuttanut sitä sielun ylevyyttä, sitä kunnianloistoa ja sitä mahtia, joista uneksin, joita kaipasin ja joihin pyrin menneinä vuosina. Ketä syyttäisin? Olivatko kukaties aikeet, lupaukset ja toivelmat liian suuret? Eivät suinkaan. Ei ole olemassa liian korkeita korkeuksia, on ainoastaan liian voimattomia siipiä ja kykyjä. Minä pyrin saavuttamaan sellaista, mikä mainitaan mahdottomana ja mikä todellakaan ei ole ollut toistaiseksi mahdollista kenellekään; mutta eikö juuri siitä johtunutkin ylimielisyyteni ja huumaukseni? Enkö ollut vapaaehtoisesti ja pelkäämättä liittynyt mahdotonta ja täyttämätöntä tavoittelevien pieneen joukkoon?
Ei, ei: ei sovi esittää puolusteina sellaisia joutavia. Vetoaisinko sensijaan niihin voittamattomiin esteisiin, joita ihmiset ovat tielleni asettaneet, köyhyyteen, aikojen keskinkertaisuuteen, lähimpien kateuteen, etäisempien ylenkatseeseen, useimpien välinpitämättömyyteen? Sekin on pelkkää juttua. Ei ole olemassa voimaa, jota ei voita vieläkin suurempi voima, ei ole olemassa vihollista, jota ei voi kukistaa väkevämpi, ei ole köyhyyttä, joka kykenee estämään ihmeellisten rikkauksien hankkimista, ei ole olemassa jäätä, jota ei käy sulattaminen, kuumentaminen, kiehuttaminen. Aloittaessaan tehtävää ihminen on velvollinen ottamaan huomioon kaikki, mitä sen toteuttaminen häneltä vaatii. Ellei hänellä ole riittävästi voimia, hänen tulee ne itselleen hankkia, ennenkuin työhön ryhtyy, tai vetäytyä varjoon tekemään sitä, mitä kaikki ihmiset tekevät.
Ei, veikkoseni: tuokaan ei kelpaa puolustukseksi. Virhe on siinä — voin sen nyt sanoa — että kaikkein heikoimmat asettavat itselleen kaikkein vaikeimpia tehtäviä, kaikkein pelokkaimmat kaikkein eniten rohkeutta kysyviä ja ne, joilla on kapea rinta ja hentoiset sääret, kaikkein pisimpiä juoksumatkoja. Minkätähden? Syitä on useitakin: vastakohdan rakkaus, joka havaitaan kaikissa inhimillisissä asioissa, tarve saada hurmata ja huumata itseänsä voimanpuuskilla ja suuruudenhumalalla, se himmeä ennakkotunto, että voi epäonnistuessaan mukavasti syyttää kaikesta itse yrityksen jättiläismäisyyttä. Ollen siten tahtovinaan tehdä enemmän kuin muut, hän tekee vähemmän kuin muut ja järjestää itselleen sitäpaitsi kauniin ja kunniakkaan häviön: hän oli asettanut itselleen niin valtavat tehtävät, etteivät voimat riittäneet; kukapa tietää, mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos olisi hieman hillinnyt kunnianhimoansa!
Minä tunnen kaikki nuo voitettujen keimailut ja puolustelut niin hyvin, etten tiedä, mitä niillä tekisin. Älköön sanottako minusta, että piilotan kehnouteni jonkin sofismin häikäisevään verhoon ja että yritän koristella sielullista köyhyyttäni hyppysellisellä pateettista ruusunpunaa.
Minä olen epäonnistunut senvuoksi, että minulta puuttui todellista tahtoa ja taitoa onnistua: siinä puhdas, alaston ja yksinkertainen totuus. Olen epäonnistunut senvuoksi, ettei minulla ollut riittäviä voimia, senvuoksi, ettei ollut edes voimia tahtoa löytää ja luoda niitä voimia, jotka minulta puuttuivat, ja senvuoksi, ettei se unelma, jota sanoin ylistin, ollut aina, jokaisena tuokiona, elämäni akselina, sieluni keskustulena.
Luuletteko, ettei minusta ole tuskallista tunnustaa näin karusti elämäni heikkous ja teennäisyys? Mutta minkätähden yhä pettelisin itseäni ja muita?
Kuinka monta kertaa onkaan sattunut, etten ole huolinut jäädä yksin kammiooni mietiskelemään, vaan olen sallinut hetkellisen ikävystymisen voittaa itseni ja olen karannut ulos, olen pysähtynyt katselemaan näyteikkunoita, olen silmäillyt pääni päälle syttyviä valoja, olen hypännyt kiliseviin ja kiitäviin raitiovaunuihin, olen istuutunut kahvilaan katselemaan kaikkein poroporvarillisimman viikkolehden kuvia; olen lähtenyt tapaamaan ystäviäni ja pitänyt heidän kerallaan yllä lukemattomia keskusteluja, typeriä, inhottavia tai henkeviä, olen käynyt vieraissa, juonut kahvia kullatuista kupposista ja jaaritellut ulkomaalaisten naisten ja vanhojen hyväsydämisten tätien kanssa.
Ja useinpa olen lakannut lukemasta jotakin sivua, kun sattui eteen jokin vaikeus, olen heittäytynyt sohvaan lukemaan jotakin kirjaa, joka salli minun luulotella ajattelevani omintakeisesti, ja meninpä niinkin pitkälle, että haeskelin sukkeluuksia sanomalehdistä. Laiskuus, suloinen ja myrkyllinen laiskuus, jolla on sadat kasvot ja sata kiehtovaa hymyä, on melkein alinomaa temmannut minut mukaansa, vietellyt ja pilannut minut. Se on kuljettanut minut pois työni äärestä, koska muka oli kylmä ja unetti tai puuttui paperia ja kyniä, se on vuodesta toiseen viivyttänyt perinpohjaisia sielunparannuksia, ratkaisevia päätöksiä. Vielä olen sallinut ruumiin, aistillisuuden voittaa itseni: olen noudattanut vatsan ja kalun vaatimuksia. Olen aterioinut niin hekumallisesti, etten ole senjälkeen kyennyt tuntikausiin tekemään työtä, olen humalluttanut itseni väkijuomilla siihen miellyttävään tilaan, jossa mikään ei enää näytä vakavalta, vaan kaikki kevyeltä, hupaiselta ja kaukaiselta, ja olen tuhlannut tunteja, iltoja ja öitä naisten vierellä, syleiltynä, hehkuvana, onnellisena.
Toisinaan taas on naurettavuuden pelko pysähdyttänyt minut keskitiehen, kun olin häpäisemässä itseni jämeän ja rahakkaan maailman silmissä — ja ihmisten ja mukavan porvarillisen kasuistiikan huomioonottaminen on tehnyt minut pelokkaaksi, epävarmaksi, lenseäksi ja unohtavaiseksi — ja aineelliset harrastukset, rahahuolet, ovat kääntäneet heikot voimani toisaalle, ovat hämmentäneet henkeni, pakottaneet minut valheisiin, kompromisseihin ja myönnytyksiin. Vähitellen ovat hurmion kauniit tuokiot lakanneet ilmestymästä, uudet huolet ovat kerrassaan vallanneet mieleni, joutilaisuus on pistänyt korviini vanutukot, jotten kuulisi omantunnon kehoituksia ja moitteita, yhä alhaisemmat nautinnot ja yhä mitättömämmät tarkoitusperät ovat pidättäneet minua siinä kaikkea toimintaa vihaavassa hervottoman ja levottoman haaveksimisen tilassa, jossa yhä lupailin sanoin, mutta jossa ei ollut jälkeäkään silloin tällöin aikaisemmin ilmenneestä valtavasta tahdosta, ja menneiden aikojen liekit olivat vain himmeätä hiillosta, josta toisinaan näkyi punainen kimmellys harmaan tuhkan läpi.
Niin olen vähitellen oppinut katselemaan omaa voimattomuuttani kasvoista kasvoihin, olen luopunut jumalallisista suunnitelmista ja sankarivaloista ja käynyt alakuloisen vakavana kuvailemaan erään sielun häviötä. Minä syytän vain itseäni ja toivon, että jokin menneisyyteni kehnous annetaan minulle anteeksi tämän vilpittömyyteni vuoksi.
XXXI
HÄPEÄLLISIÄ PÄIVIÄ
Luulenpa olevani useasti eräs Italian jesuiittamaisimpia tyhjäntoimittajia. Minä nukun kymmenen tuntia yhteen menoon, heräämättä ja uneksimatta. Herätessäni pää tuntuu painavalta ja suu tahmealta, minä lähden ulos viettelemään aikaani, tulen kotiin lepäilemään, syön ahnaasti niinkuin poika, joka harjoittaa salaista syntiä joka yö, ryypin tyhjäksi ison kahvikupin, poltan viisi tai kymmenen savuketta, vetelehdin nojatuolissa, jalat toisen tuolin varassa, luen sanomalehden alusta loppuun niinkuin kivulloinen eläkkeelläolija, lähden jälleen ulos tavatakseni jonkin skeptikko-tuttavani, jonka kanssa harjoitan hieman iroonista tuulenpieksemistä, typerää ja katkeraa, menen kahvilaan, kumoan itseeni kupin jauhoisaa suklaata, syön etovin mielin kolme neljä leivosta, joihin on sekoitettu tai pyyhitty likaisia hedelmäsäilykkeitä, selailen rypistyneitä ja resuisia sanomalehtiä ja melkein hymyilen katsellessani kömpelösti väritettyjä pilapiirroksia, astun jälleen kadulle kaarilamppujen teatraaliseen valaistukseen, seurailen valkoiseksi sivuttua ja punamaalilla kaunistettua ilotyttöä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen rakkauteni esine, poikkean kirjakauppaan tuhlaamaan muutamia soldoja aukileikkaamattomiin kirjoihin, joita en milloinkaan lue, pysähdyn herkkukauppojen edustalle ja silmäilen ahnaasti lihavia juustoja ja sardiinirasioita, lähden vierailemaan johonkin perheeseen, jossa juon tarjottua teetä kokonaista neljä kuppia toivoen siten kiihtäväni itseäni hieman kyvykkäämmäksi, tai pujahdan johonkin bordelliin, jos sattuu olemaan halua tai ilmankin vain — surmatakseni minuutteja ja tunteja, päästäkseni muistelemasta, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tee, eläimellistyäkseni ja kehnontuakseni, viihdyttääkseni lepoon omantunnon soimaukset, sammuttaakseni tajuisuuteni... Silloin tällöin, kun en mitenkään voi sitä välttää, kirjoitan kirjeen tai kymmenen kirjettä, jotta vapaudun niitä enempää ajattelemasta, ja jonakin iltana, kun tunnen itseni tosiaankin ylentäydeksi ja lohduttoman apeamieliseksi, tartun isoon mustaan kynääni ja kirjoitan paperille kaikki mitä mielessäni liikkuu, täytän rajun nopeasti kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä valkoista arkkia vuodatuksillani, katumuksilla™ ja hienostuneilla ja henkevillä mahdottomuuksilla.
Mutta mitä tahdottekaan tulevan miehestä, joka viettää elämänsä unen ja kahvin, pöydän ja vuoteen vaiheilla, toimettomana ja uneliaana, kelvollisena vain lyömään aamurumpua, mutta valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun todellinen taistelu alkaa. Lämpöisistä lakanoista tai pehmeistä nojatuoleista minä kohotan kotkanhuutoja, koska muka henkeä häväistään, ja kuvailen kaltaisilleni yksinäistä, karua, ylenkatseellista, jaloa ja michelangelomaista erakkoelämää!
Eipä edes sovi sanoa, etten ole tietoinen tämän kaksoiselämäni häpeällisyydestä. Tunnen sen hyvinkin, ja mitä katkerammin sen tunnen, sitä enemmän sille antaudun ja siihen vajoan viihdyttääkseni häpeäntuntoani. Tunnustukseni minua hieman lohduttaa, mutta kun olen heijastellut inhottavia itsensäpettäjän kasvoja kiihkeiden sanojen kuvastimessa, jotta kaikki ne näkisivät ja niihin sylkisivät, luulen löytäneeni anteeksiannon ja pelastuksen ja nousen jälleen riemukkain ilmein, ikäänkuin tuo onneton näytös olisi minut puhdistanut ja uudistanut. Ja seuraavana päivänä asia on entisellään: minä menen aikaisin makuulle, nukun kymmenen tuntia uneksimatta ja kertaakaan heräämättä, nousen tyhjin päin ja suussa karvas maku ja elelen sitten koko pitkän päivän aina iltaan asti aivan samoin kuin olen häpeäntuntoa väristen edellisenä päivänä tunnustanut. Ja — voi onnettomuutta! — kun en enää kykene pidättymään, ryhdyn jälleen kouristuksentapaisesti piirtelemään paperille sanoja ja laulamaan runsastavuisin säkein kauheasta askeettisesta sankarista, joka katselee inhimillisiä asioita jumalallisin silmin, ja olen niin kehno, ettei kertaakaan johdu mieleeni pistää arsenikkia heikkoon ja ylen makeaan teeheni.
XXXII
MITÄ MINUSTA TAHDOTTE?