Part 13

Filosofia oli ollut tiedoitsemistoimintaa (kontemplatioa) ja universaalisen (ykseyden) etsintää.

Minä taas tahdoin toimintaa (muuttamista, luovaa työtä) ja niinmuodoin todellisuutta (välitöntä, konkreettista todellisuutta: erikoista, yksityistä). Minä kukistin filosofian tuhatvuotisen käsitteen, kukistin sen kaikkea vallitsevasta asemasta olemattomuuteen, katkaisin perintätiedon ja peräydyin filosofiaa edeltävälle ajatuksen asteelle. Niin menetellen otaksuin hyödyttäväni filosofien filosofiaa. Jokainen ongelma oli minulle välineitä, välineiden muuntamista koskeva ongelma. Jokainen filosofi oli vain kokenut keksiä uusia ratkaisuja vanhoihin probleemeihin, mutta kaikki ratkaisut, vanhat ja uudet, pohjautuivat samoihin edellytyksiin, tottelivat samoja lakeja ja lankesivat samoihin virhepäätelmiin — toisin sanoen: olivat erittäin suuressa määrässä samanlaisen henkisen rakenteen tuotteita. Oli turhaa yrittää kulkea kauemmaksi näitä ylen tallattuja teitä pitkin. Vuosisatojen varrella kertynyt kokemus osoitti — tulosten turhuuden ja tyhjyyden nojalla — ettei siinä suunnassa ollut enää mitään tehtävänä eikä mitään saavutettavana. Sanaston parantaminen, menetelmien hiominen, loogillisen koneiston osien korjaaminen, terminologian muuttaminen — kaikki tuo oli vain keskinkertainen keino niitä henkilöitä varten, jotka eivät uskalla poistua esi-isien valtateiltä. Jotta ajattelun tulokset muuttuisivat toisenlaisiksi, jotta olisi oikeus toivoa jotakin lopullista totuutta, joka tosiaankin perinpohjaisesti eroaisi tavanomaisista, oli välttämättä tehtävä vaikea — mutta ainoa mahdollinen — päätös aloittaa toiselta taholta. Filosofia on rakennelma, joka on valmistettu välineiden avulla, filosofian välineinä toimivat filosofien aivot, tuotteiden parantaminen edellyttää välineiden parantamista: filosofian parantamiseksi on niinmuodoin välttämätöntä parantaa ensin filosofien aivoja. On saatava sielut muuttumaan.

Oli siis tehtävä jotakin, _toimittava_, muunnettava, — ei ainoastaan tiedettävä, kuvailtava, perusteltava.

Filosofit (eivät suinkaan kaikki; vain ylen harvat) ovat ajatelleet yhden ainoan välineen muuntamista: kielen, mutta ovat unohtaneet kaikkein tärkeimmän: oman sielunsa.

Sama periaate oli sovellettavissa moraaliin. Mitä hyötyä oli normien, käskyjen ja imperatiivien lukuistamisesta, kun ihmiset kumminkaan eivät välittäneet mitään noista pitkistä eetillisistä saarnoista ja pysyivät entisenlaisina lurjuksina, kenties hieman kesyttyen, mutta epäilemättä muuttuen tekopyhemmiksi? Jos keksitte keinon muuttaa luontaisia taipumuksia, sisäisiä, sielullisia arvoja, niin hyveelliset teot kumpuavat esiin ihan itsestään, saarnoja, neuvoja ja sääntöjä ollenkaan kaipaamatta! Muuttakaa ihmisen persoonallisuus, välittömästi ja tehokkaasti, niin jokainen eetillinen järjestelmä, kaikkein ytimekkäinkin, muuttuu samassa tarpeettomaksi! Saakaa ihmiset muuttumaan omaehtoisesti hyveellisiksi sen sijaan, että ikävystytätte heitä tutkistelemalla hyveen käsitettä!

Tätäkin tietä kulkien minä niinmuodoin johduin henkistä kumousta koskevaan alinomaiseen unelmaani: on muutettava ihmiset, muutettava heidän sielunsa. Mutta minä en tahtonut muuttaa vain sieluja, vaan myöskin olioita. Oikeammin: muuttaa sielut, jotta ne voisivat yhä nopeammin muuttaa olioita. Mutta niiden muuttamiseen ei riitä, että niiden nimet on merkitty kirjoihin, ei riitä, että ne on luokiteltu ja että niiden sukutaulu on selvillä, ei riitä, että ne on muunnettu yleismielikuviksi ja yleismielikuvat yleiskäsitteiksi ja että on osoitettu eri yleiskäsiteryhmien väliset kausaaliset suhteet. Ei riitä, että ne on sijoitettu lasilaatikkoon ja jokaisen laatikon laitaan on kirjoitettu (loukkaamaton?) lakipykälä. Todellisuuden muuttamiseen ei riitä, että tunnemme sen ulkoapäin järkeispäätelmien nojassa toimivan älyn ja sanakirjan symbolien avulla.

On sujuttauduttava, sijoituttava siihen, muututtava sen osaksi, sen ainejoukon atomiksi, sen keston tuokioksi, sen liekin kipinäksi, sen virran pisaraksi.

On päästävä koskettamaan sen kaikkia ilmenemismuotoja (kaikkein salatuimpia, kaikkein häipyvimpiä, kaikkein näkymättömimpiäkin), sulauduttava sen kyllyyteen, antauduttava sen äärettömyyteen, muututtava eläväksi todellisuudeksi elävässä todellisuudessa. Ei pidä pysähtyä sen eteen aivomekanismina, verkkomykiönä, nimiluettelona tai mittaajana, vaan tulee heittäytyä siihen suin päin, antautua sen läpäistäväksi ja läpäistä sitä itse, tuntea itsessämme sen ikuinen, monivärinen, monisointuinen, monituoksuinen hyöky, soinnuttaa siihen oman veren souto, oman sydämen syke. Saada se muuttumaan omaksi verekseen ja lihakseen ja muuttua itse sen olennaiseksi osaksi.

Kukaan ei pyri eikä taivu tähän mystilliseen ykseytymiseen.

Eivät taiteilijatkaan: vaikka he ilmaisevätkin erikoista, he kumminkin valikoivat, karsivat ja köyhdyttävät todellisuutta hekin. Olioissa on tuokioita ja puolia, joita kukaan ei näe eikä kukaan etsi: toista kuin monististen oppien akrobaattimainen kiipeily kohti tyhjiä ykseyksiä! Sellainen kärsivällinen konkreettisten yksityisseikkojen etsiskely olisi filosofeille soveliaampi kuin _a priori_-määritelmien ja symmetristen rakennelmain lastentarha-leikit. Ne johtaisivat maailman vallitsemiseen.

Ellei ihminen eroaisi todellisesta pitäen itseään sen arvostelijana ja mittaajana, vaan sulautuisi todelliseen siinä määrin, että tuntisi jokaisen atomin veljeksensä ja jokaisen ilmiön sisareksensa, niin ihmisen rajoitettu ruumis häviäisi kaikkeuden mittaamattomaan ruumiiseen, mikrokosmos muuttuisi tosiaankin makrokosmokseksi, ja jokainen maailman osa olisi hänen olemuksensa osa — ja samoinkuin tahto liikuttaa mielin määrin jokaista yksilön jäsentä, samoin voisi hän silloin liikuttaa jokaista maailman osaa.

Tästä aatteellisesta käymistilasta sukeutui minussa se filosofinen suunta, jota mainittiin pragmatismin nimellä ja joka todellisuudessa oli alkuperältään ja luonteenlaadultaan varsinaisesta pragmatismista eroava. Siitä huolimatta liityin pragmatisteihin ja ryhdyin levittämään uuden opin totuuksia. Minussa se oli maagillista mystisismiä, toisissa varovaisuuden metodiikkaa. Kumpikin oli jotakin epämääräistä, mutta meidän onnistui kumminkin heittää hieman hiiva-ainetta vanhoillisten ja perinnäisten oppien rauhalliseen taikinakaukaloon.

Teorian miehenä minä en voinut unohtaa teoreetikkoja. Ajatukseni kääntyi ennen kaikkea heidän puoleensa; tarkoitukseni oli saada heidät kumppaneikseni _suureen työhön_. Taiteen avulla olisin säpsähdyttänyt hereille tunneihmiset; teorialla tahdoin valmistella ja temmata mukaani älyn ihmisiä. Sellainen päämäärä ei sallinut ketään jätettäväksi syrjään, ketään ei saanut ylenkatsoa. Minun täytyi saada palvelijoikseni myytti ja intuitio, kuva ja käsite. Kaikki hengen muodot hengen ylentämistä varten — ihmisen kaikki vaistot ja kyvyt uuden ihmisen luomiseksi!

XXVII

KOHTI UUTTA MAAILMAA

Filosofinen johtaja: erään filosofisen suunnan lainlaatija, apostoli ja ensimmäinen edustaja. Toiminnan filosofian, joka pyrki tekoon, uudistukseen, muuntamiseen ja luomiseen. Ei ollut enää hukattava aikaa ratkeamattomiin ongelmiin teillä, jotka eivät johda minnekään, eikä näkyjänäkevien dialektikkojen verkkoihin ja satimiin. Se, mikä on totta, on hyödyllistä. Tietäminen merkitsee tekemistä. Useiden epävarmojen totuuksien joukosta on valittava se, joka eniten voimistaa elämää ja lupaa meille säilyvimmät palkinnot. Ja sen, mikä ei vielä ole totta ja jonka toivoisimme totta olevan, me teemme todeksi: uskomme voimalla.

Siinä oli voiman ja uskalluksen evankeliumi, optimistinen, amerikkalainen evankeliumi. Pelko pois: nyt oli uskallettava kaikki, uskallettava hypätä. Ei enää epäilystäkään: jokainen suuri teoreettinen seteli tuli voida vaihtaa yksityisten tosiasiain ja haluttavien tulosten heliseviksi kolikoiksi. Pois metafysiikat ja tervetuloa, uskonnot! Edelliset antavat meille maailman kuivina käsitteellisinä ääriviivoina: jälkimmäiset tarjoavat meille elämää koskevia lämpimiä ja lohdullisia näköaloja, jotka eivät voi himmentyä, arvoja, joita ei käy kieltäminen.

Mitäpä hyötyä olisikaan sellaisesta tiedosta, joka ei opeta edes tietämään ja joka sitäpaitsi ei edes huomaamatta sujuttaudu elämäämme sitä hitustakaan muuttamaan? Me vaadimme teoriaa välineenä, aatetta vasarana, teollista filosofiaa, ihmishengen käytännöllistä viljelyä.

Siten käsitettynä, sävyltään hieman lyyrillisenä ja asianmukaisesti liioiteltuna, tuo koulukunta minua innostutti. Minä otin sen suojiini, kehitin sitä, levitin sen oppeja laajoihin piireihin, pakotin toisia sen kannattajiksi, kirjoitin kiivaasti sitä koskevia puolusteluja ja selostuksia.

Mutta minä en tyytynyt siihen: se ei ollut minulle vielä kyllin. Minun täytyi temmata se pois anglosaksisesta tyyssijastaan, poroporvarillisen sisälähetyksen pietistisestä ilmapiiristä — temmata se ymmärryksen ulkopuolella sijaitseviin ymmärkkeihin: tehdä siitä jotakin suurta tai hylätä se.

Kävin siis käsiksi opin suggestiivisimpaan osaan — siihen, joka opetti, kuinka kävi uskon nojalla luominen totuusarvoa sellaisiin vakaumuksiin, jotka eivät pohjautuneet todellisuuteen. Mutta miksi olisikaan toiminta rajoitettava sellaisiin uskomuksiin? Miksi olisikaan luotava totuutta vain määrättyihin uskoihin? Hengen tuli olla kaiken valtias; tahdon valtapiiri ei saanut olla rajoitettu. Samoinkuin tieteellinen tieto tavallaan loi _tosiasiat_ ja tahtomisen usko loi _totuuden_, samoin tuli hengen vaikuttaa kaikkeen, luoda ja muuntaa mielin määrin, _välittömästi_. Toistaiseksi me tarvitsemme ulkonaisiin olioihin vaikuttaaksemme toisia ulko-olioita välineiksemme, ja mielemme täytyy käskeä lihaksiamme, joiden vuorostaan tulee saada liikkeeseen toisia aineellisen todellisuuden osia voidakseen liikuttaa ja muuttaa niitä todellisuuksia, jotka ovat silmämääränämme. Minä sitävastoin tahdoin hengen voivan tehdä kaikki itsestään, pelkällä käskyllään, ilman minkäänlaista välinettä. Minä ajattelin, että henkikin oli eräs luonnonvoima, vieläpä kaikkein ylevin, täydellisin ja hienostunein. Miksi siis ei kaikkein tehokkain? Tulee vain se oivaltaa ja osata sitä johtaa. Samoinkuin voimme jo vaikuttaa välittömästi eräihin todellisuuden osiin — niihin, jotka ovat oman olemuksemme osia tai suoranaisemmin meistä riippuvat — samoin täytyy meidän voida vaikuttaa koko todellisuuteen, sen koko alueeseen ilman minkäänlaista poikkeusta. Vaaditaan vain tutkimusta ja harjoitusta: tulee vain tahtoa, toivoa ja yrittää. Jos voitamme, niin koko maailma on meidän, se on tahtomme plastillinen ja taipuisa aines, ja ensimmäisen käärmeen sanat toteutuvat: Te tulette Jumalan kaltaisiksi!

_Olla Jumala!_ Kaikki ihmiset jumalia. Siinä suuri unelma, uskomaton tehtävä, ylväs ja kaivattu päämäärä! Ja minä otin sen ohjelmaksi — itselleni ja toisille. Jumalan seuraaminen: kaikkitietäväisyys ja kaikkivalta. Ja päämäärään johtavana tienä oli täydellistetty, jättimäiseksi kehitelty, uusilla ominaisuuksilla ja kyvyillä varustettu henki.

Tuo unelma oli suuri, valtavan suuri, mutta ei suinkaan ehdottoman toivoton. Kuka ihminen onkaan harkiten päättänyt tulla Jumalaksi? Sarlataaneiksi, profeetoiksi ja ihmeittentekijöiksi tosin ovat pyrkineet — mutta eivät jumaliksi. Muutamien on kyllä uskottu olevan jumalia — mutta vasta _jälkeenpäin_, Ja uskojina ovat toimineet toiset. Jumaluus ei ollut heidän tarkoitusperänänsä, vaan sattumalta heitä ympäröivän uskon tuloksena. Rooman keisarit pitivät hiljaisessa mielettömyydessään itseänsä jumalina — mutta luulivat jo jumalia olevansa eivätkä asettaneet jumalaksipääsemistä tarkoitusperäkseen. Minun laitani oli toisin: minä pyrin olemaan Jumala, hyvin tietäen, että olin vielä kaukana päämäärästä.

On ollut ihmisiä, jotka pyrkivät uppoamaan Jumalaan — mystikkoja, askeetteja, pyhimyksiä — mutta heidän tarkoituksenaan oli palata Jumalaan osana, pisarana, atomina, siihen rajattomaan jumaluuteen, joka synnyttää ja jälleen kerää itseensä, kehittelee ja imee takaisin kaikki oliot hengityksensä rytmein.

Mutta minä en tahtonut olla osanen, vaan täysi itseni — en tahtonut olla osahiukkanen, vaan tahdoin saada kaiken oman itseni osaseksi, tehdä kaikki itselleni kuuliaisiksi, ikäänkuin vuoret ja tähdet ja maailmat olisivat minun ruumiini jäseniä ja tottelevaisia jäseniä. Minä en uskonut Jumalaan. Jumalaa ei ollut minulle olemassa, nyt enempää kuin ennenkään. Minä tahdoin sen tulevaisuudessa luoda, tahdoin tehdä itsestäni, heikosta ja viheliäisestä ihmisestä, ylimmän itsevaltiaan, kaikkein rikkaimman ja voimallisimman olennon.

Tämän odotukseni ja Ihmis-Jumalan kehittämisen pohjalle minä ajattelin perustaa uskonnon. Missä? En suinkaan vanhassa, köyhässä ja jähmettyneen kulttuurin säikyttämässä Euroopassa. Amerikassa, avarassa Pohjois-Amerikassa, rajattomien mahdollisuuksien maassa, missä kaikki hyvä otetaan vastaan, missä jokainen usko saa temppelinsä ja jokainen Mooses pääkaupunkinsa. Olin löytänyt kumppanin, joka oli yhtä mieletön kuin minä ja valmis seuraamaan minua jakaakseen kanssani häpeät ja voitot.

Olimme ajatelleet kaikkea: perusteellisia englanninkielen opintoja, Amerikan oloihin perehtymistä ja asian alkuunpanon vaatimia varoja. Olimme sopineet siitä, että viettäisimme muutamia vuosia yksinäisyydessä valmistautuaksemme tehtäväämme ja tutkiaksemme sielullisen voiman ongelmaa — kokeillen, voimistuttaen tahtoamme, ottaen selkoa suoranaisen henkisen vaikutuksen salaisuuksista, kyetäksemme esittämään merkkejä ja ihmeitä, jos noiden kaukaisten seutujen ihmiset, kovina kuin Pietari ja epäileväisinä kuin Tuomas, tulisivat niitä meiltä vaatimaan. Kaikki oli määrätty: uuden kirkkokuntamme nimi ja ihmeellisen, maagillisen oppimme jokainen yksityiskohta. Kaksi köyhää; italialaista filosofia oli valmiina lähtemään sinne, valtameren toiselle puolelle, tarjoamaan kaikille ihmisille kaikkivaltaa, rikkautta, mainetta, terveyttä ja ikuista elämää, kaikkea sitä, mitä koko ihmiskunta kiihkeimmin ja väsymättömimmin kaipaa ja tavoittelee. Me kaksi olimme lähtemässä meren yli muovaamaan uudestaan tuota maata, jonka oli aikoinaan löytänyt itsepäinen ja pelkäämätön italialainen. Ja sieltä meidän piti palata Eurooppaan, seuranamme tuhansia uskovaisiamme, kunnian sädekehä päätämme kiertämässä, varmasti tietäen, että voimme ainehitusemme pohjalta heittää haasteen kaikille muille maailmoille ja taivuttaa ne tahtoomme.

XXVIII

JUMALUUDEN VALLOITUS

Nyt eivät enää riittäneet kyky ja hyvyys — ei runous eivätkä filosofiset järjestelmät.

Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan profeettana, minun täytyi _olla_ — todellakin olla — se, joksi olin haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla pyhimys, opastaja, puolijumala.

Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!) suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen ohjelmien aika.

Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero, hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä. Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.

En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä. Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?

Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin, saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdä _ihmeitä_. Ei mikään muu.

Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon, jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se riitti minulle.

Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan, pääsisin varmaan minäkin.

Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä. Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.

_Valistusaikani_ kärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta, olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.

Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia, mietiskelin Pascalin lausumia, nautin _Kukkasista_. Johduinpa aina _Hurskaan elämän valmistukseen_ ja _Henkisiin harjoituksiin_ asti. Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?

Epäilemättä, suurelta osalta. Mutta samalla minussa epäilemättä iti uskomisen tahto, hiljainen kaipuu päästä osalliseksi siihen valtavaan uskonnolliseen kokemukseen, joka oli Jeesuksen ajoilta alkaen synnyttänyt ylen monia sielullisia ja taiteellisia mestariteoksia. Apologetiikka herätti minussa mielenkiintoa, mystisismi kiehtoi minua, myöskin ystävien esimerkin nojalla. Tutkimukseni esineiksi tulivat vanhat ja uudet mystikot: Plotinos ja Novalis ja mitä heidän välillään oli. Ennen kaikkea saksalaiset (Meister Eckehart, Suso, Böhme) ja espanjalaiset (Lullo, Santa Teresa, San Giovanni della Croce). Spekulatiiviset samoinkuin sensuaaliset — enkä unohtanut erakkojakaan, anakoreetteja, Jumalan epätoivoisia rakastajia, jotka ovat viettäneet elämänsä vuoristoissa, alinomaa rukoillen. Kaikissa havaitsin jotakin mikä soveltui omaan tapaukseeni: ylentymistä, olemistoon häipymistä, antaumusta, korkeampien kohtaloiden toivoa.

Muutamat harhaoppiset mystikot — esimerkiksi Novalis — antoivat minulle mitä nimenomaisimpia lupauksiakin, että olisin saavuttava, mitä etsin, mutta lupauksia ja odotuksia kauemmaksi ei kumminkaan päästy. Toiset taas veivät minut mukanaan abstraktisen rakkauden kaikkein ilmavimpiin piireihin, mutta vaativat minua luopumaan tiedoistani, tajunnastani, persoonastani. He kehoittivat minua sukeltamaan syvälle ja häipymään, mutta ei monimuotoisen todellisuuden liikkuvaan ja aaltoavaan valtamereen, vaan yhden ainoan ja jakamattoman Jumalan äärettömään epämääräisyyteen. Muutamat heistä tosin olivat tuohon määrittelemättömään ja sanoinkuvaamattomaan jumaluuteen häipyen onnistuneet tekemään juuri sitä, mitä minä tahdoin: ihmeitä. Luopumalla kaikesta, omasta yksilöllisyydestäänkin, he olivat saavuttaneet kaikki. Sille, joka antaa kaikki, annetaan kaikki. Siinä oli eräs jumalallisen voiman salaisuuksiin johtava tie — mutta se oli kapea ja epämääräinen.

Jo monimuotoisen todellisuuden teoriaa muovatessani olin oivaltanut, että oli antauduttava kaikkeuden läpäistäväksi, jos mieli kaiken käyvän itselleen tottelevaiseksi. Tuntiessamme itsemme _erillisiksi_ emme voi oikeudenmukaisesti käskeä sitä, minkä tunnemme olevan meistä erotettua, ja jos käskemmekin, emme onnistu. Mystisismi on itse asiassa raja-aitojen poistamista, erillistymisen kieltämistä, ehdotonta ja ikuista erottamattomuutta kohti syöksymistä. Mystikko ei tunne olevansa erotettu maailmasta, olemistosta — Jumalasta. Ja kun hän on muuttunut maailman sisäisimmäksi ja oleellisimmaksi osaksi, niin koko hänen jäljelläoleva tahtonsa kuvastuu olemistossa: erikoistahdostaan luovuttuansa hän muuttuu eräänlaiseksi yleistahdoksi, ja fysiikan jäykimmätkin lait murtuvat ekstaattisen hengen rakastavan kaipauksen tieltä.

Mutta pyhimystenkin voima on rajoitettu ja katkonainen, ja jo sen saavuttamistavassa piilee sen mahdottomuuden syy. Täydellinen voima voitetaan ainoastaan täydellisesti luopumalla omasta itseydestään. Mutta jos tuo luopuminen kerran toteutuisi, niin silloin sammuisi jokainen ajatuksen muistelma, jokainen tahdon jälki ja jokainen vietinkiihoke kykenemättä enää sukeltamaan esiin. Niinmuodoin olisi jokainen käsky käsittämätön ja mahdoton. Se, joka saavuttaisi korkeimman voiman, olisi juuri senvuoksi kykenemätön sitä käyttelemään.

Mutta minä en voinut enkä tahtonut luopua itseydestäni. Mitä merkitsikään minulle kaikkivoipa kyky, joka hukkui tiedottomuuden uumeniin? Minä tahdoin vaikuttaa yksityisiin olioihin: tuntea, tietää, arvata ennakolta. En tahtonut kadottaa itseäni, en tuhota ajatusta. Ja silloin käännyin sitäkin kiihkeämmin toisaalle: kohti okkultismia.