Part 12

Olkoon siis sanottu kerta kaikkiaan: se, joka sanoo minulla olevan kykyä, loukkaa minua, joka sanoo minua kyvykkääksi mieheksi, saa minut apealle mielelle.

Minä hylkään teidän kykynne ja siirrän sen makkiin sanomalehtien keralla. Minä sanon teille suoraan: minulle kyky ei merkitse mitään muuta kuin kaikkein korkeinta keskinkertaisuuden astetta. Kyky on sellainen korkeampi älynmuoto, jota kaikki voivat ymmärtää, arvostaa ja rakastaa. Kyky on sujuvuuden, tutkivaisuuden, henkevyyden, uusiin koruihin puettujen latteuksien ja hieman humaltuneen poroporvarillisuuden makuisa seos, josta pitävät kaikki naiset, professorit, asianajajat, maailmanmiehet ja kuuluisat kultivoidut henkilöt, sanalla sanoen kaikki ne, jotka ovat siitä väliltä, häilyvät taivaan ja maan, paratiisin ja helvetin välillä yhtä etäällä syvästä eläimellisyydestä kuin suuresta nerosta.

(Kas, mitä johtuikaan mieleeni! Toskanankielinen kykyä merkitsevä sana _ingegno_ ei merkitse ainoastaan onnellista ja yli keskinkertaisuuden kohoavaa älyä, vaan vielä niitä rautaan muovattuja hampaita ja vakoja, jotka havaitsemme avaimessa ja jotka lukon aukaisevat. Nuo kaksi merkitystä eivät ole lähellä toisiaan ainoastaan sanakirjassa. Kykykin on jotakin avaavaa. Kyvyn nojalla voi päästä kaikkialle, ymmärtää melkein kaikki ja miellyttää monia. Se on elämän matkapassi. Se on yleistiirikka kaikkiin kassakaappeihin ja kaikkiin paikkoihin, joissa ihminen voi hankkia itselleen aseman. Toisella on kykyä luoda kauniita asioita — toisella on kykyä uskotella toisille, että hänen luomuksensa ovat kauniit. Ne ovat erilaisia kykyjä, mutta molemmat osaavat hyvin menestyä.)

Jatkakoot vain samaan tapaan! Pitäkööt vain silmällä etujansa, nauttikoot, huvitelkoot ja huvittakoot koko tuota kykyjen suurta sukua. Minä en kuulu heihin enkä tahdo missään nimessä kuulua.

Ei auta: tekipä mitä tahansa, minua miellyttävät ainoastaan äärimmäisyydet. Elävien olentojen joukossa minua miellyttävät ainoastaan täydelliset eläimet ja kasvit, ne, jotka rehellisesti suorittavat tehtäviänsä mitään muuta ymmärtämättä, liehumatta sinne tänne suurta suukopua pitäen ja kunnianhimoisina — tai todellinen nero, suuri sielu, sankari, joka on jättimäinen ja yksinäinen kuin öinen vuori.

Talonpoika tai Dante — ja hitto vieköön kaikki siltä väliltä, pois jaloista kyvykkäät, henkevät, taitavat ja inhoittavat älyniekat ihmiset! Mitä olettekaan te kaikki verrattuina maankarvaiseen maamieheen, joka pui viljaa teitä elättääkseen, tai verrattuina runoilijaan, joka puristaa sielustansa sanoja, jotka saavat värisemään ja ajattelemaan tuhansia sukupolvia? Mitä tuotattekaan te? Sanoja, sanoja, petkutusta ja leluja!

Minä olen suorittanut valintani. En voisi, vaikka tahtoisinkin, muuttua puuksi tai kuokaksi, mutta tahdon, tahdon epätoivoisesti tulla todella suureksi mieheksi — lausuttakoon suoraan tuo pelottava sana: neroksi! Ja jos uuvun keskitiehen pääsemättä toiveitteni perille, otan napisematta kantaakseni kovan kohtaloni, itken itseäni enkä irstaile niiden keralla, joita olen ylenkatsonut, vaan kuolen yksinäni jossakin maan kolkassa, niinkuin pelkäämätön susi De Vigny.

Minä en ole mitään katuva: olen varma siitä, että epäonnistuessanikin saan kokea sellaista riemua tuntiessani sieluni puhdistuvan ja jännittyvän kohti jotakin mahdotonta ja majesteetillista, ettei jalkani havaitse tien kiviä eikä korvani kuule niiden naurunrähäkkää, jotka kultivoivat puutarhapahastansa luullen sitä maailmaksi.

Äläkä huoli hämmentyä, sinä pelkäämätön minuuteni, vaikka toisinaan näytätkin typerältä ja tietämättömältä. Nero ei näyttele henkevyyttä, ei muovaile makeaan muotoon sieviä mitättömiä ajatuksia eikä pyri tarkoin tutustumaan kaikkein viimeisimpiin aikakauslehtien numeroihin enempää kuin muotikirjoihinkaan. Ei, ei.

Nero on poika ja houkko ja on nero nimenomaan siitä syystä, että uskaltaa olla poikamainen ja houkkomainen, eikä voi olla toisinaan olematta tietämättömän ja typerän kaltainen, sen henkilön kaltainen, joka ihmettelee kaikkea ja juttelee sekavasti ja vastoin tervettä järkeä.

Mutta ah, minun minuuteni, yksin nero saa tuta noita ihmeellisiä hetkiä, joina itse Jumala tuntuu puhuvan suullasi, jolloin kaikki on kirkasta, kaikki avautuu, kaikki on läpikuultoista ja sopusointuista kuin kauniin virran vesi — niitä hetkiä, joina sielu liekehtii kuin tuli, leijuu kevyenä kuin ilma ja rakastaa kuin itse rakkaus — niitä hetkiä, joina salaperäinen mielettömyys tekee kaikki mahdolliseksi ja kaikki pyhäksi ja sinä et enää tiedä sanoa, mikä on maailmaa ja mikä sieluasi.

Ettekö oivalla, millainen haalea ja hervoton ajanviete koko teidän kykynne on sellaisten hetkien rinnalla? Yhdestä ainoasta sellaisesta tuokiosta, yhdestä ainoasta, antaisin koko kykyni, kaiken teidän kykynne, kaikkien maailman leikarien kyvyt, ja sittenkin minusta kukaties tuntuisi siltä, että olen sen varastanut.

XXV

DIES IRAE

Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista, vaarallisen seikkailun, _suuren yrityksen_ rakkautta (ihmisen sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä); pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.

Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti, sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdä _se_ — tai tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista; taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa ääressä.

Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.

Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin, ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse, inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin ajatukseni suuntautui taiteeseen.

Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous, täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä tahtoen paeta, _olla toisin_. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.

Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana — yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin (vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta: _Divina Commedian_ ja _Faustin_. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista, Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.

Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää, vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian, joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oli _Dies irae_, vihan, kauhun ja hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.

Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä, piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.

Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen, ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata, meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita; vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä, viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan. Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»

Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat, ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa, jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.

Kaikki vaikeni.

Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuin _alussa_. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen. Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.

Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään sotajoukkoon.

Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä- ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät ja _odottavat_.

Useimmat eivät tiedä, minkätähden ovat siinä, kysyvät eivätkä ymmärrä. Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat keskustelut — ihmisten ensimmäiset _todelliset_ keskustelut.

Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät ristinmerkkejä.

Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät, mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen tungoksen kauhut.

Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta ja kenenkään kuuntelematta.

Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten, pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut. Silloin huusivat kaikki yhteisesti:

_Kristus! KRISTUS! KRISTUS!_

Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä — kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.

Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran, eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden, työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä. Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.

Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen? Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa. Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti parempi!

Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä, laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?

Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä. Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa. Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne, jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!

Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.

Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen murhenäytelmän muistelma. Toista kuin _Faust!_ Tuhansia dialogeja, satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja avarrettuina mahdottomuuteen asti.

Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa, näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia, ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan, täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia, jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!

Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää) jolloin kaikki tuomittaisiin — _tuomitsijoina he itse, aution taivaan alla_.

Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.

XXVI

TOIMISINKO?

Filosofia! Lepoa tuottavan varmuuden kaipuu ja toivo, vaikeiden totuuksien pyhä portti, askeettisen intomielen taikajuoma järjestelmien asumattomissa erämaissa, hukkaanmenneen elämän ylväs sulo, tavallisen kokemuksenomaisen elämän, fysiologisten ilojen, maksettujen huvien (lohdutusten?) dionyysinen sijake.

Filosofia! Lapsuuden viehätys, kasvuiän rakkaus, nuoruuden intohimo. Usko vailla pyhiä kirjoja, jumalanpalvelus, josta puuttuvat juhlamenot, palvonta ilman rukouksia — ja kumminkin sydämelleni rakkaampi ja läheisempi kuin kaikki uskonnot! Abstraktinen ajatus, paljas kuin ensimmäisten nerojen mestariteokset, kaikkea luotua sopusointuisempi ja täydellisempi aate, virheetön käsiteverkko kuin luova piirros olemiston koskemattoman kankaan pinnassa.

Filosofia! Aladinisia maailmoita, joiden haamut ovat elävämpiä kuin elävät olennot, varjoja, jotka houkuttelevat väkevämmin kuin ihmiset, sanoja, jotka ovat mehukkaampia kuin oliot itse, kaavoja, jotka vaikuttavat sytyttävämmin kuin runonsäkeistö!

Minä opin sinut tuntemaan, rakastin sinua, tein sinulle väkivaltaa. Sinä olit pidättyväisen elämäni lakkaamaton juhla, liiallisen terveyteni' kuume, karun sydämeni unohtumaton riemulaulu. Aivoja, aivoja, pelkkiä aivoja! Teorioja, periaatteita, dialektiikkaa, abstraktioita ja vain abstraktioita! Minä elin systeemeistä, elin systeemeissä, ravitsin itseäni metafysiikalla, uneksin metafysiikkaa.

Kaikkein okaisimpien ideologiain aarniometsät olivat minun paratiisini — paratiisi, jossa ei ollut ainoatakaan viheriää lehteä. Taivaallisen ykseyden häikäisevä aurinko loi säteitänsä päähäni, jota ilmankin kuumensivat veri ja mietteet; se haavoitti huienneet silmäni ja sulki ne liialla valollansa. Näissä okaiden ja pistävien piikkien erämaissa minä jouduin erakon tavoin tuntemaan aistillisen ja maallisen kauneuden lihalliset kiusaukset. Naiset katselivat minua tummin silmin, suurin, avoimin ja liikkumattomin, ja meren aurinkoisella rannalla keinuivat Goethen kultaoranssit suolan ja äärettömyyden kyllästämässä tuulessa. Ja minä pysyin pitkät vuodet (monet monituiset vuodet, kuukaudet ja päivät — ja monet monituiset yöt!) sinulle uskollisena niinkuin _chanson de gesten_ ritari, ja minulla ei ollut ketään muuta Jumalaa sinun edessäsi. Minä etsin sinua kaikista kirjoista, palvoin sinua kaikissa muodoissa, vedin sinut ilmi jokaisesta sanasta, valloitin sinut suurista, puolustin sinua pienissä. Jokainen löytö merkitsi suurta hengen juhlaa, jokainen totuuden valtaaminen pitkää kamppailua rinta rintaa varten, jokainen kirkastuminen mietehoureissa vietettyjä pitkiä öitä!

Sinua, filosofiaa, minä kiitän kaikesta: puhtaampien maailmoiden kaipauksesta, hurmioisesta kohonnasta yliaistilliseen, hävitystaidon harjoittamisesta, siitä tunnosta, että olen kadun väkeä ylempänä. Minä olin kokonaan sinun, ja sinä olit kokonaan minun.

Mutta sittenkin tuli hetki, jona osoittauduit minulle todellisessa hahmossasi: tyhjyyttä kiertävänä masentavana lukutaikana, turhana ja särkyvänä järjestelmänä tuiman ja tulvivan erilaisuuden yllä, ironisena syöksymisenä kohti itsensätuhoamista.

Niin torjuin sinut luotani, halveksin sinua, ajoin sinut pois — petin sinut. Siinä tehtävässä, jota suunnittelin, olit vain esteeksi. Sinä et täyttänyt, mitä lupasit. Täyttämääsi en osannut käyttää hyväkseni. Minä etsin toimintaa, tekoa, muuttamismahdollisuutta, — nykyistä todellisuutta sen muuttuessa huomispäivän todellisuudeksi — ja sinä soit minulle ainoastaan hyödytöntä kontemplatioa, lepoa absoluuttisessa tai uuvuttavaa kuumetta kärsimättömästi rientäessäni kohti päämäärää, joka väistyi väistymistään.