Part 11

En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon. Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden keksijä, tuon mielettömyyden sankari!

Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa, mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin vastustamaan sosialismia.

Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen (kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei, vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista: mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja, lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi, vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.

Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä, yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja (artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon, esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan. Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.

Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.

Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian, ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset vaatimukset.

Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa — oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.

Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan, vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen, vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta. Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jo _toista elämää_ ja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme. Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta, kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin elämäkertaa.

Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.

Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa, saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.

Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle, että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella, lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.

Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia. Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta, tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana- ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa, hedelmällisempää, konkreettisempaa.

Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin, jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä, vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia, mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki. Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen, että _minusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun historiassa_. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhä _gentlemanin_ vaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista, käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi, puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ, olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin, Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta, tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen. Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.

Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu. Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista. Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta. Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa, muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot, kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset, sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu uudistetaan, uudistetaan maailmakin.

Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas, kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan, jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta, kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).

Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen, taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi, jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.

Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.

Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä määrin ruman ja pahan pauloissa?

Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista, oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden olokehää?

Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!

XXIII

TÄYDELLINEN

Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään, joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen? Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni, paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne, puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä syleilisin ja suutelisin?

Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?

Minä tahdon voittaa itselleni sielunsuuruuden — tahdon tulla suureksi, puhtaaksi, jaloksi, _täydelliseksi_ ihmiseksi. Minä tiedän, että minulla on vain tämä elämä elettävänä, ja tahdon elää sen hyvin. Se elämä, jota te kaikki elätte, minua inhottaa. Tahdon joko olla suuri tahi tuhoutua. Minunlaisellani ei ole muuta vaalia. Minun täytyy kohota teitä korkeammalle voidakseni kohottaa teidät vielä korkeammalle. Mutta suureksi tuleminen vaatii, että muovataan uudestaan, kidutetaan, puhdistetaan ja avarretaan tätä ainoata sielua, joka on meille annettu — kuka lienee antanut? — näitä lyhyitä matka- tai maanpakovuosia varten maan päällä. Jos tahtoo kohottaa sielun suuruuteen, täytyy tuntea sen koko mitättömyys — jos tahtoo sen puhdistaa, täytyy nähdä sen koko likaisuus — jos tahtoo saada sen rohkeaksi ja voimakkaaksi, täytyy tuntea sen pelontuska ja viheliäisyys.

Luuletteko minun vain vähän itseäni tarkanneen? Kuvitteletteko, etten ole väijyskellyt sieluni kaikkein salaisimpia liikuntoja, välkähdyksiä, erakkomajoja, piilopaikkoja, väristyksiä ja sykkeitä?

Ja sittenkään — ihmetelkää, miten paljon mielitte, ja pitäkää vain minua valehtelijana! — en ole löytänyt mitään, ymmärrättekö, en ole löytänyt mitään, mikä minua inhottaisi tai hävettäisi. En ole kyennyt näinä pitkinä vuosina havaitsemaan itsessäni mitään varsinaista virhettä, mitään nimenomaista pahetta — minun ei ole tarvinnut kertaakaan pysähdyttää itseäni jonkin teon kynnykselle ja sanoa: se on halpamaista! Ei ole sattunut kertaakaan, että olisi kuulunut mielessäni katumuksen ääni jonkin täyttämättä jääneen tehtävän, jonkin vääryyden tai jonkin inhimillistä tai jumalallista lakia loukkaavan teon vuoksi.

Mutta sanokaa minulle totuus edes kerran, äitienne nimessä sanokaa, onko ollenkaan mahdollista, että maan päältä löytyy niin puhdas ihminen! Olenko ehkä synnitön pyhimys, ainoa hyveellinen, tahraton sielu, täydellinen ihminen? Älkää ajatelko sitä hetkeäkään: se on mahdotonta, mahdottomin kaikista mahdottomista asioista. Minunkin täytyy aivan varmaan olla kehno, epäpuhdas, pelkurimainen, epärehellinen, heikko, teeskentelevä ja sydämetön! Minäkin epäilemättä teen syntiä seitsemänkymmentä ja seitsemän kertaa joka päivä, ja minunkin sieluni on musta ja löyhkäinen kuin lokaviemäri. Ellei olisi niin laita, en olisi enää ihminen. Ellei olisi niin laita, en varmaankaan tuntisi lakkaamatta koko olemuksessani tuota polttavaa halua päästä suureksi, en pyrkisi niin sanomattomin innoin saavuttamaan suurta ja kaunista sielua.

Ei, hyvät ystävät, turhaan te minulle kuiskitte lempeitä sanoja. Minä en niitä usko enkä tule milloinkaan uskomaan. On mahdollista, että olen puhdas ja täydellinen verrattuna teihin, lurjuksille ja pettureille, häpeänpainamille pelkureille ja valepukuisille sioille soveltuvan kierosilmäisen moraalin valossa. Mutta itselleni minä en milloinkaan ilmene suurena enkä puhtaana; en myöskään sinuun, elämäni kuvaamattomaan ihanteeseen, verrattuna ole sellainen kuin olla tahtoisin ja kuin minun tulisi olla voidakseni häpeämättä kulkea kohti kuolemaa.

Seikka on se, ettei kukaan kykene tuntemaan itseänsä — kukaan ei kykene ankaran kirkkaasti näkemään eikä vilpittömästi lausumaan kaikkea, mitä tuntee, ajattelee ja tekee. Ovela omahyväisyys, ylen kavala turhamaisuus, harkittu oman edun harrastus, arka häpeäntunne ja julkea ylimielisyys ovat aina saatavissa salaamaan, naamioimaan, peittelemään, keksimään puolusteluja ja oikeutuksia. Siinä varmaan syy, etten havaitse itsessäni piilevää mätää, vaan luulen olevani mahdottoman täydellisyyden joutsen.

Käsittänette nyt vihdoin, kuinka teitä tarvitsen ja minkätähden en tule toimeen ilman ankaraa arvosteluanne. Toiset ihmiset näkevät kaiken henkilössä asuvan pahan: luontainen inhimillinen ilkeys on teräväkatseinen ja herkkä havaitsemaan. Sen kirottua valppautta ei väistä mikään. Se vainuaa, mitä ei näe, aavistaa, mitä ei vainua. Ihmiset eivät ole vasta eilen oppineet kerkeästi huomaamaan valtavia malkoja lähimmäistensä silmissä.

Älkää paneutuko viattomiksi varpusiksi! Tässä eivät auta verukkeet enempää kuin kohteliaisuudetkaan. Te näette epäilemättä olemukseni syvyyksiin, teitä inhottaa, ehkäpä kauhistuttekin. Mutta minkätähden ei ole yhtään ainoata, joka puhuisi minulle; minkätähden _ei yksikään_ tule sanomaan minulle kaikkea? Sanon vieläkin, etten ole toisten kaltainen. Kiitosta en kaipaa, vihaan imartelua enkä voi sietää kiertelevää kaartelevaa puhetta.

Pelkäättekö kenties? Minä vannon teille, että ensimmäinen, joka osoittaa minulle jonkin minussa piilevän virheen, on oleva vapahtajani, rakkain ystäväni, aito veljeni.

Sieluni on kenties ylen kaamea, ja teidän henkeänne ahdistaa, kun on selkeästi kuvailtava sen rumuutta ja raadollisuutta? Rohkaiskaa mielenne ja puhukaa. Minä palkitsen teidät parhaani mukaan. Lahjoitan teille kaikki, mitä omistan, lähden ryöstämään hankkiakseni teille lahjoja, saavun luoksenne teitä palvelemaan ja ihailemaan.

Ettekö kykene keksimään pahaa? Silloinpa olette sokkoja ja hölmöjä, sillä jos paha kerran on olemassa, niin teidän, ulkoapäin katseleväin, täytyy se heti havaita. Teroittakaa katsettanne, paneutukaa ilkeämmiksi, seurailkaa minua salaa ja kysykää minulta äkkiarvaamatta! Tehkää, mitä tahdotte, kunhan vain täytätte pyyntöni: ilmiannatte minut ja syytätte minua armahtamatta. Elämäni ja kuolemani, suuruuteni ja viheliäisyyteni — kaikki on teidän kädessänne.

Mitä siellä keskenänne supisette? Minä tiedän, tiedän hyvinkin, ettette osaa tehdä muuta kuin puhua pahaa ihmisistä kaikessa hiljaisuudessa, parjata heitä matalin äänin ja syyttää heitä, kun eivät ole läsnä. Mutta minua sellainen konnantyö älköön koskeko. Astukaa päivän valkeuteen ja puhukaa kaikuvin äänin! Minä en häpee, en pakene. Tahdon joutua syytetyksi ja häväistyksi, jotta pääsen kohoamaan, minne tahdon.

Mutta kenties... — anteeksi, jos teitä toukkaan — kenties tahdotte peitellä paheitani ja syntejäni siinä tarkoituksessa, etten voi puhdistaa henkeäni, etten saavuta kaipaamaani täydellisyyttä.

Minä pyydän ja rukoilen teitä, kaikkia ihmisiä, ystäviä ja vihollisia: armahtakaa raukkaa, joka isoo ja janoo suuruutta! Älkää kieltäkö häneltä syytöksen katkeruutta ja tuomion ankaruutta. Puhukaa arkailematta ja tuomitkaa minut säälimättömästi. Älkää epäröikö, jos näette minun itkevän, älkää heltykö, jos havaitsette minun kalpenevan. Minä surmaan itseni, ellette minulle sano, millainen syntinen ja rikoksellinen olen, ellette heti ilmaise minulle koko kehnouttani ja viheliäisyyttäni. Minä rukoilen polvillani kaikkia maailman ihmisiä. Olkaa säälistä kerran niin uskaliaat, että sanotte minulle totuuden vasten kasvoja!

XXIV

KYKY

Ihmiset ympärilläni sanovat, että minulla on kykyä, ja luulevat siten tuottavansa minulle suurta kunniaa ja erinomaista iloa, nuo kelpo sielut! Menevätpä muutamat heistä niinkin pitkälle, että sanovat minua erittäin kyvykkääksi, sanovat minulla olevan suuren aito kyvyn, ja ne jotka niin sanovat, luulevat minua eniten rakastavansa ja olevansa minua lähinnä.

Ihmiset rakkaat, minä kiitän kunniasta ja kumarran teitä ja toivon Jumalan teitä palkitsevan! Te teette varmaan mitä voitte sekä sanoin että teoin, ja teidän onnistuu kerrassaan voittaa oma itserakkautenne ja minun säädytön karkeuteni.

Mutta eikö teidän joukossanne ole ketään, joka ymmärtää, kuinka minua loukkaatte ja katkeroitatte puhumalla kyvystäni?

Piru sen periköön, teidän kykynne! Mitä joutavaa lorua? Luuletteko tosiaankin, että voisin tyytyä olemaan kyvykäs ihminen, lupaava nuori mies aina hautaani saakka, sukkela kelpo veikko, joka osaa herättää ihmisten mielenkiintoa? Tuhat tulimmaista, millaisena olentona oikeastaan minua pidätte? Ovatko kasvoni harmaat ja hymyilevät niinkuin henkilön, joka tyytyy siihen, mitä on joka miehellä, ja joka on iloinen, kun hänellä on kymmenen ajatusta kielellään ja sata frangia taskussaan? Ettekö ole huomanneet, te pahaenteiset harakat, että kyky on kaikkein tavallisin kaupankalu kaikilla maailman toreilla? Ja erittäinkin Italiassa! Sanokaa minulle, jos osaatte, kenellä ei ole kykyä tässä onnellisessa, jumalten siunaamassa maassa? Jos tuotte minulle yhden ainoankin, maksan teille hänen painonsa hopeaa. Kyky, kelpo houkkioni, juoksentelee pitkin katuja, täyttää talot, peittää tulvallaan kirjat, uhoo kaikista suista, vieläpä kellareistakin.

— Siinäpä kyvykäs poika! Vahinko, ettei hän viitsi mitään tehdä.

— Tuo mies on pahantekijä ja juonikko, mutta kykyä hänellä on!

— Hän puhuu kaikkein karkeimpia tyhmyyksiä, se myönnetään. Mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs.

Tuollaisia lausumia kuullaan alinomaa Italiassa, kaikilla katukäytävillä, kaikissa kodeissa ja kaikissa ravintoloissa, missä niinsanottu älystö toisensa kohtaa.

Jokainen, joka osaa sommitella kokoon jonkin balladintapaisen tai jonkin miellyttävästi luistavan ja säällisesti sointuvan laulupahasen, on kyvykäs. Henkilöllä on kykyä, jos hän osaa maalata melkein todellisilta näyttäviä akvarellikukkasia — hänellä on kykyä, jos hän osaa viehättävästi vasaroida pianoa kipsisen Beethovenin kasvojen edessä — hänellä on kykyä, jos hän osaa tuntehikkaan hienosti kuvailla maanjäristyksen aiheuttamaa hävitystä — kykyä on silläkin, joka leikkelee kuvioita hevoskastanjasta, ja aikansa edelle rientelevillä harrastelijoilla, jotka nauttivat toisten älystä puhallellen suustaan aatteita ja havannasikarin sauhuja.

Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä? Niilläkin, jotka eivät tee mitään, on kykyä — politiikoillakin — sanomalehtimiehilläkin...