Part 5
"Minun ruumiini ja syd‰meni..." alkoi kuningas puhua Zadigille.
N‰m‰ sanat kuullessaan babylonilainen ei voinut olla keskeytt‰m‰tt‰ h‰nen majesteettiaan.
"Kuinka olenkaan Teille kiitollinen", sanoi h‰n, "ettette sanonut 'henki ja syd‰n'! Babylonissa n‰et keskustelu k‰y vain n‰ill‰ sanoilla; kaikki kirjat siell‰ puhuvat vain syd‰mest‰ ja hengest‰, eik‰ niiden tekijˆill‰ ole niist‰ kumpaakaan. Mutta suvaitkaa jatkaa, jalo herra!"
Nabussan jatkoi:
"Minun ruumiini ja syd‰meni ovat m‰‰r‰tyt rakastamaan. Ensinmainitulla n‰ist‰ mahdeista on kyll‰ tilaisuutta saada tyydytyst‰: minulla on t‰‰ll‰ tarjona sata naista, kaikki kauniita, miellytt‰vi‰, kohteliaita, jopa hekumallisiakin tai ainakin sellaista minulle teeskennellen. Syd‰meni sen sijaan ei ole l‰hesk‰‰n yht‰ onnellinen; olen liiankin hyvin huomannut, ett‰ hyv‰ilyt tarkoittavat vain Serendibin kuningasta, kun sen sijaan Nabussanista v‰litet‰‰n sangen v‰h‰n. Tosin en tahdo v‰itt‰‰ vaimojani uskottomiksi, mutta haluaisin lˆyt‰‰ sellaisen sielun, joka kokonaan kuuluisi minulle. Sellaisesta aarteesta antaisin mielell‰ni nuo sata kaunotarta, joiden sulot ovat vallassani. Koetappa nyt sin‰ noiden sadan sulttaanittaren joukosta etsi‰ yksi, jonka rakkaudesta voisin olla varma."
Zadig vastasi h‰nelle samaan tapaan kuin oli tehnyt rahastonhoitajaa valittaessa:
"Herra, j‰tt‰k‰‰ asia haltuuni, mutta sallikaa minun viel‰ kerran k‰ytt‰‰ apunani niit‰ aarteita, jotka Te asetitte Kiusauksen k‰yt‰v‰‰n. Min‰ teen niist‰ Teille kyll‰ tilin ettek‰ Te kadota siin‰ mit‰‰n."
Kuningas antoi Zadigille t‰ydet valtuudet. T‰m‰ valitsi Serendibist‰ kolmenelj‰tt‰ pient‰ kyttyr‰selk‰‰, jotka olivat mahdollisimman rumia, samoin kolmenelj‰tt‰ mit‰ kauneinta hovipoikaa ja lopuksi kolmenelj‰tt‰ mit‰ kaunopuheisinta ja v‰kevint‰ Buddhan pappia. H‰n antoi kaikille vapaan p‰‰syn sulttaanittarien huoneisiin. Jokainen pieni kyttyr‰selk‰ sai tarjota heille nelj‰tuhatta kultarahaa, ja jo ensimm‰isen‰ p‰iv‰n‰ kaikki kyttyr‰sel‰t lˆysiv‰t omansa. Hovipojat, joilla ei ollut tarjottavana muuta kuin itsens‰, voivat kerskata menestyksest‰‰n vasta kahden tai kolmen p‰iv‰n per‰st‰. Papeilla oli viel‰ enemm‰n vaivaa, mutta vihdoin kolmenelj‰tt‰ hurskasta sielua suostui heihinkin.
Kuningas katseli ikkunaverhojen takaa, mist‰ voi n‰hd‰ kaikkiin kammioihin, kaikkia n‰it‰ kokeita ja ihmetteli suuresti: h‰nen sadasta vaimostaan oli yhdeks‰nkymment‰ yhdeks‰n h‰nen n‰kyviss‰‰n langennut viettelykseen. J‰ljell‰ oli vain yksi ainoa, vallan nuori ja kokematon, jota hallitsija ei viel‰ ollut edes koskenutkaan. H‰nt‰ annettiin yhden, kahden jopa kolmenkin kyttyr‰sel‰n viekoitella ja luvata h‰nelle aina kahteenkymmeneen tuhanteen kultarahaan saakka. H‰n pysyi j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ eik‰ voinut pid‰tty‰ nauramasta kyttyr‰selk‰isille, jotka luulivat rahansa tekev‰n heid‰t kauniimmiksi. H‰nt‰ houkuteltiin kahden kauneimman hovipojan avulla, mutta h‰n sanoi, ett‰ kuningas oli h‰nest‰ viel‰kin kauniimpi. Lopuksi l‰hetettiin h‰nen kimppuunsa kaikista kaunopuheisin pappi ja sen j‰lkeen kaikista pelottomin, mutta h‰n arvioi edellisen lˆrpˆttelijaksi eik‰ viattomuudessaan voinut aavistaakaan j‰lkimm‰isen ansioita.
"Syd‰mest‰ kaikki riippuu", sanoi h‰n. "Minua ei voi koskaan vietell‰ enemm‰n kyttyr‰sel‰n kulta kuin nuorukaisen sulous tai papin houkutukset, sill‰ min‰ rakastan yksist‰‰n Nabussania, Nussanabin poikaa, ja odotan vain h‰nen vastarakkauttaan."
Kuningas oli pakahtua riemusta, h‰mm‰styksest‰ ja hellyydest‰. H‰n otti kaiken sen rahan, jonka avulla kyttyr‰sel‰t olivat voittaneet, ja lahjoitti sen kauniille Falidelle; se oli tuon nuoren neidon nimi. H‰n antoi h‰nelle syd‰mens‰kin, jonka Falide myˆs hyvin ansaitsi; sill‰ milloinkaan ei nuoruuden kukoistus ole ollut loistavampi, milloinkaan eiv‰t kauneuden sulot ole olleet hurmaavampia. Historiallinen totuus pakottaa meid‰t tosin myˆnt‰m‰‰n, ett‰ h‰nen kumarruksensa oli hieman kˆmpelˆ; mutta sen sijaan h‰n tanssi kuin keijukainen, lauloi kuin seireeni ja puheli kuin sulotar. H‰n oli oikea lahjakkuuden ja hyveiden perikuva.
Rakastunut Nabussan jumaloi h‰nt‰. Ik‰v‰ kyll‰ h‰nell‰ oli siniset silm‰t, mik‰ oli syyn‰ mit‰ suurimpaan onnettomuuteen. Oli n‰et olemassa er‰s vanha laki, joka kielsi kuninkaita rakastamasta sellaisia naisia, joita kreikkalaiset myˆhemmin kutsuivat nimell‰ "boopides." Pappien p‰‰mies oli yli viisituhatta vuotta sitten saanut aikaan t‰m‰n lain. Voittaakseen omakseen Serendibin ensimm‰isen kuninkaan lemmityn tuo ensimm‰inen ylipappi oli liitt‰nyt sinisten silmien hylk‰ystuomion olennaisena osana valtakunnan perustuslakeihin. Kaikki valtakunnan s‰‰dyt alkoivat tehd‰ asiasta Nabussanille vakavia huomautuksia. V‰itettiin aivan julkisesti, ett‰ valtakunnan viimeiset p‰iv‰t olivat tulleet, ett‰ h‰pe‰m‰ttˆmyys oli noussut huippuunsa ja koko luontoa uhkasi kauhea tapahtuma; sanalla sanoen, ett‰ Nabussan, Nussanabin poika, rakasti kahta suurta sinist‰ silm‰‰. Kyttyr‰sel‰t, rahastomiehet, papit ja ruskeasilm‰iset t‰yttiv‰t koko kuningaskunnan valituksillaan.
Serendibin pohjoisosassa asuvat villit kansat k‰yttiv‰t t‰t‰ yleist‰ tyytym‰ttˆmyytt‰ hyv‰kseen. He tekiv‰t hyˆkk‰yksen hyv‰n Nabussanin maahan. T‰m‰ vaati apurahoja alamaisiltaan. Papit, joiden hallussa oli toinen puoli valtion tulol‰hteit‰, tyytyiv‰t kohottamaan k‰tens‰ taivasta kohti, mutta kielt‰ytyiv‰t pist‰m‰st‰ niit‰ raha-arkkuihinsa kuninkaan auttamiseksi. He s‰velsiv‰t kauniita rukouksia, mutta j‰ttiv‰t valtion raakalaisten saaliiksi.
"Oi rakas Zadig! voitko pelastaa minut t‰st‰ hirve‰st‰ h‰d‰st‰?" huudahti Nabussan tuskissaan.
"Sangen mielell‰ni", vastasi Zadig. "Te tulette saamaan papeilta niin paljon rahaa kuin ikin‰ haluatte. J‰tt‰k‰‰ vain heid‰n maatiluksensa ja linnansa alttiiksi ja puolustakaa ainoastaan omianne."
Nabussan seurasi neuvoa, ja pianpa tulivatkin papit heitt‰ytym‰‰n h‰nen jalkoihinsa ja anomaan h‰nen apuansa. Kuningas vastasi heille kauniilla soittokappaleella, jonka tekstiss‰ rukoiltiin taivasta varjelemaan heid‰n maatiluksiaan. Nyt vihdoinkin antoivat papit rahoja, ja niinp‰ voikin kuningas lopettaa sodan onnellisesti.
Zadig taas oli viisailla ja onnellisilla neuvoillaan ja suurenmoisilla palveluksillaan saanut valtion mahtavimmat miehet leppym‰ttˆmiksi vihollisikseen. Papit ja ruskeasilm‰iset vannoivat h‰nelle tuhoa; yht‰ v‰h‰n s‰‰liv‰t h‰nt‰ rahamiehet ja kyttyr‰sel‰t; h‰net koetettiin tehd‰ ep‰luulon alaiseksi hyv‰n Nabussanin silmiss‰. Suoritetut palvelukset j‰‰v‰t usein etuhuoneeseen, mutta ep‰luulo tunkeutuu sis‰huoneeseen saakka, kuten Zoroaster sanoo. Joka p‰iv‰ lingottiin h‰nt‰ vastaan uusia syytˆksi‰. Niist‰ ensimm‰inen torjutaan, toinen tekee naarmun, kolmas haavoittaa, nelj‰s tappaa.
Pel‰ten pahinta Zadig, joka oli suorittanut hyvin yst‰v‰ns‰ Setokin asiat ja toimittanut h‰nelle h‰nen rahansa, mietti en‰‰ vain saarelta poistumista ja p‰‰tti itse l‰hte‰ hankkimaan tietoja Astartesta.
"Sill‰ jos j‰‰n Serendibiin", sanoi h‰n, "niin papit antavat seiv‰st‰‰ minut. Mutta minne menisin? Egyptiss‰ minut tehd‰‰n orjaksi; Arabiassa minut kaiken todenn‰kˆisyyden mukaan poltetaan ja Babylonissa kuristetaan kuoliaaksi. Kuitenkin minun t‰ytyy saada tiet‰‰, mit‰ on tullut Astartesta. Matkaan siis! n‰kem‰‰n, mihin kova kohtaloni minut viel‰ vie."
XVI
Rosvot
Saavuttuaan sille rajaseudulle, joka erottaa Kallio-Arabian Syyriasta, h‰n kulki er‰‰n jokseenkin lujan linnan ohitse. Siit‰ hyˆkk‰si ulos asestettuja arabialaisia, jotka ymp‰rˆiv‰t h‰net huutaen h‰nelle:
"Kaikki sinun omaisuutesi kuuluu meille, ja sin‰ itse kuulut meid‰n herrallemme."
Vastauksen asemesta Zadig ja h‰nen rohkea palvelijansa paljastivat miekkansa ja lˆiv‰t kuoliaiksi ensimm‰iset arabialaiset, jotka yrittiv‰t k‰yd‰ heihin k‰siksi. Hyˆkk‰‰j‰in luku kasvoi kahdenkertaiseksi, mutta he eiv‰t s‰ik‰ht‰neet, vaan p‰‰ttiv‰t taistella viimeiseen saakka. Niin nuo kaksi miest‰ puolustautuivat suurta joukkoa vastaan; sellainen taistelu ei kuitenkaan voinut kest‰‰ kauan. Linnan is‰nt‰, nimelt‰ Arbogad, n‰ki ikkunastaan, kuinka ihmetelt‰v‰ll‰ urhoollisuudella Zadig taisteli, ja tunsi kunnioitusta h‰nt‰ kohtaan. H‰n tuli nopeasti alas ja ajoi itse v‰kens‰ hajalleen, vapauttaen molemmat matkamiehet.
"Kaikki se mik‰ joutuu minun alueelleni", sanoi h‰n, "kuuluu minulle, samoinkuin sekin, mit‰ lˆyd‰n vieraalta alueelta. Mutta sin‰ n‰yt‰t minusta niin kelpo miehelt‰, ett‰ teen sinun suhteesi poikkeuksen yleisest‰ laista."
H‰n vei Zadigin mukanaan linnaansa ja k‰ski v‰kens‰ kohdella h‰nt‰ hyvin; iltasella Arbogad halusi aterioida Zadigin kanssa.
Linnan is‰nt‰ oli niit‰ arabialaisia, joita nimitet‰‰n rosvoiksi; kuitenkin h‰n monien ilkitˆiden ohella joskus teki hyvi‰kin tˆit‰. H‰n rosvosi kauhean kiihke‰sti, mutta oli toiselta puolen hyvin antelias. Samalla h‰n oli peloton toimissaan, mutta jokseenkin lempe‰mielinen rauhallisissa oloissa, m‰ss‰‰j‰ pˆyd‰n ‰‰ress‰, hupaisa keskell‰ m‰ss‰yst‰‰n ja mit‰ suurimmassa m‰‰r‰ss‰ avomielinen. Zadig miellytti h‰nt‰ kovin; h‰nen juttelunsa, joka pian vilkastui, pitensi ateriaa. Vihdoin virkkoi Arbogad h‰nelle: "Kehoitan sinua ryhtym‰‰n minun palvelukseeni; se olisi sinulle parasta. T‰m‰ ammatti ei ole mik‰‰n huono; sin‰ voit siin‰ ajan pitk‰‰n p‰‰st‰ minun tasalleni."
"Saanko luvan kysy‰, mist‰ saakka olette harjoittanut t‰t‰ jaloa ammattia", sanoi Zadig.
"Varhaisimmasta nuoruudestani", vastasi p‰‰llikkˆ. "Olin er‰‰n verrattain taitavan arabialaisen palveluksessa, mutta asemani tuntui minusta siet‰m‰ttˆm‰lt‰. Olin aivan ep‰toivoinen n‰hdess‰ni, ettei koko maan p‰‰ll‰, joka kuitenkin kuuluu yht‰ paljon kaikille ihmisille, kohtalo ollut suonut minulle omaa osaani. Uskoin huoleni er‰‰lle vanhalle arabialaiselle, joka virkkoi minulle: 'Poikani, ‰l‰ ole ep‰toivoinen! Muinoin valitteli er‰s hiekkajyv‰nen sit‰, ett‰ h‰n oli vain tuntematon hiukkanen aavikolla. Muutamien vuosien per‰st‰ h‰nest‰ oli tullut timantti, ja nyky‰‰n h‰n on kaunein koristus Intian kuninkaan kruunussa'. N‰m‰ sanat vaikuttivat suuresti minuun; min‰ olin tuo hiekkajyv‰nen ja p‰‰tin tulla timantiksi. Alotin varastamalla kaksi hevosta; liityin tovereihin ja voin siten pian ryˆst‰‰ pieni‰ karavaaneja. Niin onnistui minun v‰hitellen poistaa se ep‰suhta, joka aikaisemmin oli ollut minun ja muiden ihmisten v‰lill‰. Minullakin oli nyt osuuteni t‰m‰n maailman hyv‰st‰, jopa olin saanut hyvityst‰ oikein koron kanssa. Minua pidettiin suuressa arvossa, minusta tuli rosvop‰‰llikkˆ; t‰m‰n linnan sain haltuuni ripe‰sti toimimalla. Syyrian maaherra tahtoi minut t‰st‰ karkoittaa, mutta min‰ olin jo liiaksi rikas silloin en‰‰ pel‰t‰kseni ket‰‰n. Annoin maaherralle rahaa ja sill‰ keinoin s‰ilytin linnan, jopa suurensinkin aluettani. Viel‰p‰ h‰n nimitti minut niiden verojen hoitajaksi, jotka Kallio-Arabia maksaa kuningasten kuninkaalle. Min‰ hoidinkin hyvin verojen kokoojan viran, mutta huonosti niiden tilityksen. Babylonin suuri desterham l‰hetti kuningas Moabdarin nimess‰ t‰nne er‰‰n pikkusatraapin kuristuttamaan minut kuoliaaksi. Tuo mies saapuikin m‰‰r‰yksineen, mutta minulla oli jo kaikesta tieto. H‰nen n‰kyviss‰‰n annoin kuristaa kuoliaiksi ne nelj‰ miest‰, jotka h‰n oli tuonut mukanaan kirist‰m‰‰n narua kaulaani, ja kysyin sitten h‰nelt‰, kuinka paljon minun kuristuttamiseni olisi h‰nelle mahdollisesti tuottanut. H‰n vastasi, ett‰ h‰nen palkkionsa olisi voinut nousta noin kolmeensataan kultarahaan. Min‰ todistin h‰nelle selv‰sti, ett‰ h‰n ansaitsisi paljon enemm‰n minun luonani. H‰nest‰ tulikin alap‰‰llikkˆni, ja nyky‰‰n h‰n on parhaimpia ja rikkaimpia miehi‰ni. Jos seuraat neuvoani, niin onnistut kuten h‰nkin. Ei ole milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta rosvoiluun kuin nyt, kun kuningas Moabdar on murhattu ja Babylonissa on kaikki sekasorrossa."
"Moabdarko murhattu?" huudahti Zadig. "Ja miten on k‰ynyt kuningatar Astarten?"
"Siit‰ en tied‰ mit‰‰n", vastasi Arbogad. "Tied‰n ainoastaan sen verran, ett‰ Moabdar on tullut mielipuoleksi, ett‰ h‰net on surmattu, ett‰ Babylon on yhten‰ suurena murhapes‰n‰, ett‰ koko valtakunta on toivottomassa tilassa, ett‰ siell‰ yh‰ edelleen voi tehd‰ hyvi‰ kaappauksia ja ett‰ min‰ puolestani olen mainiosti k‰ytt‰nyt tilaisuutta hyv‰kseni."
"Mutta kuningatar!" huudahti Zadig. "Taivaan nimess‰, etkˆ tied‰ mit‰‰n kuningattaren kohtalosta?"
"Olen kuullut puhuttavan er‰‰st‰ Hyrkanian ruhtinaasta", vastasi Arbogad. "Kuningatar on n‰ht‰v‰sti h‰nen haaremissaan, jollei h‰n ole meteleiss‰ saanut surmaansa. Min‰ puolestani himoitsen enemm‰n saalista kuin uutisia. Olen ryˆstˆretkill‰ni ottanut useitakin naisia, mutta en ole pit‰nyt niist‰ ket‰‰n. Min‰ myyn ne kalliista hinnasta, jos ovat kauniita, huolimatta ollenkaan siit‰, keit‰ he ovat. Arvoa ei kukaan osta: ruma nainen, vaikkapa olisi itse kuningatar, ei saa ostajaa. Kenties olen myynyt kuningatar Astartenkin; kenties h‰n on kuollut; mutta se ei liikuta minua, ja luulenpa, ettei sinunkaan pit‰isi v‰litt‰‰ asiasta enemp‰‰ kuin minun."
N‰in jutellessaan h‰n samalla naukkaili niin tukevasti ja sekoitti kaikki k‰sitteet siin‰ m‰‰rin, ett‰ Zadig ei voinut saada h‰nelt‰ mit‰‰n selvyytt‰.
H‰n istui h‰mm‰styneen‰, masentuneena, ‰‰neti. Arbogad joi yh‰, kertoi juttujaan ja vakuutti lakkaamatta olevansa onnellisin ihminen maan p‰‰ll‰ sek‰ kehoitteli Zadigia pyrkim‰‰n yht‰ onnelliseksi. Vihdoin h‰n, viininhˆyryjen suloisesti uuvuttamana, vaipui rauhaisaan uneen.
Zadig vietti yˆns‰ mit‰ ankarimman mielenkuohunnan vallassa.
"Mit‰?" sanoi h‰n. "Kuningas tullut hulluksi! h‰net on tapettu! En voi olla surkuttelematta h‰nt‰. Koko valtakunta on pirstoina ja t‰m‰ rosvo on onnellinen! Oi kaitselmus! oi kohtalo! Varas on onnellinen, mutta rakastettavin olento, mink‰ luonto on milloinkaan luonut, on kenties kuollut hirve‰ll‰ tavalla tai saa el‰‰ tilassa, joka on kuolemaa pahempi! Oi Astarte! mit‰ on tullut sinusta?"
Heti p‰iv‰n valjettua h‰n kyseli kaikilta, joita tapasi linnassa, mutta jokaisella oli omat puuhansa, kukaan ei vastannut h‰nelle. Yˆll‰ oli n‰et suoritettu uusia rosvouksia ja saalista jaettiin parhaillaan. Ainoa, mit‰ h‰n voi saavuttaa t‰ss‰ ankarassa sekamelskassa, oli lupa saada matkustaa tiehens‰. H‰n k‰yttikin sit‰ siekailematta hyv‰kseen, entist‰ enemm‰n tuskallisiin mietteisiins‰ vajonneena.
Zadig vaelsi tiet‰‰n levottomana, j‰rkkyneen‰, ajatellen yksinomaan onnetonta Astartea, Babylonin kuningasta, uskollista Kadoria, onnellista rosvoa Arbogadia, tuota oikullista vaimoa, jonka babylonilaiset olivat ryˆst‰neet Egyptin rajalta, lyhyesti, kaikkia vastoink‰ymisi‰ ja kovan onnen kolhauksia, joita oli joutunut kokemaan.
XVII
Kalastaja
Muutamia peninkulmia Arbogadin linnasta h‰n, yh‰ surkutellen kohtaloaan ja pit‰en itse‰‰n onnettomuuden maalitauluna, saapui er‰‰n pienen joen rannalle. Siin‰ h‰n n‰ki joen partaalla kalastajan, joka voimattomalla k‰dell‰‰n vaivoin piteli kiinni verkostaan, samalla kohottaen silm‰ns‰ taivasta kohti.
"Varmaankin min‰ olen maailman onnettomin ihminen", virkkoi kalastaja. "Min‰ olin, kuten kaikki myˆnsiv‰t, kuuluisin kermajuuston kauppias Babylonissa ja nyt olen mennytt‰ miest‰. Minulla oli vieh‰tt‰vin vaimo, mink‰ mies konsanaan voi omistaa, ja h‰n petti minut. Minulle j‰i viheli‰inen talo, ja minun t‰ytyi n‰hd‰, miten se ryˆstettiin ja h‰vitettiin. Paettuani pieneen majaan minulla ei en‰‰ ollut muuta apul‰hdett‰ kuin kalastus, ja nyt en saa edes yht‰‰n kalaa. Oi verkkoni! min‰ en heit‰ sinua en‰‰ veteen, minun itseni on aika heitt‰yty‰ sinne."
N‰in sanottuaan h‰n nousi ja l‰heni jokea sellaisen ihmisen tavoin, joka kiiruhtaa lopettamaan el‰m‰ns‰.
"Kuinka!" sanoi Zadig itsekseen. "On siis olemassa yht‰ onnettomia ihmisi‰ kuin min‰."
H‰nen intonsa voida pelastaa kalastajan henki oli yht‰ nopea kuin t‰m‰ mietelm‰. H‰n riensi luo, tarttui h‰neen ja alkoi tehd‰ h‰nelle kysymyksi‰ hellin ja lohduttavin ilmein.
V‰itet‰‰n ett‰ ihminen on v‰hemm‰n onneton, kun h‰n ei ole siin‰ tilassa yksin; mutta Zoroasterin mukaan se ei suinkaan johdu ilkeydest‰, vaan tarpeesta: silloin tuntee kiintymyst‰ toista onnetonta aivan kuin vertaistaan kohtaan. Onnellisen ihmisen ilo olisi n‰et toiselle loukkaus, mutta kaksi onnetonta on kuin kaksi hentoa puuta, jotka toisiinsa nojaten paremmin kest‰v‰t myrsky‰.
"Miksi sorrut onnettomuuteesi?" kysyi Zadig kalastajalta.
"Siksi ettei minulla ole en‰‰ mit‰‰n apukeinoja", vastasi t‰m‰. "Min‰ olin arvokkain mies Babylonin l‰hell‰ olevassa Derlbackin kyl‰ss‰ ja valmistin vaimoni kanssa koko valtakunnan parhaita kermajuustoja. Kuningatar Astarte ja kuuluisa ministeri Zadig pitiv‰t niist‰ intohimoisesti. Olin hankkinat heid‰n taloihinsa kuusisataa juustoa ja menin sitten er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ kaupunkiin perim‰‰n niist‰ maksua. Babyloniin saavuttuani kuulin kuningattaren ja Zadigin j‰ljettˆmiin kadonneen. Min‰ riensin Zadig-herran taloon -- h‰nt‰ itse‰‰n en ollut koskaan n‰hnyt -- mutta tapasin siell‰ suuren desterhamin vahdit, jotka kuninkaallisen valtuuden nojalla parhaillaan ryˆstiv‰t h‰nen taloansa lain ja asetusten mukaisesti. Kiiruhdin kuningattaren keittiˆhuoneistoon; siell‰ jotkut herroista pˆyd‰nkattajista sanoivat minulle h‰nen kuolleen, toiset h‰nen olevan vankina, toiset taas v‰ittiv‰t h‰nen p‰‰sseen pakoon; mutta kaikki he vakuuttivat minulle, etten saisi juustoistani mit‰‰n korvausta. Nyt l‰hdin vaimoni kera herra Orkanin luo, joka oli liiketuttaviani; me pyysimme h‰nelt‰ turvaa onnettomuudessamme; h‰n lupasikin sit‰ vaimolleni, mutta kielsi minulta. Vaimoni oli valkoisempi kuin kermajuustot, jotka olivat kovan onneni alkuaiheena, ja tyyrolaisen purppuran loisto ei ollut v‰lkkyv‰mpi kuin se tuore puna, joka s‰esti t‰t‰ valkoisuutta. Siin‰ syy, miksi Orkan piti h‰net luonansa, mutta ajoi minut pois talostaan. Kirjoitin rakkaalle vaimolleni ep‰toivoisen kirjeen. H‰n vastasi sen viej‰lle: 'Niin, todellakin! tied‰n kuka on kirjoittaja, olen kuullut h‰nest‰ puhuttavan. Sanotaan h‰nen valmistavan erinomaisia kermajuustoja; tilattakoon niit‰ minulle ja saakoon h‰n niist‰ maksun.'
"Onnettomuudessani yritin nyt k‰‰nty‰ oikeuslaitoksen puoleen. Minulla oli viel‰ kuusi unssia kultaa j‰ljell‰: niist‰ t‰ytyi minun antaa kaksi unssia sille lakimiehelle, jolta kysyin neuvoa, toiset kaksi asianajajalle, joka otti hoitaakseen asiani, ja loput kaksi ylituomarin sihteerille. Kaiken t‰m‰n j‰lkeen asiani ei ollut p‰‰ssyt edes alkuunkaan, vaikka olin jo tuhlannut enemm‰n rahaa kuin koko juustojeni ja vaimoni arvon. Palasin kyl‰‰mme aikoen myyd‰ talomme saadakseni takaisin vaimoni.
"Taloni arvo oli ainakin kuusikymment‰ unssia kultaa, mutta kaikki n‰kiv‰t, ett‰ olin kˆyh‰ ja pakotettu myym‰‰n. Ensimm‰inen, jonka puoleen k‰‰nnyin, tarjosi minulle siit‰ kolmekymment‰ unssia, toinen kaksikymment‰, kolmas kymmenen. Olin jo aikeissa p‰‰tt‰‰ kaupan, niin olin sokaistu, kun Hyrkanian ruhtinas hyˆkk‰si Babyloniin ja h‰vitti kaikki tielt‰‰n. Myˆs minun taloni ensin ryˆstettiin ja sitten poltettiin.
"Kadotettuani siten rahani, vaimoni ja taloni, vet‰ysin t‰h‰n seutuun, jossa nyt n‰et minut. Olen koettanut el‰tt‰‰ itse‰ni kalastuksella, mutta kalatkin tekev‰t minusta pilkkaa kuten ihmiset. En saa mit‰‰n, olen kuolemaisillani n‰lk‰‰n, ja ilman sinua, arvoisa lohduttaja, olisin etsinyt kuolemaa joesta."
Kalastajan kertomus ei sujunut keskeytyksitt‰, sill‰ v‰h‰n v‰li‰ Zadig, kovin liikuttuneena ja j‰rkkyneen‰, tiedusteli h‰nelt‰:
"Kuinka? Etkˆ tied‰ mit‰‰n kuningattaren kohtalosta?"
"En, hyv‰ herra", vastasi kalastaja. "Tied‰n vain sen, ett‰ kuningatar ja Zadig eiv‰t ole maksaneet minulle kermajuustoistani, ett‰ minulta on riistetty vaimoni ja ett‰ itse olen ep‰toivossa."
"Olenpa mieliss‰ni", sanoi Zadig, "ettet ole i‰ksi p‰iv‰ksi kadottanut rahojasi. Olen kuullut puhuttavan Zadigista; h‰n on kunnon mies, ja jos h‰n palajaa Babyloniin, kuten h‰n toivoo, niin h‰n antaa sinulle enemm‰n kuin saatavasi onkaan. Mutta vaimosi suhteen, joka ei n‰yt‰ yht‰ kunnialliselta, kehoitan sinua luopumaan kaikista takaisinsaantipuuhista. Seuraa neuvoani ja mene Babyloniin. Min‰ joudun sinne jo ennen sinua, sill‰ min‰ kuljen ratsain ja sin‰ jalan. K‰‰nny ylh‰isen Kadorin puoleen; sano h‰nelle tavanneesi h‰nen yst‰v‰ns‰ ja odota minua h‰nen luonaan. L‰hde! ehk‰p‰ et en‰‰ olekaan onneton."
"Oi mahtava Ormuzd", jatkoi Zadig, "sin‰ k‰yt‰t minua lohduttamaan t‰t‰ miest‰; ket‰ aiot k‰ytt‰‰ lohduttamaan minua?"
N‰in sanoen h‰n antoi kalastajalle puolet siit‰ kullasta, jonka oli tuonut mukanaan Arabiasta. Kalastaja, h‰mm‰styneen‰ ja ihastuneena, suuteli Kadorin yst‰v‰n jalkoja ja virkkoi:
"Te olette pelastava enkelini."
Kuitenkin Zadig yh‰ edelleen kyseli uutisia ja vuodatti kyyneleit‰.
"Kuinka, herra!" huudahti kalastaja. "Olisitteko tekin yht‰ onneton, te, joka teette muille hyv‰‰?"
"Sata kertaa onnettomampi kuin sin‰", vastasi Zadig.
"Mutta miten on mahdollista", virkkoi tuo kunnon mies, "ett‰ se, joka antaa, on surkuteltavampi kuin se, joka saa?"
"Se johtuu siit‰", vastasi Zadig, "ett‰ sinun suurin onnettomuutesi oli puute, mutta minun kurjuuteni sijaitsee syd‰mess‰."
"Olisiko siis Orkan ryˆst‰nyt teilt‰kin vaimon?" kysyi kalastaja.
T‰m‰ kysymys toi Zadigin mieleen h‰nen kaikki seikkailunsa. H‰n k‰vi hengess‰‰n l‰pi koko onnettomuuksiensa sarjan alkaen kuningattaren koirasta aina rosvop‰‰llikkˆ Arbogadin luo saapumiseensa saakka.
"Tosiaan Orkan ansaitsee rangaistuksensa", h‰n sanoi kalastajalle. "Mutta tavallisestipa juuri sellaiset ihmiset ovat kohtalon suosikkeja. Miten sitten lieneekin, mene vain Kador-herran luo ja odota siell‰ minua."
He erosivat toisistaan. Kalastaja l‰hti matkaan kiitt‰en kohtaloaan, ja Zadig nelisti tiehens‰ syytt‰en yh‰ omaansa.
XVIII
Basiliski
Saavuttuaan er‰‰lle kauniille niitylle Zadig huomasi useita naisia, jotka n‰kyiv‰t perin innokkaasti etsiv‰n jotakin. H‰n rohkeni l‰hesty‰ yht‰ heist‰ ja tiedustaa h‰nelt‰, voisiko h‰n saada kunnian auttaa heit‰ etsinn‰ss‰.
"Pysy visusti poissa siit‰!" vastasi syyriatar. "Sit‰, mit‰ me haemme, saavat ainoastaan naisk‰det koskettaa."
"Sep‰ merkillist‰", sanoi Zadig. "Tohtinenko pyyt‰‰ sinua selitt‰m‰‰n minulle, mik‰ se sitten oikein on, jota vain naisk‰det saavat koskettaa?"
"Se on basiliski", vastasi nainen.
"Basiliski! Ja mink‰ t‰hden te, jos suvaitset, kaunokaiseni, etsitte basiliskia?"
"Se tapahtuu herraamme ja is‰nt‰‰mme Ogulia varten, jonka linnan n‰et tuolla niityn takana t‰m‰n joen partaalla. Me olemme h‰nen nˆyri‰ orjattariaan. Ogul-herra on sairas; h‰nen l‰‰k‰rins‰ on m‰‰r‰nnyt h‰net syˆm‰‰n ruusuvedess‰ keitetyn basiliskin, ja koska basiliski on kovin harvinainen el‰in, jonka ainoastaan naiset voivat saada kiinni, niin on Ogul-herra luvannut korottaa sen meist‰ lempivaimokseen, joka tuo h‰nelle basiliskin. Suvaitse minun siis jatkaa etsimist‰ni, sill‰ tied‰t nyt hyvin, mit‰ merkitsee minulle, jos joku tovereistani ehtii ennen minua."
Zadig j‰tti syyriattaren tovereineen etsim‰‰n basiliskia ja jatkoi matkaansa niityn halki. Tultuaan er‰‰n pienen puron rannalle h‰n tapasi siell‰ er‰‰n toisen naisen lojumassa nurmikolla, mutta t‰m‰ ei etsinyt mit‰‰n. H‰nen vartalonsa n‰ytti muhkealta ja arvokkaalta, mutta h‰nen kasvonsa olivat hunnun peitossa. H‰n oli kumartuneena puron yli, ja syv‰t huokaukset kohosivat h‰nen povestaan. K‰dess‰ h‰nell‰ oli pieni puikko, jolla h‰n piirteli kirjaimia nurmen ja puron v‰liss‰ olevaan hienoon hietaan. Zadig oli utelias n‰kem‰‰n, mit‰ tuo nainen mahtoi kirjoittaa. H‰n l‰hestyi h‰nt‰ ja n‰ki ensin Z-kirjaimen, sitten A:n. H‰n h‰mm‰styi. Nyt n‰kyi D. H‰n alkoi vavista. Kukaan ei voi kuvata h‰nen kummastustaan, kun h‰n n‰ki nimens‰ molemmat viimeisetkin kirjaimet. H‰n seisoi jonkin aikaa aivan liikkumattomana, mutta vihdoin h‰n keskeytti hiljaisuuden murtunein ‰‰nin:
"Jalo nainen! Suokaa anteeksi onnettomalle muukalaiselle, joka rohkenee kysy‰ teilt‰, mink‰ ihmeellisen sattuman johdosta min‰ n‰en t‰ss‰ Zadigin nimen teid‰n jumalallisen k‰tenne kirjoittamana?"