Part 3
Kateellinen vaipui, mit‰‰n vastaamatta, syviin mietteisiin ja l‰hti neuvottelemaan kateellisen miehens‰ kanssa.
Sill‰ v‰lin Zadig huomasi olevansa aina hajamielinen, milloin antoi puheillep‰‰syj‰ tai istui tuomarina. H‰n ei ymm‰rt‰nyt, mist‰ se johtui; ja t‰m‰ olikin h‰nen ainoa huolensa.
H‰n n‰ki merkillisen unen. H‰nest‰ tuntui kuin lep‰isi h‰n pehme‰ll‰ ruusuvuoteella, josta luikersi esiin k‰‰rme, pist‰en h‰nt‰ ter‰v‰ll‰, myrkyllisell‰ kielell‰‰n suoraan syd‰meen.
"Ah!" sanoi h‰n, "jo kauan olen maannut kuivilla ja pist‰vill‰ ruohoilla; nyt lep‰‰n ruusuvuoteella; mutta kuka on tuo k‰‰rme?"
VIII
Mustasukkaisuus
Zadigin turmio johtui juuri h‰nen onnestaan ja varsinkin h‰nen ansioistaan. H‰n seurusteli joka p‰iv‰ kuninkaan ja h‰nen korkean puolisonsa Astarten kanssa. H‰nen keskustelunsa vieh‰tyst‰ lis‰si suuresti se halu miellytt‰‰, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut kauneudelle. H‰nen nuoruutensa ja sulonsa tekiv‰t huomaamatta Astarteen vaikutuksen, josta t‰m‰ aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa intohimo jo hiipi h‰nen viattomaan poveensa. Pelotta ja ep‰ilyksett‰ Astarte halusi mielell‰‰n n‰hd‰ ja kuulla miest‰, joka oli kallis sek‰ h‰nen puolisolleen ett‰ valtiolle. H‰n ei v‰synyt ylist‰m‰st‰ h‰nt‰ kuninkaalle; h‰n puhui h‰nest‰ hovinaisilleen, jotka viel‰ koettivat voittaakin h‰net ylistelyill‰‰n. Kaikki oli omiaan painamaan yh‰ syvemm‰lle h‰nen syd‰meens‰ sen nuolen, jota h‰n ei viel‰ tuntenut. H‰n antoi Zadigille lahjoja, joihin h‰n k‰tki enemm‰n hellyytt‰ kuin itse aavistikaan. H‰n luulotteli puhelevansa h‰nelle pelk‰st‰‰n kuningattarena, joka oli tyytyv‰inen h‰nen palveluksiinsa, mutta joskus olivat h‰nen sanansa selv‰n‰ ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.
Astarte oli paljon kauniimpi kuin edell‰mainittu Semira, joka ei voinut siet‰‰ silm‰puolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut leikata puolisoltaan nen‰n. Astarten yst‰v‰llisyys, h‰nen hell‰t sanansa, joita h‰n jo alkoi punastua, h‰nen katseensa, joita h‰n koetti k‰‰nt‰‰ syrj‰‰n, mutta jotka siit‰ huolimatta kiintyiv‰t Zadigin katseisiin, sytyttiv‰t Zadigin syd‰mess‰ tulen, jota h‰n kovin h‰mm‰styi. H‰n taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli h‰nt‰ auttanut, mutta sai siit‰ vain selvyytt‰ tilaansa, ilman mit‰‰n lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu majesteetti, kaikki ne esiintyiv‰t h‰nen silmiss‰‰n koston jumalina. H‰n taisteli, h‰n riemuitsi voitostaan; mutta t‰m‰ voitto, joka h‰nen t‰ytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi h‰nelle paljon huokauksia ja kyyneleit‰. H‰n ei en‰‰ rohjennut puhutella kuningatarta sill‰ hell‰ll‰ vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta vieh‰tyst‰. H‰nen silm‰ns‰ verhoutuivat pilveen; h‰nen sanansa olivat teenn‰isi‰ ja sekavia; h‰n loi katseensa alas, ja kun h‰n vasten tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi h‰n kuningattaren katseen t‰ynn‰ kyyneli‰, joista kimpoili h‰nt‰ vastaan tulinuolia. He n‰yttiv‰t sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme rakastaa; meit‰ molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.
Zadig l‰hti h‰nen luotansa aina h‰mill‰‰n ja ep‰toivoisena, syd‰n t‰ynn‰ tuskaa, jota h‰n ei en‰‰ jaksanut kest‰‰. Mielenkuohunsa vallassa h‰n purki salaisuutensa ilmi yst‰v‰lleen Kadorille, aivan kuin mies, joka, kauan kestetty‰‰n ankaran tuskansa ahdistusta, vihdoin paljastaa kipunsa sill‰ huudolla, mink‰ vaivan ankara kaksinkertaistuminen h‰nelt‰ pusertaa esiin, ja kylm‰ll‰ hiell‰, mik‰ tihkuu h‰nen otsastaan.
Kador sanoi h‰nelle:
"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata itselt‰si. Intohimolla on omat merkkins‰, joiden suhteen ei liioin voi erehty‰. P‰‰t‰pp‰ itse, rakas Zadig: jos jo min‰ olen n‰hnyt sinun syd‰meesi, eikˆh‰n silloin kuningaskin keksi siin‰ tunnetta, joka loukkaa h‰nt‰? H‰nen ainoa vikansahan onkin mit‰ rajattomin mustasukkaisuus. Sin‰ tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla kuin kuningatar omaansa, koska sin‰ olet filosofi ja samalla Zadig. Astarte on nainen; h‰n huolehtii katseistansa sit‰kin v‰hemm‰n, koska ei viel‰ luule itse‰‰n rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti vakuuttunut viattomuudestaan h‰n laiminlyˆ tarpeelliset ulkonaiset varokeinot. Min‰ vapisen h‰nen puolestaan niin kauan kuin h‰nell‰ ei ole mit‰‰n moittimista itsens‰ suhteen. Jos teid‰n kesken olisi olemassa yhteisymm‰rrys, niin te voisitte pett‰‰ kaikkien silm‰t. Mutta parhaillaan syntyv‰ intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa helposti itsens‰; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsens‰."
Zadigia kauhistutti ajatus pett‰‰ kuningasta, hyv‰ntekij‰‰ns‰; eik‰ h‰n koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin h‰n tahtomattaan tunsi rikkoneensa h‰nt‰ vastaan.
Sill‰ v‰lin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, h‰nen otsansa lensi niin punaiseksi h‰nen sit‰ lausuessaan, h‰n oli toisinaan niin liikuttunut, toisinaan taas niin h‰mill‰‰n, kun h‰n kuninkaan l‰sn‰ollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syv‰ haaveilu valtasi h‰net Zadigin menty‰, ett‰ kuningas tuli levottomaksi. H‰n uskoi todeksi kaiken n‰kem‰ns‰ ja kuvitteli mieless‰‰n, mit‰ ei ollut n‰hnyt. Erityisesti h‰n huomasi, ett‰ h‰nen vaimonsa tohvelit olivat siniset samoinkuin Zadiginkin; ett‰ h‰nen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja Zadigin lakki samoin keltainen. Neh‰n olivat hirveit‰ todisteita niin tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Ep‰ilys muuttui pian varmuudeksi h‰nen katkeroituneessa mieless‰‰n.
Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heid‰n syd‰miens‰ vakoojia. Pian oltiin selvill‰ siit‰, ett‰ Astarte oli hell‰ ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yht‰ kateellisen vaimonsa l‰hett‰m‰‰n kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen. Hallitsija ei nyt en‰‰ ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi kostaa. H‰n p‰‰tti er‰‰n‰ yˆn‰ myrkytt‰‰ kuningattaren p‰iv‰n koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. T‰h‰n tyˆhˆn h‰n m‰‰r‰si er‰‰n julman eunukin, jota h‰n tavallisesti k‰ytti kostotoimiensa suorittajana.
Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni k‰‰piˆ, joka kyll‰ oli mykk‰, mutta ei suinkaan kuuro. H‰nt‰ siedettiin kaikkialla; h‰n sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotiel‰in. Tuo pieni mykk‰ oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yht‰ paljon h‰mm‰styen kuin kauhistuen h‰n kuuli kuninkaan m‰‰r‰‰v‰n heid‰t murhattaviksi. Mutta mit‰ tehd‰, est‰‰kseen tuon hirve‰n k‰skyn toteutumasta aivan l‰himpin‰ hetkin‰? H‰n ei voinut huutaa, mutta h‰n osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinp‰ h‰n viettikin osan yˆt‰ piirt‰m‰ll‰ kaiken sen, mit‰ tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi. H‰nen piirroksensa esitti kuvan yhdess‰ kulmassa kuninkaan raivostuneena antamassa k‰skyj‰‰n eunukille; lis‰ksi n‰htiin siin‰ pˆyd‰ll‰ sininen nuora ja astia, samoin sinisi‰ sukansiteit‰ ja keltaisia nauhoja, sek‰ vihdoin kuvan keskell‰ kuningatar kuolemassa hovinaistensa k‰siin ja Zadig kuristettuna h‰nen jaloissaan. Taivaanrannalla n‰kyi nouseva aurinko osoittamassa, ett‰ t‰m‰n julman toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimm‰isten s‰teiden koittaessa.
Saatuaan tyˆns‰ valmiiksi h‰n riensi heti er‰‰n kamarirouvan luo, her‰tti h‰net ja antoi h‰nen ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰nen piti heti vied‰ t‰m‰ kuva kuningattarelle.
Keskell‰ yˆt‰ sitten kolkutettiin ‰kki‰ Zadigin ovelle. H‰net her‰tettiin ja h‰nelle annettiin kuningattaren l‰hett‰m‰ kirjelippu. H‰n luuli n‰kev‰ns‰ unta; vapisevin k‰sin h‰n aukaisi kirjeen. Kuka voisikaan kuvata h‰nen yll‰tt‰v‰n h‰mm‰styksens‰ ja musertavan ep‰toivonsa h‰nen lukiessaan siit‰: "Paetkaa heti paikalla, tai Teilt‰ riistet‰‰n henki. Paetkaa, Zadig; min‰ k‰sken sen rakkautemme ja keltaisten nauhojeni nimess‰. Min‰ en ole syyllinen, mutta tied‰n, ett‰ minua odottaa rikollisen kuolema."
Zadig tuskin kykeni saamaan sanaa suustaan. H‰n kutsutti Kadorin ja ojensi kirjeen ‰‰neti h‰nelle. Kador velvoitti h‰net tottelemaan ja l‰htem‰‰n p‰‰t‰ pahkaa suoraan Memfiiseen.
"Jos rohkenet menn‰ tapaamaan kuningatarta", sanoi h‰n, "niin joudutat vain h‰nen kuolemaansa. Jos taas aiot puhutella kuningasta, niin sekin on h‰nelle turmioksi. Min‰ otan osalleni h‰nen kohtalonsa, seuraa sin‰ omaasi. Levit‰n huhun ett‰ olet l‰htenyt Intiaa kohti. Tulen sitten heti per‰st‰ sinua tapaamaan ja ilmoittamaan sinulle, mit‰ Babylonissa on tapahtunut."
Heti paikalla antoi Kador tuoda kaksi mit‰ nopeakulkuisinta dromedaaria er‰‰n salaisen palatsinportin luo. H‰n auttoi Zadigin, jota t‰ytyi kantaa ja joka oli aivan menehtym‰isill‰‰n, toisen selk‰‰n. Yksi ainoa palvelija saattoi h‰nt‰; ja pian kadotti Kador, joka myˆs oli h‰mm‰styksen ja surun vallassa, yst‰v‰ns‰ n‰kyvist‰‰n.
Kun tuo ylh‰inen pakolainen oli saapunut er‰‰n kukkulan rinteelle, jonne koko Babylon n‰kyi, h‰n k‰‰nsi katseensa kuningattaren palatsia kohti ja meni tainnoksiin. H‰n tointui siit‰ ainoastaan vuodattaakseen kyyneli‰ ja toivoakseen itselleen kuolemaa. Vihdoin, mietitty‰‰n tuon maailman rakastettavimman naisen ja ensimm‰isen kuningattaren surkeaa kohtaloa, h‰n hetkiseksi palasi omaan itseens‰kin ja huudahti:
"Mit‰p‰ onkaan ihmisel‰m‰? Oi hyve! mit‰ hyˆdytit minua? Kaksi naista on minut arvottomasti pett‰nyt; kolmannen, joka ei ole ollenkaan syyllinen ja joka on kauniimpi kuin nuo toiset, t‰ytyy kuolla! Kaikki se hyv‰, jota olen tehnyt, on aina ollut minulle pelk‰ksi kiroukseksi, ja min‰ olen kohonnut kunnian kukkuloille syˆksy‰kseni sielt‰ vain sit‰ hirvitt‰v‰mp‰‰n onnettomuuden kuiluun. Jos olisin ollut ilke‰ kuten niin monet muut, olisin onnellinen kuten hekin."
N‰iden murheellisten mietteiden painamana, silm‰t tuskan hunnun samentamina, kuoleman kalpeus kasvoilla ja mieli synkk‰‰n ep‰toivoon kokonaan syˆstyn‰, h‰n jatkoi matkaansa Egypti‰ kohti.
IX
Piesty nainen
Zadig suuntasi kulkunsa t‰htien mukaan. Orionin t‰htikuvio ja loistava Sirius ohjasivat h‰nt‰ Kanopusta[28] kohti. H‰n ihmetteli noita suunnattomia valopalloja, jotka silmiss‰mme n‰ytt‰v‰t vain v‰h‰isilt‰ kipinˆilt‰, samalla kun maa, joka itse asiassa on ainoastaan huomaamaton piste avaruudessa, n‰ytt‰‰ meid‰n halujemme valossa suurelta ja ylev‰lt‰! Edelleen h‰n kuvitteli mieless‰‰n ihmiset, kuten he todella ovatkin, hyˆnteisiksi, jotka syˆv‰t toisiansa pienen lokahiukkasen pinnalla. T‰m‰ tosi kuva n‰ytti tekev‰n tyhj‰ksi h‰nen onnettomuutensa, se kun asetti h‰nen eteens‰ h‰nen oman olemuksensa ja koko Babylonin mit‰ttˆmyyden. H‰nen sielunsa liihoitteli ‰‰rettˆmyyden rajoille saakka ja havaitsi, aistimista irtautuneena, maailmankaikkeuden muuttumattoman j‰rjestyksen. Mutta kun h‰n vihdoin, palattuaan omaan itseens‰ ja k‰‰nnytty‰‰n j‰lleen omaan syd‰meens‰, ajatteli, ett‰ Astarte oli kenties jo kuollut h‰nen puolestaan, niin avaruus heti katosi h‰nen silmist‰‰n, eik‰ h‰n n‰hnyt koko luonnossa muuta kuin kuolevan Astarten ja kurjan Zadigin.
Ollessaan n‰in vuoroin ylev‰n filosofian, vuoroin masentavan tuskan heittelem‰n‰ ylˆs ja alas, h‰n l‰heni Egyptin rajoja. H‰nen uskollinen palvelijansa oli jo edelt‰ rient‰nyt l‰heisimp‰‰n kauppalaan etsim‰‰n h‰nelle majapaikkaa. Sill‰ v‰lin Zadig kuljeskeli kauppalaa ymp‰rˆivien puutarhojen luona. ƒkki‰ h‰n huomasi, l‰hell‰ valtatiet‰, kovasti itkev‰n naisen, joka huusi taivasta ja maata avukseen, ja julmistuneen miehen, joka ahdisti h‰nt‰. Jo oli mies saanut h‰net kiinni; nainen syleili h‰nen polviaan, mutta mies vain ehtimiseen lˆi ja herjasi h‰nt‰. Egyptil‰isen rajuudesta ja naisen yh‰ toistuvista anteeksipyynnˆist‰ h‰n p‰‰tti, ett‰ mies oli mustasukkainen ja nainen uskoton. Mutta tarkasteltuaan l‰hemmin tuota naista, joka oli tavattoman kaunis ja muistutti n‰ˆlt‰‰n jonkin verran onnetonta Astartea, h‰n tunsi mit‰ syvint‰ s‰‰li‰ h‰nt‰ ja inhoa egyptil‰ist‰ kohtaan.
"Auttakaa minua!" huusi nainen Zadigille. "Vapauttakaa minut mit‰ raaimman miehen k‰sist‰; pelastakaa henkeni!"
Huudon kuultuaan Zadig heti riensi heitt‰ytym‰‰n naisen ja hirviˆn v‰liin. H‰n osasi hiukan egyptin kielt‰ ja sanoi miehelle t‰ll‰ kielell‰:
"Jos sinussa on edes rahtunen ihmisyytt‰, niin vannotan sinua kunnioittamaan kauneutta ja heikkoutta. Kuinka voit siten h‰v‰ist‰ t‰t‰ luonnon mestariteosta, joka makaa jaloissasi ja jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyjmeleens‰?"
"Ahaa!" karjui hirviˆ; "sin‰ siis myˆs rakastat h‰nt‰! Niinp‰ minun t‰ytyy kostaa sinullekin."
N‰in sanoen h‰n j‰tti naisen, jota toisella k‰dell‰‰n piti kiinni hiuksista, tarttui keih‰‰seens‰ ja aikoi sill‰ l‰vist‰‰ muukalaisen. Mutta t‰m‰, ollen t‰ysin kylm‰verinen, v‰isti helposti tuon raivostuneen miehen hyˆkk‰yksen. H‰n tarttui kiinni keih‰‰seen rautak‰rjen l‰helt‰. Toinen tahtoi temmata sen takaisin, toinen taas riuhtaista sen pois h‰nelt‰; siin‰ ryt‰k‰ss‰ keih‰s katkesi. Egyptil‰inen tempasi miekkansa, Zadig omansa, ja niin he k‰viv‰t toistensa kimppuun.
Edellinen huitoi satakin rajua iskua, mutta Zadig v‰isti ne taitavasti. Nainen, joka oli istahtanut nurmikolle, korjaili hiuslaitettansa ja katseli heit‰. Egyptil‰inen oli v‰kev‰mpi kuin h‰nen vastustajansa, mutta Zadig oli notkeampi. H‰n taisteli kuin mies, jonka k‰sivartta p‰‰ hallitsi, tuo toinen taas kuin raivostunut, jonka liikkeit‰ ohjasi aivan sattuman kaupalla h‰nen sokea vimmansa. Zadig lyˆ h‰nelt‰ taitavasti aseen k‰dest‰; ja kun egyptil‰inen, viel‰ enemm‰n raivostuneena, tahtoo karata h‰nen kimppuunsa, tarttuu Zadig h‰neen, pusertaa h‰net syleilyyns‰ ja kaataa maahan, asettaen miekan k‰rjen h‰nen rintaansa vasten ja luvaten s‰‰st‰‰ h‰nen henkens‰. Vihan vimmassa vet‰‰ egyptil‰inen tikarinsa ja haavoittaa sill‰ Zadigia, juuri kun t‰m‰ aikoi antaa h‰nelle armon. Silloin Zadig raivostuneena l‰vist‰‰ h‰net miekellaan. Egyptil‰inen p‰‰st‰‰ hirve‰n huudon ja heitt‰‰ henkens‰ kovalla kuolonkamppauksella.
Zadig l‰hestyi nyt naista ja lausui t‰lle nˆyr‰sti:
"H‰n pakotti minut tappamaan h‰net; olen kostanut puolestanne. Te olette vapautunut raivoisimmasta miehest‰, mit‰ olen koskaan n‰hnyt. Mit‰ tahdotte nyt minun tekem‰‰n hyv‰ksenne?"
"Kuolema sinulle, heittiˆ!" vastasi nainen. "Kuolema sinulle! Sin‰ olet tappanut rakastettuni. Jospa voisin repi‰ syd‰mesi kappaleiksi!"
"Mutta, hyv‰ rouva", vastasi Zadig. "Teill‰p‰ oli tosiaan vallan hirve‰ mies rakastajana! H‰n lˆi Teit‰ kaikin voimin, ja minulta h‰n tahtoi riist‰‰ hengen, koska olitte pyyt‰nyt minua avuksenne."
"Oi jospa h‰n viel‰kin lˆisi minua!" virkkoi nainen, p‰‰stellen valitushuutoja. "Min‰ ansaitsin sen hyvin, sill‰ olin antanut h‰nelle kyllin syyt‰ mustasukkaisuuteen. Taivas suokoon, ett‰ h‰n yh‰ lˆisi minua ja ett‰ sin‰ makaisit maassa h‰nen sijastaan!"
H‰mm‰styneemp‰n‰ ja vihastuneempana kuin koskaan ennen koko el‰m‰ss‰‰n Zadig sanoi h‰nelle:
"Hyv‰ rouva! Niin kaunis kuin olettekin, niin ansaitsisitte nyt minulta kelpo selk‰saunan; siin‰ m‰‰rin te olette j‰rjilt‰nne! Mutta en katso sen maksavan vaivaa."
Samassa h‰n nousi kamelinsa selk‰‰n ja ratsasti kauppalaa kohti. P‰‰sty‰‰n tuskin muutamia askelia h‰n k‰‰nn‰hti, kuullessaan takaa melua, jonka nelj‰ Babylonista saapuvaa pikal‰hetti‰ aiheutti. He nelistiv‰t valtoimin suitsin. Er‰s heist‰, n‰hdess‰‰n tuon naisen, huudahti:
"Juuri h‰n se on! H‰n on sen kuvan n‰kˆinen, joka meille on h‰nest‰ annettu."
He eiv‰t v‰litt‰neet kuolleesta, vaan valtasivat haltuunsa muitta mutkitta naisen, joka nyt yht‰ mittaa huusi Zadigille:
"Auta minua kerta viel‰, jalo muukalainen! Suo minulle anteeksi ajattelemattomat sanani. Auta minua ja min‰ olen omasi hautaan saakka!"
Mutta Zadig oli jo menett‰nyt intonsa taistella en‰‰ h‰nen puolestaan. H‰n virkkoi:
"Pyyd‰ apua muilta! Minua et en‰‰ saa pauloihisi."
Sit‰paitsi h‰n oli haavoittunut, h‰nest‰ vuoti verta, ja h‰n itse tarvitsi apua. Lis‰ksi noiden nelj‰n babylonilaisen l‰sn‰olo, jotka kuningas Moabdar n‰ht‰v‰sti oli l‰hett‰nyt, teki h‰net levottomaksi. Niinp‰ h‰n ratsastikin nopeasti kauppalaa kohden, voimatta k‰sitt‰‰, miksi nuo nelj‰ babylonilaista pikal‰hetti‰ olivat k‰yneet tuon egyptil‰isnaisen kimppuun. Viel‰ enemm‰n h‰nt‰ ihmetytti tuon naisen luonne.
X
Orjuus
Tuskin oli h‰n p‰‰ssyt egyptil‰iseen kauppalaan, kun h‰n huomasi joutuneensa v‰kijoukon keskeen. Kaikki kirkuivat:
"Kas tuossa on se, joka on ryˆst‰nyt kauniin Missufin ja murhannut Kletofiin!"
"Hyv‰t ihmiset!" sanoi Zadig. "Jumala varjelkoon minua koskaan ryˆst‰m‰st‰ teid‰n kaunista Missufianne! H‰n on kovin oikullinen, ja mit‰ Kletofiin tulee, niin en suinkaan ole h‰nt‰ surmannut, vaan ainoastaan puolustanut itse‰ni h‰nt‰ vastaan. H‰n tahtoi tappaa minut, kun pyysin h‰nelt‰ nˆyr‰sti armoa kauniille Missufille, jota h‰n julmasti kuritti. Olen muukalainen ja olen tullut Egyptiin etsim‰‰n turvapaikkaa. Eih‰n ole mitenk‰‰n todenn‰kˆist‰, ett‰ min‰, saapuessani pyyt‰m‰‰n teid‰n suojelustanne, tekisin sen ryˆst‰m‰ll‰ naisen ja tappamalla miehen."
Egyptil‰iset olivat siihen aikaan oikeamielisi‰ ja inhimillisi‰. Kansa vei Zadigin kaupungintaloon. T‰‰ll‰ sidottiin ensiksi h‰nen haavansa ja sitten kuulusteltiin h‰nt‰ ja h‰nen palvelijaansa, erikseen kumpaakin, jotta p‰‰st‰isiin totuuden perille. Huomattiinkin pian, ettei Zadig ollut mik‰‰n murhamies; mutta sittenkin h‰n oli syyp‰‰ ihmisveren vuodattamiseen, ja niinp‰ laki tuomitsi h‰net orjuuteen. H‰nen molemmat kamelinsa myytiin kauppalan hyv‰ksi; kaikki kulta, mit‰ h‰nell‰ oli mukanaan, jaettiin asukkaille; h‰net itsens‰ samoinkuin h‰nen matkatoverinsakin asetettiin julkisesti myyt‰v‰ksi.
Er‰s arabialainen kauppias, nimelt‰ Setok, osti molemmat. Mutta koska palvelija oli tottuneempi raskaaseen tyˆhˆn, maksettiin h‰nest‰ paljon enemm‰n kuin is‰nn‰st‰, ottamatta ollenkaan huomioon n‰iden miesten oikeaa arvoa. Niinp‰ Zadig orjana joutui entist‰ palvelijaansa alemmaksi. Heid‰t sidottiin yhteen ketjulla, joka kiinnitettiin heid‰n jalkoihinsa, ja t‰ss‰ tilassa he saivat seurata arabialaista kauppiasta h‰nen taloonsa. Tiell‰ Zadig lohdutteli palvelijaansa ja kehoitti h‰nt‰ k‰rsiv‰llisyyteen. Tapansa mukaan h‰n samalla lausui mietteit‰ns‰ ihmisel‰m‰st‰.
"Min‰ n‰en", lausui h‰n, "ett‰ minun onneton kohtaloni vet‰‰ sinutkin mukaansa. T‰h‰n saakka on kaikki k‰‰ntynyt minulle perin omituiseen suuntaan. Minut tuomittiin sakkoihin siit‰ ett‰ olin n‰hnyt koiran juoksevan ohitseni. Aarnikotkan takia minut tahdottiin seiv‰st‰‰. Olin jo menossa kuolemaan siit‰ ett‰ olin sepitt‰nyt s‰keit‰ kuninkaan ylistykseksi. V‰h‰ll‰ piti etten tullut kuristetuksi siit‰ ett‰ kuningattarella oli keltaisia nauhoja. Ja nyt olen sinun kanssasi tuomittu orjuuteen siit‰ ett‰ er‰s hirviˆ kuritti lemmitty‰ns‰. Mutta ei h‰t‰‰, ‰lk‰‰mme kadottako rohkeuttamme; kenties t‰m‰ kaikki pian p‰‰ttyy. Arabialaisilla kauppiailla t‰ytyy nyt kerta kaikkiaan olla orjia, ja miksi en min‰ voisi olla orjana yht‰ hyvin kuin joku toinenkin, koska olen ihminen kuten muutkin? T‰m‰ kauppias ei voine olla armoton. H‰nenh‰n t‰ytyy kohdella hyvin orjiaan, jos tahtoo saada heist‰ hyˆty‰."
Niin h‰n puhui, mutta syd‰mens‰ syvyydess‰ h‰n ajatteli vain Babylonin kuningattaren kohtaloa.
Setok, kauppias, l‰hti kahta p‰iv‰‰ myˆhemmin orjineen ja kameleineen matkalle Arabian er‰maahan. H‰nen heimonsa asui Horebin aavikon rajoilla. Tie sinne oli pitk‰ ja vaivalloinen. Matkalla Setok pani paljon enemm‰n arvoa palvelijaan kuin Zadigiin, koska edellinen osasi paljon paremmin kuormittaa kameleja. Niinp‰ h‰n saikin Setokilta osakseen kaikenlaisia pieni‰ suosionosoituksia.
Yksi kameleista kuoli kahden p‰iv‰matkan p‰‰ss‰ Horebista; h‰nen kuormansa jaettiin palvelijain selk‰‰n. Myˆs Zadig sai osansa. Setokia alkoi naurattaa, kun h‰n n‰ki kaikkien palvelijainsa kulkevan selk‰ kˆykyss‰. Zadig rohkeni ryhty‰ h‰nelle selvitt‰m‰‰n syyt‰ siihen ja opetti h‰nelle tasapainon lait. Kauppias h‰mm‰styi ja alkoi katsella h‰nt‰ vallan toisilla silmill‰. Huomattuaan saattaneensa kauppiaan mielenkiinnon hereille Zadig teki sen kaksinkertaiseksi, selvitt‰m‰ll‰ h‰nelle paljon asioita, jotka l‰heisesti koskivat h‰nen kaupank‰ynti‰ns‰. H‰n kertoi h‰nelle samankokoisten metallien ja tavarain ominaispainosta, useain hyˆdyllisten el‰inten ominaisuuksista ja keinoista, joilla hyˆdyttˆmist‰kin voitiin saada hyˆty‰. Ja niinp‰ huomasikin Setok h‰net sangen viisaaksi ja antoi h‰nelle etusijan h‰nen toverinsa rinnalla, jota h‰n ensin oli pit‰nyt niin suuressa arvossa. H‰n kohteli Zadigia hyvin, eik‰ h‰nell‰ ollut syyt‰ sit‰ katua.
Saavuttuaan heimonsa keskuuteen Setok aluksi vaati takaisin viitt‰sataa unssia hopeaa er‰‰lt‰ heprealaiselta, jolle h‰n oli ne kahden todistajan l‰sn‰ollessa lainannut. Molemmat todistajat olivat kuitenkin sill‰ v‰lin kuolleet, ja hebrealainen, jota ei nyt voitu todistaa lainanottajaksi, omisti itselleen kauppiaan hopean, kiitt‰en Jumalaa siit‰, ett‰ t‰m‰ oli suonut h‰nelle keinon pett‰‰ arabialaista. Setok uskoi huolensa Zadigille, josta oli jo tullut h‰nen neuvonantajansa.
"Miss‰ annoitte tuolle uskottomalle ne viisisataa unssia?" kysyi Zadig.
"Er‰‰ll‰ isolla kivell‰, l‰hell‰ Horebin vuorta", vastasi Setok.
"Millainen on miehekseen velallisenne?" kysyi Zadig.
"Suuri lurjus", virkkoi Setok.
"Min‰ tarkoitin kysy‰, onko h‰n vilkas vai veltto, ‰lyk‰s vai varomaton."
"Kaikista kehnoista maksajista, joita tunnen, h‰n on vilkkain", vastasi Setok.
"No hyv‰", virkkoi Zadig. "Sallikaa minun ajaa asianne oikeudessa."
Todellakin h‰n haastoi heprealaisen oikeuteen ja puhui tuomarille n‰in:
"Oikeuden valtaistuimen p‰‰nalus! Min‰ vaadin herrani nimess‰ t‰lt‰ miehelt‰ takaisin viitt‰sataa unssia hopeaa, joita h‰n ei tahdo maksaa."
"Onko teill‰ todistajia?" kysyi tuomari.
"Ei. Ne ovat kuolleet. Mutta j‰ljell‰ on viel‰ leve‰ kivi, jonka p‰‰ll‰ rahat lainattiin. Ja jos teid‰n korkeutenne suvaitsee k‰ske‰ menn‰ etsim‰‰n kive‰, niin toivon sen todistavan hyv‰ksemme. Me, heprealainen ja min‰, j‰‰mme t‰nne odottamaan kiven saapumista. Min‰ l‰het‰n hakemaan sen herrani Setokin kustannuksella."
"Hyvin kernaasti", vastasi tuomari ja ryhtyi suorittamaan muita teht‰vi‰‰n.
Kun istunto oli lopussa, kysyi tuomari Zadigilta:
"No, eikˆ kivenne olekaan viel‰ saapunut?"
Silloin heprealainen nauraen virkkoi:
"Teid‰n jaloutenne voi odottaa t‰ss‰ huomiseen saakka, eik‰ kivi sittenk‰‰n saavu. Se on n‰et enemm‰n kuin kuuden tiemitan p‰‰ss‰ t‰‰lt‰, ja tarvittaisiin ainakin viisitoista miest‰ sit‰ paikaltaan liikuttamaan."
"Kas niin!" huudahti Zadig. "Sanoinhan jo ‰sken, ett‰ kivi tulisi todistamaan meid‰n hyv‰ksemme. Koska t‰m‰ mies tiet‰‰, miss‰ kivi on, niin h‰n siten myˆnt‰‰ saaneensa rahat juuri mainitulla kivell‰."
Heprealainen joutui h‰milleen ja h‰‰tyi pian kaikki tunnustamaan. Tuomari m‰‰r‰si h‰net sidottavaksi kiveen ja j‰tett‰v‰ksi siihen ruuatta ja juomatta, kunnes h‰n maksaisi nuo viisisataa unssia, jotka tietysti kohta h‰nelt‰ saatiinkin.
Mutta ymp‰ri Arabian levisi pian maine Zadig-orjasta ja kivest‰.
XI
Rovio
T‰st‰ kaikesta hyvill‰‰n Setok valitsi orjansa uskotuimmaksi yst‰v‰kseen. H‰n ei voinut en‰‰ tulla toimeen ilman Zadigia enemm‰n kuin aikaisemmin Babylonin kuningas; ja Zadig oli onnellinen siit‰ ettei Setokilla ollut vaimoa. H‰n huomasi is‰nt‰ns‰ periluonteeltaan sangen hyv‰ksi, oikeamieliseksi ja j‰rkev‰ksi. Senp‰t‰hden h‰nt‰ surettikin se ett‰ t‰m‰, vanhan arabialaisen tavan mukaan, palvoi taivaallisia sotajoukkoja, aurinkoa, kuuta ja t‰hti‰. Joskus h‰n hyvin s‰‰dyllisesti puhuikin h‰nelle siit‰. Vihdoin h‰n sanoi is‰nn‰lleen, ett‰ ne olivat kappaleita kuten muutkin, eiv‰tk‰ ansainneet enemp‰‰ kunnioitusta kuin joku puu tai kallio.
"Mutta", intti Setok, "neh‰n ovat ikuisia olentoja, joita me saamme kiitt‰‰ kaikesta hyv‰st‰; ne el‰hytt‰v‰t luonnon; ne m‰‰r‰‰v‰t vuodenajat; lis‰ksi ne ovat niin kaukana meist‰, ettemme mitenk‰‰n voi olla niit‰ kunnioittamatta."
"Paljon enemm‰n hyˆty‰", vastasi Zadig, "tarjoo sinulle Punaisen meren vesi, joka kantaa tavarasi Intiaan. Miksi ei se voisi olla yht‰ vanha kuin t‰hdet? Ja jos sin‰ jumaloit sellaista, joka on sinusta kaukana, niin silloinhan sinun tulisi jumaloida Gangaridien maata, joka sijaitsee aivan maailman ‰‰riss‰."
"Eip‰ niink‰‰n", v‰itti Setok. "T‰hdet ovat sent‰‰n liiaksi loistavia, ja siksip‰ min‰ niit‰ palvon."