Part 2
"Mit‰ merkitsee koko onni? Kaikki t‰ss‰ maailmassa vainoo minua, yksinp‰ olemattomat oliotkin." H‰n kirosi oppineet ja tahtoi el‰‰ en‰‰ ainoastaan hyv‰ss‰ seurassa.
H‰n kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja rakastettavimmat naiset. H‰n tarjosi mit‰ hienoimpia illallisia, joiden edell‰ usein oli konsertteja ja joita el‰hytti mit‰ hurmaavin keskustelu. Siit‰ h‰n oli osannut karkoittaa tuon turhan halun ylv‰stell‰ neroudella, mik‰ on varmin keino osottautua hˆlmˆksi ja turmella loistavinkin seura. Ei yst‰vien eik‰ ruokien valinta tapahtunut turhamaisuudesta, sill‰ kaikessa h‰n piti oleellista parempana kuin n‰enn‰ist‰. Siten h‰n saavutti kaikkialla todellisen arvonannon, vaikkapa ei sit‰ tavoitellutkaan.
Vastap‰‰t‰ h‰nen taloaan asui Arimazes, henkilˆ, jonka ilke‰ sisu kuvastui h‰nen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden paisuttama h‰n samalla oli ik‰vystytt‰v‰ kaunosielu. Koska h‰n ei ollut milloinkaan onnistunut saamaan mit‰‰n aikaan maailmassa, niin h‰n kosti parjaamalla sit‰. Rikkauksistaan huolimatta h‰nen oli vaikea koota luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen r‰min‰ vaivasi h‰nt‰, ja Zadigin ylistelyn maine suututti h‰nt‰ viel‰ enemm‰n. Joskus h‰n meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pˆyt‰‰n, h‰iriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, ett‰ he myrkytt‰v‰t kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran h‰n halusi pit‰‰ kemut er‰‰n naisen kunniaksi, mutta t‰m‰ ei noudattanutkaan kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun h‰n jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat er‰‰n ministerin, joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppym‰ttˆmin viha syntyy usein sangen v‰h‰p‰tˆisest‰ syyst‰. T‰m‰ mies, joka kulki Babylonissa "kateellisen" nimell‰, tahtoi tuhota Zadigin, koska t‰t‰ sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehd‰ pahaa tarjoutuu helposti sata kertaa p‰iv‰ss‰ ja tilaisuus tehd‰ hyv‰‰ vain kerran vuodessa, kuten Zoroaster sanoo.
Kateellinen l‰hti Zadigin luo. T‰m‰ k‰veli juuri puutarhassaan kahden yst‰v‰ns‰ ja er‰‰n naisen seurassa, jolle h‰n puheli hienoja kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelk‰st‰‰n juttelemisen halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli k‰ynyt onnellisesti vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut uljuuttaan t‰ss‰ lyhyess‰ sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja viel‰ enemm‰n tuota naista. H‰n otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen nelj‰ s‰ett‰, jotka h‰n valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle kaunottarelle luettaviksi. Myˆs yst‰v‰t pyysiv‰t saada tutustua niihin, mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymm‰rrett‰v‰ itserakkaus pid‰tti h‰net siit‰. H‰n tiesi ett‰ tilap‰iset s‰keet kelpaavat vain sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinp‰ h‰n mursikin kahtia sen taulun, jolle h‰n oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot er‰‰seen ruusupensaaseen, josta niit‰ saatiin turhaan hakea.
Alkoi vihmoa vett‰, mentiin takaisin taloon. Kateellinen j‰i puutarhaan ja etsi niin kauan, ett‰ lˆysi toisen puoliskon vahataulusta. T‰m‰ oli murtunut siten, ett‰ kumpikin puolikas s‰keest‰, joka t‰ytti rivin, muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemm‰n s‰keen. Perin kummallisen sattuman johdosta nuo lyhyet s‰keet tulivat sis‰lt‰m‰‰n lausuman, jossa lingottiin mit‰ kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siin‰ luettiin:
Rikosten julmain johdosta Valt'istuimelle p‰‰sty‰‰n Yleisen rauhan aikana H‰n yksin rikkoo rauhan t‰‰n.
Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa el‰m‰ss‰‰n. H‰nell‰ oli nyt k‰siss‰‰n keino, jolla voi tuhota tuon ylev‰n ja rakastettavan miehen. Julman riemun t‰ytt‰m‰n‰ h‰n antoi t‰m‰n Zadigin omak‰tisesti kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, h‰nen kaksi yst‰v‰‰ns‰ ja mainittu nainen vangittiin. H‰nen juttunsa oli pian ratkaistu, h‰nt‰ itse‰‰n ollenkaan kuulustelematta. Kun p‰‰tˆs ilmoitettiin h‰nelle, asettui kateellinen h‰nen tielleen ja ilkkui ‰‰nekk‰‰sti, etteiv‰t h‰nen s‰keens‰ muka kelvanneet mihink‰‰n. Zadig ei suinkaan luulotellut itse‰‰n hyv‰ksi runoilijaksi, mutta h‰n oli ep‰toivoissaan siit‰, ett‰ h‰net oli tuomittu majesteettirikoksesta ja ett‰ sen lis‰ksi pidettiin vankeudessa h‰nen kahta yst‰v‰‰ns‰ ja tuota kaunista naista rikoksesta, jota h‰n ei ollut tehnyt. H‰nen ei sallittu puolustautua, koska h‰nen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selv‰sti. Sellainen oli Babylonin laki. H‰n kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon keskitse, josta kukaan ei uskaltanut h‰nt‰ surkutella, mutta joka kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan h‰nen kasvojaan ja katselemaan, tokko h‰n kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan, sill‰ he eiv‰t saaneet peri‰ h‰nt‰. Kolme nelj‰nnest‰ h‰nen omaisuudestaan n‰et takavarikoitiin kuninkaan hyv‰ksi, ja yksi nelj‰nnes annettiin kateelliselle.
H‰nen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lent‰m‰‰n alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan er‰‰seen ruusupensaaseen. L‰heisest‰ puusta oli tuuli kantanut sinne persikan, joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siit‰ ajatuksettomia sanoja, jotka kuitenkin n‰yttiv‰t runos‰keiden lopuilta. H‰n rakasti runoutta, ja s‰keit‰ rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviyty‰. Papukaijan seikkailu saattoi h‰net ymm‰lle. Silloin kuningatar muisti ne sanat, jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat t‰ydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin s‰keet sellaisina kuin Zadig oli ne sepitt‰nyt:
Rikosten julmain johdosta maa j‰rkkyi pitkin matkaa; Valt'istuimelle p‰‰sty‰‰n kuningas levon luo. Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa; H‰n yksin rikkoo rauhan t‰‰n ja turman meille tuo.
Kuningas m‰‰r‰si Zadigin heti tuotavaksi eteens‰ ja molemmat yst‰v‰t sek‰ tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heitt‰ytyi, kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; h‰n pyysi heilt‰ sangen nˆyr‰sti anteeksi huonoja runos‰keit‰‰n ja puhui niin miellytt‰v‰sti, henkev‰sti ja j‰rkev‰sti, ett‰ kuningas ja kuningatar halusivat n‰hd‰ h‰nt‰ vastakin. H‰nelle annettiin h‰nt‰ valheellisesti syytt‰neen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen h‰nelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksist‰‰n ilo siit‰, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus Zadigia kohtaan kasvoi p‰iv‰ p‰iv‰lt‰. H‰n antoi h‰nen ottaa osaa kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi h‰nen mielipidett‰‰n kaikissa asioissaan. Kuningatarkin katseli h‰nt‰ t‰st‰ l‰htien sellaisella mielihyv‰ll‰, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan h‰nelle itselleen, vaan myˆs h‰nen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin myˆs Zadigille, viel‰p‰ koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen.
V
Jalomielinen
Se aika oli l‰hell‰, jolloin vietettiin suuri, joka viides vuosi uusiutuva juhla. Babylonissa vallitsevan tavan mukaan silloin viiden vuoden per‰st‰ juhlallisesti julistettiin sen kansalaisen nimi, joka oli suorittanut jalomielisimm‰n teon. Ylimykset ja maagit olivat asiassa tuomareina. Ylisatraappi, joka huolehti kaupungista, esitti kauneimmat teot, jotka olivat tapahtuneet h‰nen hallintonsa aikana. Sitten ‰‰nestettiin ja kuningas julisti tuomion. T‰h‰n juhlatilaisuuteen virtasi ihmisi‰ maan kaukaisimmistakin osista. Voittaja sai hallitsijan k‰dest‰ kultaisen, jalokivin koristellun maljan, mink‰ ohella kuningas lausui:
"Ottaos vastaan t‰m‰ jalomielisyyden palkinto, ja antakoot jumalat minulle paljon sinun kaltaisiasi alamaisia!"
Kun t‰m‰ muistettava p‰iv‰ oli tullut, esiintyi kuningas valtaistuimellaan, ymp‰rill‰‰n ylimykset, maagit ja kaikkien niiden kansain edustajat, jotka olivat saapuneet n‰ihin kisoihin, miss‰ palkintoa ei saavutettu hevosten nopeudella eik‰ ruumiin voimalla, vaan hyveell‰. Ylisatraappi kuulutti korkealla ‰‰nell‰ ne teot, jotka tekijˆilleen voivat tuottaa tuon verrattoman palkinnon. H‰n ei ollenkaan maininnut Zadigin sielun suuruutta, kun t‰m‰ oli palauttanut kadehtijalleen koko h‰nen omaisuutensa; se ei kai ollut sellainen teko, joka olisi ollut kyllin ansiokas kilpailemaan palkinnosta.
H‰n mainitsi ensiksi er‰‰n tuomarin, joka jonkun hairahduksen johdosta, mihin h‰n itse ei ollut syyp‰‰, oli er‰‰lle kansalaiselle tuottanut oikeudenk‰ynniss‰ suuren tappion ja sent‰hden antanut t‰lle koko omaisuutensa k‰rsityn vahingon korvaukseksi.
Sitten h‰n esitti er‰‰n nuoren miehen, joka oli ollut kiihke‰sti rakastunut er‰‰seen tyttˆˆn, mink‰ h‰n aikoi ottaa vaimokseen, mutta oli sitten luovuttanut tytˆn er‰‰lle yst‰v‰lleen, joka oli kuolemaisillaan rakkaudesta samaan tyttˆˆn, viel‰p‰ oli varustanut t‰m‰n myˆt‰j‰isill‰kin.
Vihdoin h‰n toi esille er‰‰n sotamiehen, joka Hyrkanian sodassa oli antanut viel‰kin suuremman n‰ytteen jalomielisyydest‰‰n. Vihollisen sotilaat tahtoivat ryˆst‰‰ h‰nen lemmittyns‰, ja h‰n puolusti t‰t‰ heilt‰. Silloin tultiin sanomaan h‰nelle, ett‰ toiset hyrkanialaiset olivat siin‰ l‰hell‰ ryˆst‰m‰isill‰‰n h‰nen ‰itins‰. Itkien h‰n j‰tti rakastettunsa ja riensi pelastamaan ‰itins‰. Sen tehty‰‰n h‰n palasi lemmittyns‰ luo ja tapasi t‰m‰n kuolemaisillansa. H‰n tahtoi tappaa itsens‰, mutta ‰iti muistutti h‰nelle, ett‰ h‰n oli ‰itins‰ ainoa tuki, ja niinp‰ h‰nell‰ oli uljuutta j‰‰d‰ eloon.
Tuomarit kallistuivat sotamiehen puolelle. Silloin puuttui kuningas puheeseen ja lausui:
"H‰nen tekonsa ja samoin noiden toistenkin ovat kauniit, mutta ne eiv‰t ihmetyt‰ minua. Zadig sen sijaan teki eilen tyˆn, joka on ihmetytt‰nyt minua. Min‰ olin muutamia p‰ivi‰ sitten erottanut ministerini ja suosikkini Korebin. Min‰ syytin h‰nt‰ ankarasti, ja kaikki hovimieheni vakuuttivat minun sittenkin olleen liian lempe‰. Kukin heist‰ pani parastansa panetellakseen Korebia. Kysyin silloin Zadigilta, mit‰ h‰n ajatteli asiasta, ja h‰n rohkeni puolustaa syytetty‰. Min‰ vakuutan lˆyt‰neeni historiakirjoistamme esimerkkej‰ siit‰, ett‰ joku on omaisuudellaan korvannut erehdyksens‰, toinen luovuttanut lemmittyns‰, kolmas asettanut ‰itins‰ lemmittyns‰ edelle, mutta en ole koskaan lukenut sellaista, ett‰ hovimies olisi ryhtynyt puhumaan ep‰suosioon joutuneen ministerin puolesta, jota uhkaa hallitsijan viha. Annan kaksikymment‰tuhatta kultarahaa jokaiselle niist‰, joiden jalomielisist‰ teoista t‰ss‰ on kerrottu, mutta maljan min‰ annan Zadigille."
"Herra", sanoi t‰m‰, "Teid‰n Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te yksin olette tehnyt kuulumattoman tyˆn, koska ette ole, niin kuningas kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teid‰n kiihkoanne."
Kaikki ihmetteliv‰t kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittyns‰ yst‰v‰lleen, ja sotamies, joka oli ennemmin pelastanut ‰itins‰ kuin morsiamensa, saivat hallitsijalta palkintonsa ja n‰kiv‰t nimens‰ pantavan jalomielisten luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyv‰n ruhtinaan maineen, jota h‰n ei kuitenkaan jaksanut kauan s‰ilytt‰‰. Tuon p‰iv‰n kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan sallikaan, ja sen muisto on viel‰kin s‰ilynyt Aasiassa.
"Nytp‰ vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, -- mutta h‰n pettyi siin‰.
VI
Ministeri
Kuningas oli kadottanut p‰‰ministerins‰. H‰n valitsi Zadlgin siihen toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistiv‰t t‰t‰ vaalia, sill‰ valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut n‰hty niin nuorta ministeri‰. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai ihan verensylkykohtauksen, ja h‰nen nen‰ns‰ turposi hirve‰sti.
Kiitetty‰‰n kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiitt‰m‰‰n myˆs papukaijaa ja virkkoi t‰lle:
"Kaunis lintu! Sin‰ olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta p‰‰ministerin. Heid‰n majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet minulle paljon pahaa, mutta sin‰ olet tehnyt minulle vain hyv‰‰. Sellaiset seikat siis m‰‰r‰‰v‰t ihmisten kohtalot! -- Mutta", lis‰si h‰n, "ehk‰p‰ niin harvinainen onni haihtuukin pian."
Papukaija vastasi: "Niin, niin."
Zadig hieman s‰ik‰hti sit‰, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka ei uskonut papukaijan voivan ennustella, h‰n kuitenkin pian rauhoittui ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.
H‰n antoi kaikkien tuntea lakien pyhitetty‰ voimaa, mutta ei kenenk‰‰n oman arvoasemansa painavuutta. H‰n ei mitenk‰‰n rajoittanut divaanin[20] ‰‰nestysvapautta, p‰invastoin jokainen visiiri[21] sai vapaasti lausua mielipiteens‰, pelk‰‰m‰tt‰ h‰nen ep‰suosiotaan. Kun h‰n ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eik‰ h‰n. Mutta jos laki oli liian ankara, niin h‰n lievensi sit‰. Milloin taas laki oli puutteellinen, silloin h‰n ratkaisi asian niin tasapuolisesti, ett‰ sit‰ olisi voitu pit‰‰ itse Zoroasterin ratkaisuna.
H‰nelt‰ oppivat kansat tuon ylev‰n periaatteen, ett‰ on parempi uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. H‰n arveli lakien olevan laadittuja yht‰ paljon kansalaisten suojelemista kuin pelottamista varten. H‰nen p‰‰taitonsa oli paljastaa totuutta, jota kaikki ihmiset koettavat pimitt‰‰. Heti hallituksensa ensimm‰isin‰ p‰ivin‰ h‰n osoitti k‰yt‰nnˆss‰ t‰t‰ suurta taitoaan.
Er‰s kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. H‰n oli m‰‰r‰nnyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan ensin olivat naittaneet sisarensa; lis‰ksi h‰n oli j‰tt‰nyt kolmekymment‰tuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka todistettaisiin rakastaneen h‰nt‰ enimmin.
Vanhempi poika teetti h‰nelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan perinnˆst‰‰n sisaren myˆt‰j‰isten lis‰ksi.
Jokainen v‰itti:
"Vanhempi rakastaa enimmin is‰‰ns‰, nuorempi rakastaa enimm‰n sisartansa. Niinp‰ kuuluvatkin nuo kolmekymment‰tuhatta kultarahaa vanhemmalle pojalle."
Zadig kutsutti molemmat per‰kk‰in luoksensa. Vanhemmalle h‰n lausui:
"Is‰si ei olekaan kuollut; h‰n on parantunut viime sairaudestaan ja palajaa kohta Babyloniin."
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas on maksanut minulle sangen paljon!"
Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi t‰m‰. "Tietysti min‰ palautan is‰lleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon h‰nen j‰tt‰v‰n sisarelleni sen osan, jonka jo olen m‰‰r‰nnyt h‰nelle."
"Sinun ei tarvitse mit‰‰n luovuttaa", sanoi Zadig. "P‰invastoin saat sin‰ nuo kolmekymment‰tuhatta kultarahaa, sill‰ sin‰ rakastat enimmin is‰‰si."
Er‰s sangen rikas tyttˆ oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta h‰n huomasi olevansa raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida h‰net.
"Min‰ tahdon ottaa miehekseni sen heist‰", sanoi h‰n, "joka on saattanut minut siihen tilaan, ett‰ voin antaa valtakunnalle uuden kansalaisen."
"Juuri min‰ olen tehnyt t‰m‰n hyv‰n tyˆn", sanoi toinen.
"Min‰p‰ se olen ollut niin onnellinen", v‰itti toinen.
"No hyv‰!" sanoi tyttˆ. "Min‰ tunnustan sen heist‰ lapseni is‰ksi, joka voi antaa h‰nelle parhaan kasvatuksen."
H‰n synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin Zadigin ratkaistavaksi. H‰n kutsutti molemmat maagit eteens‰.
"Mit‰ aiot opettaa kasvatettavallesi?" h‰n kysyi ensimm‰iselt‰.
"Aion neuvoa h‰nelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa, dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja prestabilisen harmonian".[22]
"Min‰ taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehd‰ h‰nest‰ kelpo miehen, joka on yst‰viens‰ kunnioituksen arvoinen."
Zadig julisti:
"Joko olet h‰nen is‰ns‰ tai et, sin‰ saat naida h‰nen ‰itins‰."
Hoviin saapui joka p‰iv‰ valituksia Meedian k‰skynhaltijaa (itimad-ulet) Iraksia vastaan. T‰m‰ oli mahtava herra, jonka syd‰n ei pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon turmelema. H‰n ei liioin suvainnut itse‰‰n puhuteltavan eik‰ koskaan sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eiv‰t ole turhamaisempia, kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin h‰n. H‰n haki vain v‰‰r‰‰ mainetta ja v‰‰ri‰ riemuja. Zadig otti parantaaksensa h‰net.
H‰n l‰hetti h‰nelle kuninkaan puolesta er‰‰n musiikkimestarin, mukanaan kaksitoista laulajaa ja nelj‰kolmatta soittoniekkaa, sek‰ er‰‰n hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja nelj‰ kamariherraa, jotka eiv‰t saaneet j‰tt‰‰ h‰nt‰ hetkeksik‰‰n. Kuninkaan m‰‰r‰yksest‰ oli h‰nen noudatettava aivan t‰sm‰llisesti seuraavaa p‰iv‰j‰rjestyst‰; ja n‰in k‰vi komento:
Heti ensi p‰iv‰n‰, hekumallisen Iraksin her‰tty‰, saapui musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava j‰lkis‰keistˆ:
Mi kunto, mik‰ hengen valo! Mi suuruus, sulo ylimm‰inen! Ah, kuinka voikaan herra jalo Ain' itseens' olla tyytyv‰inen!
Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin er‰s kamariherroista piti h‰nelle kolmenelj‰nnestuntia kest‰v‰n ylistyspuheen, jossa h‰n kehui juuri niit‰ h‰nen hyvi‰ avujaan, jotka h‰nelt‰ puuttuivat. Puheen p‰‰tytty‰ h‰net saatettiin musiikin soidessa pˆyt‰‰n. P‰iv‰llist‰ kesti kolme tuntia. Jos h‰n yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimm‰inen kamariherra heti: "H‰n on oikeassa." Ja tuskin oli h‰n enn‰tt‰nyt lausua nelj‰ sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "H‰n on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas r‰j‰hti heti nauramaan niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita h‰nen olisi pit‰nyt sanoa. P‰iv‰llisen j‰lkeen laulettiin kantaatti h‰nelle uudestaan.
Ensimm‰inen p‰iv‰ tuntuikin h‰nest‰ hauskalta. H‰n luuli, ett‰ kuningasten kuningas todella kunnioitti h‰nt‰ h‰nen ansioittensa mukaan. Toinen p‰iv‰ tuntui h‰nest‰ jo v‰hemm‰n hupaisalta; kolmas oli rasittava ja nelj‰s aivan siet‰m‰tˆn; viides vihdoin vallan piinallinen. Lopulta h‰n ei en‰‰ jaksanut kuulla alituisesti laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla tyytyv‰inen! eik‰ kehuttavan, kuinka h‰n aina oli oikeassa, eik‰ joka p‰iv‰ samalla hetkell‰ itse‰‰n ylistett‰v‰n. H‰n kirjoitti hoviin ja pyysi hartaasti, ett‰ kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat, soittoniekat ja hovimestarin. Samalla h‰n lupasi vasta olla v‰hemm‰n turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. H‰n antoi v‰hemm‰n suitsuttaa itselleen ylistyst‰, piti v‰hemm‰n juhlia ja oli onnellisempi. Sill‰, kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mit‰‰n nautintoa.
VII
Kinastelut ja vastaanotot
Siten osoitti Zadig joka p‰iv‰ neronsa ter‰vyytt‰ ja sielunsa hyvyytt‰. H‰nt‰ ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. H‰nt‰ pidettiin onnellisimpana kaikista ihmisist‰. Koko valtakunta kaikui h‰nen nime‰‰n; kaikki naiset ihastelivat h‰nt‰; kaikki kansalaiset ylistiv‰t h‰nen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat h‰nt‰ aivan kuin oraakkeliaan; itse papitkin myˆnsiv‰t, ett‰ h‰n oli viisaampi kuin tuo vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vet‰‰ h‰nt‰ oikeuteen aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sit‰, mik‰ h‰nest‰kin n‰ytti uskottavalta.
Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kest‰nyt jo tuhannenviisisataa vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen lahkokuntaan. Toiset v‰ittiv‰t, ettei Mithran[24] temppeliin saanut koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat t‰t‰ tapaa ja astuivat sinne sis‰‰n aina ensiksi oikealla jalalla. Senp‰t‰hden nyt j‰nnityksell‰ odotettiinkin pyh‰n tulen korkeaa juhlaa, jotta n‰ht‰isiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet olivat suunnatut h‰nen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa vallitsi mit‰ suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, ett‰ taivaan ja maan jumala, jolle henkilˆ ei merkitse mit‰‰n, ei tee mit‰‰n eroa oikean ja vasemman jalan v‰lill‰. Kateellinen ja h‰nen vaimonsa v‰ittiv‰t, ett‰ Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakielt‰ ja ettei h‰n ollut antanut vuorien ja kukkulain siin‰ tarpeeksi karkeloida.[25]
"H‰n on kuiva ja hengetˆn", sanoivat he. "H‰nen puheessaan ei meri pakene eiv‰tk‰ t‰hdet putoa taivaalta eik‰ aurinko sula vahan lailla.[26] H‰nell‰ ei ole ollenkaan oikeaa it‰maista tyyli‰."
Zadig sen sijaan tyytyi terveen j‰rjen tyyliin. Kaikki olivat h‰nen puolellaan, ei siksi ett‰ h‰n oli oikeassa eik‰ siksi ett‰ h‰n oli j‰rkev‰ ja rakastettava, vaan siksi ett‰ h‰n oli p‰‰ministeri.
Yht‰ onnellisesti h‰n ratkaisi valkoisten ja mustain maagien v‰lisen suuren riitakysymyksen. Valkoiset n‰et v‰ittiv‰t, ett‰ oli jumalatonta rukoillessa k‰‰nty‰ kaakkoon p‰in; mustat taas vakuuttivat, ett‰ Jumala inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan k‰‰ntyiv‰t luoteeseen p‰in. Zadig m‰‰r‰si, ett‰ kukin sai k‰‰nty‰ mihin suuntaan hyv‰ns‰.[27]
Aikansa h‰n osasi k‰ytt‰‰ niin hyvin, ett‰ jo aamup‰iv‰ll‰ suoritti kaikki yksityiset ja yleiset asiat. Lopun p‰iv‰st‰ h‰n puuhasi Babylonin kaunisteluhommissa. H‰n esitytti murhen‰ytelmi‰, jotka panivat itkem‰‰n, ja huvin‰ytelmi‰, joille naurettiin, mik‰ kaikki oli jo aikoja sitten joutunut pois muodista, mutta nyt j‰lleen h‰nen hyv‰n makunsa johdosta her‰si henkiin. H‰n ei suinkaan pit‰nyt itse‰ns‰ viisaampana kuin taiteilijat; h‰n palkitsi heit‰ lahjoillaan ja kunnianosotuksilla eik‰ salaa kadehtinut heid‰n kykyj‰‰n. Iltaisin h‰n huvitti suuresti kuningasta ja varsinkin kuningatarta. Kuningas lausui: "Suuri ministeri!" Kuningatar virkkoi: "Rakastettava ministeri!" ja molemmat lis‰siv‰t: "Olisipa ollut suuri vahinko, jos h‰net olisi hirtetty!"
Milloinkaan ei mink‰‰n arvohenkilˆn ole tarvinnut antaa naisille niin paljon puheillep‰‰syj‰ kuin Zadigin. Enimm‰t tulivat puhumaan h‰nelle asioista, joita heill‰ ei ollenkaan ollut, p‰‰st‰kseen siten suhteisiin h‰nen kanssaan. Kateellisen vaimo oli heist‰ ensimm‰isi‰. H‰n vannoi Zadigille Mithran ja Zend-Avestan nimess‰ tuntevansa syvint‰ inhoa miehens‰ menettely‰ kohtaan. Uskoipa h‰n h‰nelle lis‰ksi, ett‰ mies muka oli raaka ja mustasukkainen, ja antoi h‰nen ymm‰rt‰‰, ett‰ jumalat rankaisisivat h‰nt‰, kielt‰m‰ll‰ h‰nelt‰ sen pyh‰n tulen kallisarvoiset vaikutukset, jonka avulla yksin ihminen tulee kuolemattomien kaltaiseksi. Vihdoin h‰n antoi sukkanauhansa pudota. Zadig otti sen ylˆs tavallisella kohteliaisuudellaan, mutta ei sitonut sit‰ itse tuon naisen polveen; ja t‰m‰ pieni virhe, jos se edes virhe olikaan, oli mit‰ kauheimpien onnettomuuksien aiheena. Zadig ei ajatellut asiaa sen pitemm‰lle, mutta kateellisen vaimo ajatteli sit‰ paljonkin.
Muitakin naisia ilmoittautui joka p‰iv‰. Babylonin salaiset aikakirjat v‰itt‰v‰t h‰nen kerran langenneen kiusaukseen, mutta olleen kummissaan siit‰, ett‰ nautinto ei tyydytt‰nyt h‰nt‰ ja ett‰ h‰n syleili lemmitty‰‰n aivan hajamielisesti. Se nainen, jolle h‰n, miltei tiet‰m‰tt‰‰n, osotti suosiotaan, oli er‰s kuningatar Astarten kamarirouva. Lohdutuksekseen ajatteli tuo hell‰ babylonitar mieless‰‰n: Tuon miehen p‰‰n t‰ytyy n‰ht‰v‰sti olla hirve‰n t‰ynn‰ asioita, koska h‰n hautoo niit‰ lemmenkohtauksissakin. -- Sellaisella hetkell‰, jolloin useimmat eiv‰t virka mit‰‰n ja toiset taas kuiskivat vain pyhi‰ sanoja, sattui Zadig ‰kki‰ huudahtamaan: "Kuningatar!" -- Babylonitar luuli h‰nen vihdoinkin onnellisena hetken‰ tulleen j‰rkiins‰ ja sanoneen juuri h‰nelle: "Kuningattareni!" Mutta Zadig, edelleen sangen hajamielisen‰, mainitsikin Astarten nimen. Nainen taas, joka t‰llaisella onnen hetkell‰ tulkitsi kaikki omaksi edukseen, kuvitteli mieless‰‰n h‰nen tahtoneen sanoa: "Sin‰ olet kauniimpi kuin kuningatar Astarte."
H‰n j‰tti Zadigin haaremin, saatuaan sangen kauniita lahjoja. Seikkailunsa h‰n kertoi heti kateellisen vaimolle, joka oli h‰nen paras yst‰v‰tt‰rens‰. T‰m‰ loukkautui hirve‰sti syrj‰ytt‰misest‰‰n ja lausui:
"Minulle h‰n ei ole suvainnut edes kiinnitt‰‰ j‰lleen t‰t‰ sukkanauhaani, jota en en‰‰ tahdo koskaan k‰ytt‰‰."
"Kas vain!" lausui onnellinen nainen kateelliselle. "Sin‰h‰n k‰yt‰t samanlaisia sukkanauhoja kuin kuningatar! Ostatko ne siis samalta valmistajaltakin?"