Part 1
SALLIMUS
It‰mainen kertomus
Kirj.
VOLTAIRE
Suomentanut O. A. Kallio
Ranskalainen alkuteos ZADIG, ou la destinÈe ilmestyi 1747
Arvi A. Karisto, H‰meenlinna 1918.
SISƒLLYS:
Hyv‰ksymys. Zadigin tarinaa koskeva Sadin omistuskirjelm‰ sulttaanitar Sheraalle. Zadig eli Sallimus. I. Silm‰puoli. II. Nen‰. III. Koira ja hevonen. IV. Kateellinen. V. Jalomielinen. VI. Ministeri. VII. Kinastelut ja vastaantotot. VIII. Mustasukkaisuus. IX. Piesty nainen. X. Orjuus. XI. Rovio. XII. Illallinen. XIII. Kohtaus. XIV. Tanssi. XV. Siniset silm‰t. XVI. Rosvot. XVII. Kalastaja. XVIII. Basiliski. XIX. Taistelut. XX. Erakko. XXI. Arvoitukset.
HYVƒKSYMYS[1]
Min‰ allekirjoittanut, joka olen pit‰nyt itse‰ni viisaana, viel‰p‰ nerokkaana ihmisen‰, olen lukenut t‰m‰n k‰sikirjoituksen ja huomannut sen, vasten tahtoanikin, omituiseksi, huvittavaksi, siveelliseksi, filosofiseksi, ansiokkaaksi miellytt‰m‰‰n niit‰kin, jotka vihaavat romaaneja. Niinp‰ olenkin kielt‰nyt sen julkaisemisen ja vakuuttanut tuomarille, ett‰ se on inhoittava teos .
ZADIGIN TARINAA KOSKEVA SADIN OMISTUSKIRJELMƒ SULTTAANITAR SHERAALLE[2]
Sheval-kuun 18 p. Hedshran vuonna 837.[3]
Silmien hurma, syd‰mien tuska, neron valo! Min‰ en suutele jalkojesi tomua, koska sin‰ tuskin ollenkaan k‰velet, ja silloinkin vain Iranin matoilla tai ruusuilla. Min‰ tarjoan sinulle k‰‰nnˆksen er‰‰n vanhan viisaan kirjasta, joka oli siin‰ onnellisessa asemassa, ettei h‰nell‰ ollut mit‰‰n tekemist‰, ja sent‰hden kulutti aikaansa kirjoittamalla Zadigin historian, teoksen, joka sis‰lt‰‰ enemm‰n kuin se n‰ytt‰‰ sis‰lt‰v‰n. Pyyd‰n sinua lukemaan sen ja ilmaisemaan mielipiteesi sen suhteen; sill‰ vaikkapa oletkin el‰m‰si kev‰‰ss‰, vaikkapa kaikki nautinnot ovat sinulle tarjona, vaikkapa oletkin kaunis ja hengenlahjasi korottavat kauneuttasi, vaikkapa sinulle suitsutetaan ylistyst‰ illasta aamuun, ja vaikkapa siis kaiken t‰m‰n johdosta olisit oikeutettu olemaan aivan vailla tervett‰ j‰rke‰, niin siit‰ huolimatta sinulla on sangen viisas ‰ly ja sangen hieno maku, ja min‰ olen kuullut sinun puhelevan viisaammin kuin pitk‰partaisten ja suippolakkisten vanhain dervishien.[4] Sin‰ olet vaitelias, mutta sin‰ et ole ep‰luuloinen; sin‰ olet lempe‰, mutta et heikko; sin‰ teet hyv‰‰, mutta ymm‰rt‰v‰isesti; sin‰ rakastat yst‰vi‰si etk‰ tee ket‰‰n vihamieheksesi. Sinun sukkeluutesi ei ota koskaan panettelua purevuutensa v‰likappaleeksi; sin‰ et sano pahaa etk‰ tee sit‰, niin suunnattoman helppoa kuin sinulle olisikin siten menetell‰. Sanalla sanoen, sielusi on aina n‰ytt‰nyt minusta yht‰ puhtaalta kuin kauneutesi. Onpa sinulla taipumusta filosofiaankin, mik‰ seikka on saattanut minut uskomaan, ett‰ t‰m‰ vanhan viisaan kirja miellytt‰‰ sinua enemm‰n kuin ket‰‰n muuta naista.
Se on alkujaan kirjoitettu kaldean kielell‰, jota emme kumpikaan ymm‰rr‰. Se k‰‰nnettiin arabian kielelle kuuluisan sulttaanin Ulugh-Bekin[5] huvittamiseksi. Siihen aikaan arabialaisten ja persialaisten keskuudessa olivat muodissa "Tuhat yksi yˆt‰", "Tuhat yksi p‰iv‰‰" y.m. satukirjat. Ulugh piti enemm‰n Zadigin lukemisesta, mutta sulttaanittaret olivat ihastuneet "Tuhat yksi yˆt‰"-kokoelmaan. "Miten te voitte", sanoi viisas Ulugh heille, "pit‰‰ parempina sellaisia tarinoita, joissa ei ole mit‰‰n j‰rke‰ ja joista ei ole mit‰‰n hyˆty‰?" -- "Juuri senvuoksi me pid‰mmekin niist‰", vastasivat sulttaanittaret.
Min‰ tied‰n varmasti, ett‰ sin‰ et ole heid‰n kaltaisensa, vaan olet todellinen Ulugh. Viel‰p‰ toivon, ett‰ kun olet kyll‰stynyt tavallisiin tarinoimisiin, jotka ovat jokseenkin "Tuhannen ja yhden yˆn" tapaisia, mutta paljon ik‰v‰mpi‰, min‰ voin saada kunnian hetkisen aikaa jutella j‰rkev‰sti kanssasi. Jos olisit ollut Fhilippoksen pojan Skanderin[6] aikuinen Thalestris tai Suleimanin[7] aikuinen Saban kuningatar, niin ep‰ilem‰tt‰ n‰m‰ kuninkaat olisivat matkustaneet sinun luoksesi.
Min‰ rukoilen taivaallisia hyveit‰, ett‰ riemusi olisivat t‰ydelliset, kauneutesi ainainen ja onnesi loputon.
Sadi .
ZADIG ELI SALLIMUS
I
Silm‰puoli
Kuningas Moabdarin aikana eli Babylonissa er‰s nuori mies nimelt‰ Zadig. H‰nen hyv‰t synnynn‰iset luonnonlahjansa oli kasvatus t‰ydent‰nyt. Vaikka h‰n olikin rikas ja nuori, niin h‰n osasi hillit‰ intohimonsa. H‰n ei himoinnut mit‰‰n; h‰n ei tahtonut aina olla oikeassa, ja h‰n osasi pit‰‰ arvossa toisten heikkouksia. Oli ihmeellist‰ n‰hd‰, ett‰ h‰n, niin nerokas kuin olikin, ei koskaan kohdistanut ivaansa noihin perin haihatteleviin, lˆyhiin ja meluaviin lausuntoihin, noihin julkeihin panetteluihin, noihin tyhmiin arvosteluihin, noihin karkeihin pilapuheisiin, tuohon tyhj‰‰n sanatulvaan, joka Babylonissa kulki keskustelun nimell‰. H‰n oli oppinut Zoroasterin[8] ensimm‰isest‰ kirjasta, ett‰ itserakkaus on kuin tuulella t‰ytetty pallo, josta myrskyt syˆksyv‰t ulos, kun siihen pist‰‰ rei‰n. Zadig ei myˆsk‰‰n kerskunut halveksivansa naisia tai ylpeillyt heid‰n voittamisestaan. H‰n oli jalomielinen; h‰n ei pel‰nnyt voittaa puolelleen kiitt‰m‰ttˆmi‰kin, noudattaen siin‰ Zoroasterin ylev‰‰ neuvoa: "Kun syˆt, niin anna ruokaa koirillekin, vaikka ne purisivatkin sinua."
H‰n oli myˆs mahdollisimman viisas, sill‰ h‰n pyrki el‰m‰‰n viisasten seurassa. Vanhain kaldealaisten oppeihin perehtyneen‰ h‰n tiesi luonnon peruslaeista niin paljon kuin silloin niist‰ yleens‰ tiedettiin, Ja tunsi metafysiikkaa siin‰ m‰‰rin kuin niin‰ aikoina sit‰ tunnettiin, toisin sanoen sangen niukasti. H‰n oli varmasti vakuuttunut siit‰, ett‰ vuosi, huolimatta h‰nen aikansa uudesta filosofiasta, sis‰lsi 365 kokonaista ja lis‰ksi nelj‰nneksen p‰iv‰‰, ja ett‰ aurinko sijaitsi maailman keskipisteess‰. Ja kun ylimaagit[9] loukkaavan kopeasti sanoivat h‰nelle, ett‰ h‰nell‰ oli v‰‰r‰t mielipiteet, ja ett‰ h‰n niinmuodoin oli valtion vihollinen, jos uskoi auringon kiert‰v‰n itsens‰ ymp‰ri ja vuodessa olevan kaksitoista kuukautta, niin h‰n oli vaiti, osoittamatta vihastusta tai ylenkatsetta.
Omistaessaan suuret rikkaudet ja siis myˆs paljon yst‰vi‰, hyv‰n terveyden ja miellytt‰v‰n ulkomuodon, oikeaan osuvan ja maltillisen ymm‰rryksen, ylev‰n ja vilpittˆm‰n syd‰men, Zadig luuli voivansa olla onnellinen. H‰n aikoi menn‰ naimisiin Semiran kanssa, joka kauneutensa, syntyper‰ns‰ ja varallisuutensa t‰hden oli Babylonin enimmin toivottu neito. H‰n tunsi t‰t‰ kohtaan puhdasta ja voimakasta kiintymyst‰, ja Semira puolestaan rakasti h‰nt‰ kiihke‰sti.
Se onnellinen hetki, jonka tuli heid‰t yhdist‰‰, oli jo aivan l‰hell‰, kun he kerran, k‰yskelless‰‰n yhdess‰ er‰‰n Babylonin portin luona, Eufratin rantaa koristavien palmujen varjossa, n‰kiv‰t miekoilla ja jousilla varustettujen miesten tulevan heit‰ kohti. Ne olivat nuoren Orkanin, er‰‰n ministerin veljenpojan, k‰tyrej‰, jolle h‰nen set‰ns‰ imartelijat olivat uskotelleet, ett‰ kaikki oli h‰nelle luvallista. H‰nell‰ ei ollut rahtuakaan Zadigin suloudesta ja hyveist‰, mutta luullen olevansa paljoa korkeammalla h‰n oli kiukuissaan siit‰, ett‰ h‰net oli syrj‰ytetty. T‰m‰ mustasukkaisuus, joka johtui yksinomaan h‰nen turhamaisuudestaan, saattoi h‰net siihen luuloon, ett‰ h‰n muka hurjasti rakasti Semiraa. Niinp‰ h‰n tahtoikin ryˆst‰‰ h‰net. Rosvot k‰viv‰t Semiraan k‰siksi, viel‰p‰ raa'assa kiihkossaan haavoittivat h‰nt‰ ja vuodattivat tuon suloisen olennon verta, jonka pelkk‰ n‰keminen olisi voinut hellytt‰‰ itse Immaus-vuoren tiikeritkin.
Semira parkui syd‰nt‰viilt‰v‰sti, valittaen:
"Voi rakas sulhoni! Minut riistet‰‰n silt‰, jota min‰ jumaloin!"
H‰n ei v‰litt‰nyt rahtuakaan omasta vaarastaan; h‰n ajatteli ainoastaan rakasta Zadigiaan. T‰m‰ taas sill‰ v‰lin puolusti h‰nt‰ kaikella sill‰ voimalla, jonka miehuus ja rakkaus antavat. Apunaan vain kaksi orjaansa h‰n lopulta ajoi rosvot pakoon ja vei verisen ja taintuneen Semiran t‰m‰n kotiin. Siell‰ neito avasi silm‰ns‰, n‰ki vapauttajansa ja lausui:
"Oi Zadig! Ennen rakastin min‰ sinua sulhasenani; nyt min‰ rakastan sinua lis‰ksi kunniani ja el‰m‰ni pelastajana."
Milloinkaan ei mik‰‰n syd‰n ole ollut kiitollisempi kuin Semiran; milloinkaan ei hurmaavampi suu ole tulkinnut hellempi‰ mielenv‰reit‰ niill‰ tulisilla sanoilla, joita innoittaa suurimman hyv‰ntyˆn tunne ja puhtaimman rakkauden suloisin hurmaus. -- Semiran vamma oli v‰h‰p‰tˆinen ja parani pian. Zadig oli vaarallisemmin haavoitettu; nuoli oli tehnyt h‰neen syv‰n haavan silm‰n l‰helle. Semira rukoili lakkaamatta jumalia tekem‰‰n h‰nen rakastettunsa terveeksi. H‰nen silm‰ns‰ olivat p‰iv‰t p‰‰st‰‰n ja yˆt l‰peens‰ t‰ynn‰ kyyneli‰: h‰n odotti sit‰ hetke‰, jolloin Zadig voisi taas iloita h‰nen n‰kemisest‰‰n; mutta haavoitettuun silm‰‰n kohonnut paise saattoi pelk‰‰m‰‰n pahinta. Siksip‰ l‰hetettiin Memfiist‰ saakka hakemaan kuuluisaa l‰‰k‰ri‰ Hermest‰, joka saapuikin suuren seurueen kera. T‰m‰ k‰vi sairaan luona ja julisti, ett‰ h‰n tulisi kadottamaan toisen silm‰ns‰. Viel‰p‰ h‰n ennusti p‰iv‰n ja hetkenkin, jolloin tuo onnettomuus tapahtuisi.
"Jos se olisi ollut oikea silm‰", lausui h‰n, "niin olisin voinut sen parantaa; mutta vasemman silm‰n vammat ovat parantumattomat."
Koko Babylon surkutteli Zadigin kohtaloa ja samalla ihmetteli Hermeen syv‰llist‰ viisautta. Kahta p‰iv‰‰ myˆhemmin paise puhkesi itsest‰‰n, ja Zadig parani t‰ydellisesti. Hermes sepitti nyt kirjan, jossa h‰n todisteli, ettei h‰nen olisi pit‰nyt parantua. Zadig ei sit‰ lukenut; mutta niin pian kuin voi l‰hte‰ ulos h‰n valmistausi k‰ym‰‰n sen luona, joka oli h‰nen el‰m‰nonnensa toivona ja jota varten yksin h‰n halusi s‰ilytt‰‰ silm‰ns‰. Semira oli jo kolme p‰iv‰‰ ollut maalla. Tiell‰ kuuli Zadig t‰m‰n kauniin naisen ‰‰nekk‰‰sti julistaneen, ett‰ h‰n tunsi voittamatonta vastenmielisyytt‰ silm‰puolia kohtaan, ja sent‰hden h‰n viime yˆn‰ oli mennyt Orkanin vaimoksi. T‰st‰ uutisesta Zadig meni tainnoksiin. H‰nen tuskansa vei h‰net haudan partaalle. H‰n oli kauan sairaana. Vihdoin kuitenkin j‰rki p‰‰si voitolle surusta, viel‰p‰ kaiken sen kamaluus, mit‰ h‰n oli kokenut, oli omiaan h‰nt‰ lohduttamaankin. H‰n sanoi:
"Koska olen saanut kokea niin julmaa oikullisuutta hovissa kasvaneen neidon puolelta, niin tahdon valita itselleni vaimon keskis‰‰dyst‰."
H‰n valitsi Azoran, kaupungin j‰rkevimman ja jalosyntyisimm‰n neidon, ja nai h‰net. Yhden kuukauden h‰n sitten eli t‰m‰n kanssa mit‰ suloisimmassa lemmen hurmassa. Vaimossaan h‰n huomasi ainoastaan jonkin verran kevytmielisyytt‰ ja melkoista taipumusta pit‰m‰‰n aina parhaiten kasvatettuja nuoria miehi‰ samalla myˆs kaikista nerokkaimpina ja kunnollisimpina.
II
Nen‰
Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ Azora saapui kotiin k‰velylt‰ kovin vihaisena ja kiivaasti meluten.
"Mik‰ sinun on, rakas puolisoni?" sanoi Zadig. "Mik‰ on saattanut sinut noin suunniltasi?"
"Ah!" sanoi Azora. "Sin‰ tekisit minun laillani, jos olisit n‰hnyt sen n‰ytelm‰n, josta min‰ juuri tulen. Menin n‰et lohduttamaan nuorta leske‰, Kosrua, joka pari p‰iv‰‰ sitten laitatti nuorelle miehelleen hautapatsaan tuonne niitty‰ reunustavan puron varrelle. H‰n lupasi silloin surussaan jumalille oleskella t‰m‰n haudan luona niin kauan kuin puro virtaisi sen vieritse."
"Kas vaan!" sanoi Zadig. "Siin‰p‰ onkin vasta oiva nainen, joka todella rakasti miest‰‰n."
"Ah!" virkkoi Azora. "Jospa tiet‰isit, mit‰ h‰n puuhasi, kun k‰vin h‰nt‰ katsomassa."
"Mit‰ sitten, armas Azora?"
"H‰n antoi johtaa puron juoksun toisaanne."
Azora alkoi j‰lleen purkaa suustaan niin loputtomasti herjauksia ja puhkesi niin rajusti s‰ttim‰‰n tuota nuorta leske‰, ett‰ sellainen hyveell‰ kerskuminen ei en‰‰ ollut Zadigille mieleen.
H‰nell‰ oli er‰s yst‰v‰ nimelt‰ Kador; t‰m‰ oli yksi niit‰ nuoria miehi‰, joilla h‰nen vaimonsa silmiss‰ oli enemm‰n kuntoa ja ansioita kuin muilla. T‰m‰n h‰n teki uskotukseen ja vahvisti h‰nen uskollisuuttaan, niin hyvin kuin voi, melkoisella lahjalla.
Azora oli mennyt pariksi p‰iv‰ksi er‰‰n yst‰v‰tt‰rens‰ luo maalle ja palasi kolmantena p‰iv‰n‰ kotiin. T‰‰ll‰ palvelijat itkusilmin ilmoittivat h‰nelle, ett‰ h‰nen miehens‰ oli edellisen‰ yˆn‰ ‰kki‰ kuollut ja etteiv‰t he muka olleet rohjenneet tuoda h‰nelle siit‰ surusanomaa, vaan olivat heti haudanneet Zadigin h‰nen isiens‰ hautaan puutarhan p‰‰h‰n. Azora itki, repi hiuksiaan ja vannoi h‰nkin kuolevansa.
Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella h‰nt‰. Yhdess‰ he sitten itkiv‰t. Seuraavana p‰iv‰n‰ he jo itkiv‰t v‰hemm‰n ja aterioivat yhdess‰. Kador uskoi h‰nelle, ett‰ h‰nen yst‰v‰ns‰ oli kuollessaan j‰tt‰nyt h‰nelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n tuntisi itsens‰ onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa h‰nen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin p‰iv‰llinen; keskustelu muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen, mutta vakuutti samalla h‰nell‰ olleen vikoja, joista Kador oli vapaa.
Kesken syˆnnin Kador ‰kki‰ valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuˆljyt, joilla h‰nen oli tapana parfymoida itse‰ns‰, koetellakseen, eikˆ mahdollisesti joku niist‰ auttaisi pernakipuun. H‰n valitti kovasti sit‰, ettei suuri Hermes en‰‰ ollut Babylonissa. Viel‰p‰ h‰n suvaitsi painellakin sit‰ kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia.
"Vaivaako t‰m‰ kauhea tauti sinua useastikin?" h‰n kysyi t‰ynn‰ s‰‰li‰.
"Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eik‰ siihen lˆydy muuta kuin yksi ainoa lievitt‰v‰ l‰‰ke, nimitt‰in se ett‰ asetetaan kupeelleni edellisen‰ p‰iv‰n‰ kuolleen ihmisen nen‰."
"Sep‰ kummallinen l‰‰ke", arveli Azora.
"Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan."
T‰m‰ syy ynn‰ tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan vihdoin tekem‰‰n p‰‰tˆksens‰. H‰n virkkoi:
"Toivottavasti ei enkeli Asrael kiell‰ miehelt‰ni, h‰nen siirtyess‰‰n eilisest‰ maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi p‰‰sy‰ Tshinavarin sillan yli, ett‰ h‰nen nen‰ns‰ ei toisessa el‰m‰ss‰ ole aivan yht‰ pitk‰ kuin ensimm‰isess‰."
Sitten h‰n otti partaveitsen, meni miehens‰ haudalle, kostutti sit‰ kyynelill‰‰n ja aikoi ryhty‰ leikkaamaan haudassa suorana lep‰‰v‰n Zadigin nen‰‰.
Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella k‰dell‰ nen‰‰ns‰ ja toisella tyˆnt‰en partaveist‰ pois.
"Rakas vaimoni!" h‰n virkkaa hell‰sti. "ƒl‰ melua ja pauhaa en‰‰ niin kovasti nuorta Kosrua vastaan! Aikeesi leikata minulta nen‰ni on hyvin verrattavissa puron pois johtamiseen."
III
Koira ja hevonen
Zadig sai kokea, ett‰ avioliiton ensimm‰inen kuukausi, Zend-kirjan sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. H‰nen t‰ytyikin jonkin ajan per‰st‰ erota Azorasta, jonka kanssa h‰nen oli k‰ynyt liian vaikeaksi el‰‰, ja nyt h‰n etsi tyydytyst‰ luonnon tutkimisesta.
"Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi h‰n, "kuin filosofi, joka lukee luonnon suurta kirjaa, mink‰ Jumala on asettanut silmiemme eteen. H‰nen keksim‰ns‰ totuudet ovat kokonaan h‰nen; h‰n ravitsee ja ylent‰‰ sieluaan; h‰n el‰‰ rauhallisena eik‰ h‰nen tarvitse pel‰t‰ mit‰‰n ihmisten puolelta; eik‰ h‰nen hell‰ puolisonsa tule koskaan leikkaamaan h‰nelt‰ nen‰‰."
T‰llaisten aatteiden valtaamana h‰n vet‰ytyi er‰‰seen maataloon Eufratin rannalle. Siell‰ h‰n ei huolinut laskea, kuinka monta vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren kuussa yht‰ kuutiotuumaa enemm‰n vett‰ kuin lampaan kuussa. H‰n ei myˆsk‰‰n v‰h‰‰k‰‰n kuvitellut voivansa tehd‰ silkki‰ lukinverkosta tai porsliinia s‰rkyneist‰ pulloista.[11] Sen sijaan h‰n tutki huolellisesti el‰inten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siin‰ pian sellaisen taidon, ett‰ voi sen avulla keksi‰ tuhat eroavaisuutta siin‰, miss‰ muut ihmiset n‰kiv‰t vain yhdenmukaisuutta.
K‰velless‰‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ pienen metsikˆn l‰hell‰ h‰n ‰kk‰si er‰‰n kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rient‰v‰n h‰nt‰ kohti. Kaikki he n‰yttiv‰t olevan mit‰ suurimmassa h‰d‰ss‰ ja juoksentelivat sinne t‰nne aivan kuin p‰‰ttˆm‰t, jotka ovat kadottaneet jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsiv‰t sit‰.
"Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkˆ kenties ole n‰hnyt kuningattaren koiraa?"
"Se on narttu eik‰ uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.
"Sin‰ olet oikeassa", lausui ylieunukki.
"Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on ‰skett‰in penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etuk‰p‰l‰‰ns‰; lis‰ksi on sill‰ hyvin pitk‰t korvat."
"Sin‰ olet siis n‰hnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan heng‰styneen‰.
"En suinkaan", vastasi Zadig. "Min‰ en ole sit‰ milloinkaan n‰hnyt enk‰ ole edes tiennytk‰‰n, ett‰ kuningattarella on narttukoira."
Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan tallin kaunein hevonen p‰‰ssyt er‰‰n tallirengin k‰sist‰ karkuun Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten kera sen j‰lkeen yht‰ h‰t‰isen‰ kuin ylieunukki koiran per‰st‰. Ylitallimestari k‰‰ntyi Zadigin puoleen ja kysyi t‰lt‰, oliko h‰n kenties n‰hnyt kuninkaan hevosta.
"Se hevonen", vastasi Zadig, "nelist‰‰ mainiosti. Se on viisi jalkaa korkea, pienikavioinen; sen h‰nt‰ on kolme ja puoli jalkaa pitk‰. Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen keng‰t ovat yksitoista-osaista hopeaa."
"Mit‰ tiet‰ se on mennyt, miss‰ se on?" h‰t‰ili ylitallimestari.
"En min‰ ole sit‰ n‰hnyt", vastasi Zadig, "enk‰ edes koskaan kuullut siit‰ puhuttavankaan."
Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen sek‰ kuninkaan hevosen ett‰ kuningattaren koiran. Niinp‰ he antoivatkin vied‰ h‰net suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja t‰m‰ tuomitsi h‰net saamaan solmupiiskaa sek‰ karkoitettavaksi loppui‰kseen Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sek‰ hevonen ett‰ koira lˆytyiv‰t. Kiusallinen v‰ltt‰m‰ttˆmyys pakoitti tuomarit nyt peruuttamaan p‰‰tˆksens‰; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan nelj‰sataa unssia kultaa, koska oli kielt‰nyt n‰hneens‰ sit‰ mink‰ selv‰sti oli n‰hnyt. H‰nen t‰ytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston edess‰. H‰n lausui seuraavasti:
"Oikeuden t‰hdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on lyijyn painavuus, raudan kest‰vyys, timantin kirkkaus ja paljon yht‰l‰isyytt‰ kullan kera! Koska minun on sallittu puhua t‰m‰n korkean kokouksen edess‰, niin vannon Ormuzdin[13] nimess‰, etten ole milloinkaan n‰hnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enk‰ kuningasten kuninkaan[14] pyhitetty‰ hevosta. Tiet‰k‰‰ siis, miten on asian laita. Olin k‰velyll‰ sen metsikˆn l‰heisyydess‰, jossa sitten kohtasin kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin n‰in hiekassa er‰‰n el‰imen j‰ljet ja p‰‰tin helposti niiden olevan pienen koiran j‰lki‰. Kepe‰t, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet k‰p‰l‰in j‰lkien v‰liin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, ett‰ se oli narttukoira, jonka n‰nnit riippuivat alhaalla ja joka siis oli penikoinut muutamia p‰ivi‰ sitten. Toiset, edellisist‰ poikeavat j‰ljet, jotka n‰kyiv‰t alituisesti hiponeen hiekan pintaa etuk‰p‰l‰in vieress‰, osoittivat minulle sill‰ olleen sangen pitk‰t korvat. Ja kun lis‰ksi huomasin, ett‰ yksi k‰p‰l‰ ei ollut tehnyt hiekkaan niin syv‰‰ j‰lke‰ kuin kolme muuta, niin ymm‰rsin, ett‰ kaikkein armollisimman kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.
"Mit‰ sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tiet‰k‰‰, ett‰ min‰ k‰velless‰ni mainitun metsikˆn teit‰ huomasin hevosenkenk‰in j‰lki‰, jotka kaikki olivat yht‰ kaukana toisistaan. Siin‰p‰ hevonen -- ajattelin itsekseni -- joka nelist‰‰ mainiosti. Er‰‰ll‰ kapealla tiell‰, jonka leveys on vain seitsem‰n jalkaa, oli puiden tomu molemmin puolin tiet‰, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois. Sill‰ hevosella -- p‰‰ttelin mieless‰ni -- on kolme ja puoli jalkaa pitk‰ h‰nt‰, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt tomun puista. Lis‰ksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi jalkaa korkean lehtikatoksen, ‰skett‰in pudonneita lehvi‰ ja ymm‰rsin siit‰, ett‰ hevonen oli ulottunut niihin ja ett‰ se siis oli noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan kolmenkolmatta karaatin kultaa, sill‰ se oli hieronut niiden heloja er‰‰seen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein kokeen. Vihdoin p‰‰ttelin niist‰ merkeist‰, joita sen keng‰t olivat tehneet er‰‰seen toiseen kivilajiin, ett‰ se oli kengitetty yksitoista-osaisella hopealla".[15]
Kaikki tuomarit ihmetteliv‰t Zadigin syv‰llist‰ ja ter‰v‰‰ arvostelukyky‰. Tieto siit‰ saapui aina kuninkaan ja kuningattaren korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, ett‰ h‰net oli noitana poltettava, m‰‰r‰si kuningas, ett‰ h‰nelle oli maksettava takaisin tuo nelj‰nsadan kultaunssin sakko, johon h‰net oli tuomittu. Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin h‰nen luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin h‰nen nelj‰sataa unssiansa. He pid‰ttiv‰t niist‰ ainoastaan kolme sataayhdeks‰nkymment‰kahdeksan unssia oikeuskuluihin, ja heid‰n palvelijansa pyysiv‰t tietysti juomarahaa.
Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja p‰‰tti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mit‰ oli n‰hnyt.
Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Er‰s valtiovanki karkasi ja livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta h‰n ei vastannut mit‰‰n. Kuitenkin n‰ytettiin toteen, ett‰ h‰n oli katsellut ikkunasta. T‰st‰ rikoksesta h‰net tuomittiin viidensadan kultaunssin sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan h‰n kiitti tuomareitansa n‰iden suopeudesta. "Suuri Jumala", h‰n sanoi itsekseen, "kuinka onkaan valitettavaa k‰vell‰ mets‰ss‰, miss‰ kuningattaren koira ja kuninkaan hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla t‰ss‰ el‰m‰ss‰ onnellinen!"
IV
Kateellinen
Zadig tahtoi nyt filosofian ja yst‰vyyden avulla lohduttautua niist‰ onnettomuuksista, joilla kohtalo oli h‰nt‰ kolhinut. H‰n omisti er‰‰ss‰ Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne h‰n kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mik‰ sopi kunnialliselle ihmiselle. Aamuisin oli h‰nen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille ja iltaisin oli pˆyt‰ katettu hyv‰lle seuralle. Mutta pian h‰n huomasi, kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi n‰et ankara kiista er‰‰st‰ Zoroasterin s‰‰dˆksest‰, joka kielsi syˆm‰st‰ aarnikotkan lihaa.[16]
"Kuinka voidaan sellaista kielt‰‰", inttiv‰t toiset, "jollei koko el‰int‰ ole olemassakaan?"
"Sen t‰ytyy olla olemassa", v‰ittiv‰t taas toiset, "koska Zoroaster kerran ei salli sen lihaa syˆt‰v‰n."
Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:
"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niit‰ syˆ; jollei niit‰ ole, niin viel‰ v‰hemm‰n me silloin niit‰ syˆmme; ja niinp‰ me kaikki tottelemme Zoroasterin kieltoa."
Er‰s oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tiet‰j‰), kiiruhti syytt‰m‰‰n Zadigia er‰‰n Yebor[17] nimisen ylimaagin edess‰, joka oli kaikista kaldealaisista typerin ja siis myˆs kiihkomielisin. T‰m‰ mies olisi tahtonut seiv‰st‰‰ Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sit‰ tyytyv‰isemm‰ll‰ ‰‰nell‰. Kador yst‰v‰ -- hyv‰ yst‰v‰ on suuriarvoisempi kuin sata pappia -- l‰hti vanhan Yeborin luo ja lausui:
"El‰kˆˆn aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sill‰ h‰n on pyhimys! H‰nell‰ on aarnikotkia kanalassaan eik‰ h‰n syˆ niit‰. Sen sijaan h‰nen syytt‰j‰ns‰ on kerettil‰inen, joka julkeaa v‰itt‰‰, ett‰ kaniinit ovat halkijaikaisia ja t‰ysin saastattomia".[18]
"No hyv‰!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua p‰‰t‰ns‰. -- "Zadig on seiv‰stett‰v‰, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen siit‰, ett‰ on puhunut pahaa kaniineista."
Kador sovitti sent‰‰n koko jutun k‰ytt‰m‰ll‰ apunaan er‰st‰ tyttˆ‰, joka oli synnytt‰nyt h‰nelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta maagien neuvostossa. Ket‰‰n ei seiv‰stetty, mik‰ tosin saattoi useat oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig huudahti: