Part 4

Minä juoksin ulos. Muistan, kuinka sanoin itselleni: Ameriikkaan! Ameriikkaan! Ameriikkaan! Ja tuskin tiesin itsekään, että niin sanoin. Minä juoksin ja juoksin, silmieni edessä vilahteli ja korvissani humisi kaikki se, mikä tapahtunut oli.

Minä näin jokaisen hetken edessäni, koetin tunkeutua syvyyksiin, löytää jotakin niitten takaa.

Minä muistan, kuinka äkkiä näin kaksi silmää edessäni, kaksi lapsellista ihmettelevää silmää, vaaleakiharaisten hiusten otsaa ympäröiden. Se oli yksi, tuhansista naisista, ehkä paljaan sattuman kautta hän oli herättänyt minut mietteistäni, ja kuitenkin näen hänet taas niin usein äkkiarvaamatta edessäni, niinkuin silloin, ja hänen lapsensilmänsä tunkeutuvat sieluni kätköihin, joita en itse tunne. Silloin tunsin hetkeksi suloisen rauhan laskeutuvan ylitseni: oli olemassa toinenkin maailma, oli jotakin muutakin kuin se vainen, jossa koko minun olentoni eli.

Ja hetket kuluivat. Ihmiset, jotka olivat ulkona, palasivat koteihinsa. Kaduilla kävi hiljaiseksi. Näkyi vain valaistuja ikkunoita. Kaikki mitä näin, tuli kohtalonomaiseksi, ja tuon tuostakin saatoin kuiskata: Tuolla kuolee joku, tuolla. — Siellä sisällä on surua — eräässä rinnassa käy myrsky, eikä kukaan siitä tiedä.

* * *

Keskiyön aikana havahduin erääseen ääneen, joka vaikutti minuun vastenmielisesti:

— Minne Te oikeastaan aijotte? Se oli eräs pitkä, leveäharteinen mies.

— Tehän kiertelette herkeämättä samaa kaupunginosaa.

— Kiertelenkö samaa kaupunginosaa?

— Niin, jumalan nimessä te kiertelette.

Olin huomaavinani ivaa hänen sanoissaan.

— Ettekö tahdo tulla sisään kanssani ja juoda lasin vhiskyä. Minä tunnen Teidät. Te olette... (hän mainitsi nimeni). Minua on kauan haluttanut puhua kanssanne.

Hänen olentonsa toukkasi minua, mutta minä seurasin häntä.

— Minulla on asunto täällä läheisyydessä.

Ne olivat ainoat sanat, jotka matkalla lausuttiin,

Vasta kun olimme haparoineet ylös portaita ja tulleet huoneeseen, sanoi hän, lähentäen kasvonsa likelle omiani, merkitsevästi hymyillen:

— Minä olen hänen miehensä. Oikeammin sanoen, olin hänen miehensä. Me olimme yhdessä papin ja alttarin edessä. Te voitte uskoa, että hän oli viehättävä morsiuspuvussaan, — viehättävä.

Minä tiedän, että Te olette... niin, kuinka sen nyt sanoisin... hm... hänen rakastajansa... nykyään. Voitte uskoa, että hän kiinnittää mieltäni. Ja senvuoksi minua huvittaa seurata hänen toimiaan hiukan.

Lausuessaan viime sanat, ojensi hän minulle sikarilaatikon, ja tuli niinmuodoin katsahtaneeksi minuun. Hänen kasvoillensa levisi varjo. Hän sanoi hiukan ihmettelevällä äänellä:

— Teihin koskee, kun käytän tällaista puhetapaa? Minä luulin...

Pyydän anteeksi, jos olen loukannut Teidän... Teidän tunteitanne. Niinkuin sanoin, hän kiinnittää mieltäni. Hän kuuluu siihen naislajiin, jota minä saanen kutsua — monipuoliseksi. He ovat parhaita silloin, kun he ovat meistä välimatkan päässä. Kun kylmästi voi heitä tutkia. Minä olen pitänyt tämän asunnon, jonka kerran... erinäisestä syystä... olin pakotettu ottamaan. Minua huvittaa näin toisinaan seurata hänen vaiheitaan.

Mutta mikään kilpailija en Teille ole. Minä aion jonkun ajan kuluttua mennä uudelleen naimisiin. Niin, että Te voitte olla varma, hm!

Minä olinkin liian raaka häntä kohtaan. Liian raaka. Hän sanoi minulle: Minä olin liian raaka. Minä poljin hänen hienompia tunteitaan.

Sanokaa minulle: Onko Teillä hienoja tunteita? Niin, minunhan ei tarvitse sitä urkkia. Mutta hm, oletteko Te koskaan tuntenut naisen kantapään polkemassa hienompia tunteitanne.

Oh, se on niin huvittavaa... se on niin huvittavaa, tietäkää... se on korkeinta nautintoa! Kaikkein, kaikkein korkeinta!

En tarkoita, että _minulla_ olisi niitä. Minä olen raaka, hyvin raaka. Mutta eikö se ole ihmeellistä, että vasta sitten, kun kaikki oli jo ohi, hän rupesi minua _niin_ viehättämään... psykologisesti — kun hän, jos niin voin sanoa, oli polkenut minun... hm... toisenluokan hienotunteisuuttani.

Hetken perästä jatkoi hän:

— _Minä_ se kuitenkin sain hänen ensimäisensä.

Te voitte uskoa, että hän oli silloin suloinen.

Niinkuin kärppä... niinkuin kärppä.

Hän väitti, että rakastin ainoastaan hänen ruumistaan. Se nyt onkin minun mielipiteeni, että ainoastaan ruumiissa on tarkotusta. Se on jotain kirotun sairaloista se toinen. Nuori, tuore rakkaus, se on ruumis, se, ruumis se vetää ruumista puoleensa. Kaiken sen muun tulee olla kuin suljettu kirja, antaa naisen pitää kaiken sielua koskevan aivan omanaan.

Oletteko Te huomannut, kuinka hiiden vaikeata on unhottaa? — Tämä kärppä, näettekös, tämä kärppä...

Tätä sanoessaan meni hän ikkunan luo ja kiersi ylös uutimen. Vasta nyt huomasin, että huone oli vastapäätä atelieeria.

— Siellä on valoisaa.

Kysymys tahtoi pyrkiä esiin, mutta vastenmielisyys, antaa vieraan ihmisen nähdä liikutustani, sai minut painamaan sen alas joka kerta.

Viimein sain henkeä pidättäen puserretuksi suustani:

— Luuletteko _hänen_ olevan siellä?

Hän katsoi minuun — en tiedä oliko siinä osanottoa tai vahingoniloa — ja sanoi:

— Varmaan on hän siellä. Eihän se piru vieköön minusta muuten niin hauskaa olisikaan.

Hän alkoi lähestyä minua. Hän sanoi:

— Sanokaa minulle... oletteko Te suudellut... oletteko Te suudellut... ha, haa, se on tuollainen makuisa pieni viaton... oletteko Te suudellut... se on vasemmalla puolen... oletteko Te suudellut... juuri alle rinnan.

Oletteko Te suudellut.

Hän oli tullut aivan lähelle minua, hän tuijotti minuun, hän kumartui aivan korvani juureen, kuiskasi sinne erään sanan, joka vieläkin siellä suhisee.

* * *

Muistan erään yön. Ei näkynyt ketään muita ihmisiä, kuin kaksi, tähdet vain loistivat.

Sinne on vielä ilmestynyt kahdet tahraiset huulet.

* * *

En enää voinut matkustaa takaisin. Inho oli vallannut minut.

Mutta kun pari päivää oli kulunut, oli kuin joku olisi yli otsani sivellyt. Vihdoin tunsin jotakin hentoista eräässä kohden siinä. Mitä se oli?

Silloin muistin erään suutelon, jonka kerran unissani olin tuntenut. Se ei tahtonut hävitä pois. Minä matkustin.

* * *

Hän ei ollut kotona. Häntä ei löytynyt mistään. Minä kuljin pitkin rantaa. Näin, että venhe oli poissa. Minä lainasin erään toisen ja soudin ulos. Löysin oman venheemme. Se keinui tyhjänä. Minä riisuin päältäni ja sukelsin. Viimein lepäsi hän käsivarsillani.

* * *

Vielä näkyi hänen päänsä jättämä syvennys tyynyssä, tyynyssä, jossa toisinaan oli kaksikin syvennystä näkynyt. Minä tulin koskettaneeksi sitä. Sieltä vierii esiin eräs käärö.

Siinä oli päällä minun etunimeni. En uskaltanut sitä avata.

Kuljin ympäri kaikissa huoneissa. Ei ketään ollut luonani.

Pysähdyin silloin tällöin jonkun pikkuesineen eteen, hiusneulan, — nauhan.

Seisota pitkiä aikoja sitä katsellen. Mutta en uskaltanut koskettaa sitä.

Kuljeskelin huoneissa yhtämittaa yötä, päivää.

* * *

Silloin soivat kellot ja hänet haudattiin.

* * *

Kun olin jäänyt yksin, otin esiin käärön.

Huomasin ensin sinetillä suljetun kirjeen:

— Tyttärelleni, hänen täyttäessään kaksikymmentä vuotta.

Sitten erään päiväkirjan. Se oli vain alotettu. Sillä vasta ensi sivut olivat kirjotettuja. Se oli päivätty, — aina kellonlyönnilleen — se oli kaikki tuttavuutemme alkuajoista, juuri ennen noita neljää kuukautta.

Vielä oli eräs suuri käärö minulle.

Tässä seuraa, mitä hän, joka nyt on kuollut, on kirjottanut sille, joka ehkä syöksi hänet kuolemaan.

Päiväkirja.

Minun on niin hyvä olla. On niin hiljaista. Minä istun ja katselen pientä lamppua, enkä enempää tahdo. Ei, en tahdo enempää. Miksi en koskaan voi saada rauhaa rinnalleni? Miksi meillä naisilla täytyy olla sydän?

On eräs sana, jota en koskaan uskalla vapisematta kuiskata. Minä vapisen niin, että minua palelee. O—n—n—i.

Niin, minua palelee. Tahdon paneutua maata. Tahdon levittää ylleni hyvän, lämpimän peitteeni. Tahdon nukkua.

* * *

Hän. — Tuleeko se taas pettäen?

Enkö sitten jo ole tuota kaikkea kokenut?

Enkö ole kylliksi kärsinyt?

Miksi puristin hänen kättään? Tiesin sen vasta jälestäpäin.

Ei — en tahdo enempää. En tahdo.

— En voi kärsiä hänen nimeään.

Jospa se olisi mahdollista! Jospa sitä olisi maailmassa! Toisinaan tuntuu, kuin hänen silmänsä olisivat seuranneet minua aina iankaikkisuudesta.

— Ei. Ei. Minä en tahdo. On mieletöntä uskoa onneen.

* * *

Minä en voi ymmärtää, että olen elänyt, että niin monta päivää on vierähtänyt. Kaikki on kuin sumua. Muistan ainoastaan yhden asian:

Että minä synnytin.

Kaikki muu on kuin sumua. Makuuhuone: kasvot, jotka ylitseni kumartuivat. Uh, ei! En uskalla sitä ajatella!

Ja sitten tuli joukko miehiä ja kirjeitä, joukko kirjeitä ja kukkia.

Miksi nämä muistot eivät jätä rauhaan minua?

On kuin se suuri suippoparta minua taas koskettaisi.

Miksi tuon kaiken täytyy juuri nyt eteeni ilmestyä? Pois! Pois!

* * *

Minä kuulen oman huutoni siitä yöstä, synnytysyöstä.

Minähän rakastan sinua, lapseni. Minähän rakastan sinua kaikesta sielustani. Petänkö minä sinua, olenko uskoton sinulle? Oi, mitä minun pitää tehdä? Minunhan pitää elää, lapseni, minunhan pitää elää elämä. Minullahan on nuoruus, minullahan on jotain ihanaa rinnassani, jonka täytyy saada osansa! Oi, minulla on niin paljon, niin paljon!

Oh, elämä on niin paha, on niin turhaa, niin rajattoman turhaa koettaa tehdä kaikki oikein, siten kuin olisi tehtävä.

* * *

Nyt on maailmassa ainoastaan yksi ainoa suuri suutelo.

* * *

Ei ole ketään sellaista, kuin _hän_. Ei kukaan voi sitä, mitä hän voi. Hän tuutii minua kuin pientä lasta. Ja emmekö olekin kaikki pieniä lapsia tässä suuressa, ikuisessa melskeessä.

* * *

Hänen sanansa ovat minulle samaa kuin sinivuokot ja orvokit lapsena ollessani.

Tuntuu kuin eläisin. Poveni aaltoilee nousten ja laskien. Tuntuu niin lämpimältä ja hyvältä.

Että voikin unhottaa!

* * *

Hän on minut luonut.

* * *

Oi, miten saattoi hän sen nyt tehdä? Nyt, kun kaikki näytti muuttuneen maailmassa.

Mutta hänhän ei voi tietää.

Se oli niin pahasti. En voinut mitään sanoa.

"Tätä ei sinun olisi pitänyt tehdä."

Niinkuin olisin puhunut unissani silloin, kun sen sanoin.

Rakas Tulla! Ainoastaan sinun luonasi on rauhaa. Kun istun ja pidän sinua rinnoillani, silloin ei muuta olekaan. Silloin minä en kaipaa. Silloin en toivo mitään. Silloin en uneksi sitä, mikä on olematonta.

* * * * *

Kirje.

Rakkaani! Näinä öinä, jotka ehkä tulevat olemaan viimeisiäni täällä alhaalla, jossa sinä minulle elämän annoit, tahdon kirjottaa sinulle ja koettaa selvittää sinulle kaikki. Sinä jätät minut joka päivä ja minä olen ylpeä, enkä voi tulla sinun luoksesi. Mutta öisin sinun nukkuessasi, tulen luoksesi ja suutelen sinua otsallesi, jota rakastan.

Olen jo kauan aavistanut, että jotain täytyy tapahtua. Ja kaupungissa käynnistäsi tiedän, että minun on kuoltava.

Sinä et ole koskaan kysellyt minulta, mitä olen elänyt, enkä minä ole sitä koskaan sinulle sanonut.

Minä tahdoin sen niin. En tiedä miksi, mutta kun nyt istun täällä, ja kaikki on hiljaista, silloin ymmärrän niin olleen tarpeellista _siksi_, että se tulisi kasvamaan niin äärettömän suureksi, (tuskin voin uskoa, että se on tapahtunut), että niin pitäisi olla.

Minä tahdoin olla sinulle tuollainen kiehtova, josta et kaikkea tiennyt. Jos olisin kertonut sinulle kaikki, silloin sinä olisit niin paljon ajatellut sitä ja niin paljon merkitystä antanut sille. Minä tahdoin olla sinulle olemassa vain sellaisena, kuin sinä näit minut.

Rakkaani! Ole varma siitä, että minulla, Rebekalla, ei ole toista tässä elämässä ollut kuin sinä ja minkä sinä minulle annoit.

Sinä voit ottaa selvän siitä. Sinä voit saada tietää joukon asioita minusta. Ihmisethän tietävät kaikki. Sinä voit saada tietää, että minä erosin miehestäni, tietää, että se oli minun syyni, sinä voit saada kuulla suhteestani Bredoon.

Oh, sinä et saa mitään tietää! Ihmiset eivät tiedä mitään. Sitä, minkä joku ihminen on elänyt, sitä ei kukaan tiedä. Siitä, mitä tunteita kahden välillä on, siitä ei kenelläkään ole selkoa.

Ja jos minä olenkin syntiä tehnyt ja ollut paha, — yhtä kohtaan tiedän olleeni uskollinen ja puhdas ja siveä jokaiseen soluuni asti, joka minussa on, siitä saakka, kuin tiesin hänestä jotakin.

Oi, miksi en sitä tiennyt aikaisemmin!

* * *

Oh, miksi menet luotani? Minä ikävöin niin äärettömästi sinua? Etkö sinä aavista, kuinka minä kärsin päivisin, kun sinä olet poissa luotani? Missä sinä olet? Mitä teet?

Etkö sinä voi huomata, kuinka on kauheaa, että vaikka niin kauan olen jokaisen hetken luonasi viettänyt, sinä jätät minut yksinäisyyteen? Etkö voi huomata, kuinka kaikki mennyt ryntää päälleni ja paljastaa minut ja pistää ja ruoskii minua.

Etkö sinä voi huomata kuinka kaikki muuttui minussa, sinut kohdatessani? Ja koko menneisyys asettuu rauhani ja iloni tielle, ja on ainoastaan yksi, joka sen voi pois pyyhkiä, sinä.

Oh, miksi et tule minun huoneeseeni. Sinä menet ja paneudut yksin maata, — enkä minä saa nähdä niitä kasvoja, jotka ovat minun kaikkeni maailmassa.

Mutta minä en ole ollenkaan sinulle pahoillani, sillä sinähän annoit minulle kaikki, — oman itseni annoit minulle, — mutta minä en _voi_ tulla luoksesi.

Tahtoisin niin mielelläni hyväillä sinua, jos sinä kärsit, — eikä sinun varmaan olekaan hyvä olla, rakas, — mutta minä en voi. Minä niin pelkään, että jotakin tapahtuu, eikä se saisi tapahtua. Pelkään niin sitä, että sinä joskus kyselet. Ja pelkään niin sitäkin, että pilkkaisit minua.

Se ei saa tapahtua!

* * *

Rakas, minusta tuntuu kuin sinä ruoskisit minua kaiken päivää. Ja minä olen käynyt niin pieneksi ja halveksittavaksi, en voi ymmärtää, että joskus olen uskaltanut pitää itseäni sinun omanasi, enkä nyt uskalla luoksesi tulla. Sinä olet niin kaukana, sinä istut korkealla ukkospilvessä ja katselet alas minuun. Ja jos minä tulin suutelemaan sinua, tahdoit sinä työntää minut pois luotasi. Eikä se saa tapahtua. Ei, se ei saa tapahtua!

Oi, miksi et tule kotiin ja ole luonani — sillä _sinullehan_ minä kuulun.

Minä en voi saada sitä mielestäni. Ne ovat koko päivän edessäni, ne katsovat minuun, nuo surumieliset silmät. Minä tunnen, että jotakin on tuleva, niin, minä tunnen sen, jotakin tulee, tulee. Oh, jumala suokoon, että voisin sen sanoa sinulle, ja kysellä sinulta, sinä joka kaikki tiedät.

Mutta minä tunnen, etten saa.

Sinä et tiedä, kuinka kauhean hiljaista on päivisin tässä talossa. Samalla minusta tuntuu, kuin koko meri virtaisi ikkunoita kohti. Minä itse istun yksin ja hyljättynä keskellä maailmankaikkeutta peloittavan tuskan valtaamana. Kaikki mitä olen tehnyt, kulkee ohitseni ja joku kolea ääni kyselee minulta? Miksi sinä sen niin teit? Miksi et _sitä_ niin tehnyt?

Minä en koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Ei koskaan johtunut mieleeni ajatella sitä. Minä noudatin ensimäistä mieleenjohtumaa. Vasta kun _sinä_ tulit, setvisi minulle samalla tämä: _Noin_ sinun olisi pitänyt tehdä! Ja minä näin, että voi saada aikaan satoja muita asioita, kuin ne, joita tekee.

Se on kauhea ajatus!

Oh, minä en voi käsittää, että minun pitää kuolla, ennenkuin olet jälleen tullut hyväksi minua kohtaan, oikein hyväksi, niinkuin entisaikoina.

* * *

Tuntuu kuin jokin olisi alkanut ahdistaa minua, näetkös! Se on niin ilkeätä. Minä en voi sitä karkottaa! Oh, mitä minun pitää tehdä? Miksi et ole luonani? Olenko minä sitten turmeltunut? Kyllä, minä tunnen sen. Minä olen turmeltunut. Minä en enää koskaan voi tulla puhtaaksi!

— Hänen silmänsä olivat kuin ikuinen suru. _Sinun_ silmäsi ovat kirkkaat. Ne voivat olla raskaat. Mutta kun sinä hymyilet, silloin olet kirkkain kaikista. Kun _hän_ hymyili, oh, se ei ollut hymyä, se oli itkua, hän hymyili sensijaan, että olisi itkenyt.

— — Ei, en uskalla ajatella enempää tänä iltana. Pääni on niin väsynyt. Aion mennä hetkeksi sisälle ja nukkua sänkysi vieressä. Siinä on niin hyvä.

* * *

En jaksa enempää. Minä tunnen, että minun on mentävä hänen luokseen. En näe mitään muuta kuin nuo tummat, raskaat silmät. Minä näen ne kaikkialla. Ne vetävät minua puoleensa. Oi, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?

Rinnassa tuntuu niin raskaalta, en voi hengittää. Uneksin joka yö hänestä, minä uneksin, että hän surmaa itsensä ja kuolevan katseensa hän kohdistaa minuun.

* * *

— — Oi jumalani, mitä minä olen tehnyt? Kuinka saattoi niin käydä? Kaiken sen ihanan jälkeen! Minä en muista mitään.

Tahdoin vain mennä hänen luokseen, nähdäkseni hänet. Hän laski päänsä helmaani ja itki, tuo voimakas mies itki, niin että värisi, hän väänteli tuskissaan, — ja sitten tartuin minä hänen päähänsä, — ja sitten, — ja sitten, minä en muista mitään, — se oli kuin ikuinen pimeys, — kaikki oli surua, vain surua, — sillä minunhan ei ollut mahdollista tulla omaksesi sellaisena, jollainen minun olisi pitänyt olla, enkä enää koskaan tahtoisi tulla luoksesi, sillä kaikkihan on tullut niin kurjaksi ja minä tahdon kuolla, minä tahdon kuolla.

Oh, anteeksi, että taas olen täällä, täällä, jossa on niin pyhää, anteeksi, että jaloin kuljen täällä, ja katselen sohvaa silmilläni. Mutta minne minä muualle kuuluisin, jos en tänne kuulu? Oh, en ymmärrä mitään. Kun minä taas olin tointunut, tahdoin vain juosta luoksesi, ja kertoa sinulle kaikki, mutta kuinka sinä voisit uskoa minua, eihän se sinulle enää koskaan voisi olla mahdollista, ethän sinä voisi uskoa, mitä minä sanon, kuinka sinä voisit uskoa minua, enkä minäkään enää voi katsoa sinun silmiisi. Ja minähän tiesin myös, että minun on kuoltava, tiesin senkin, että ikuisesti sinulle kuulun, — niinkuin en sitä ennen olisi tiennyt.

Tahdoin vain kerran vielä saada suudella niitä paikkoja, missä sinä olet istunut ja missä olet maannut, tahdoin yöllä nukkuessasi hiipiä sisään, sillä en enää voi silmiisi katsoa, — nukkuessasi, et sinä sitä olisi kuullut, mutta sinä et ollutkaan kotona, oi, missä sinä olet, missä sinä olet?

Oh, minut valtaa tuo ilkeä ajatus, joka kerran rintaani hiipi, ja jota haihduttaakseni vääntelin itseäni sängyssä: Tehdä rikos, tehdä rikos _sinua_ vastaan, juuri sinua vastaan. Ja sinä löisit minua, _sinä, sinä_ yksin, ja minä tahtoisin polvistua eteesi jok'ainoa päivä, kunnes kuolisin, ja pyytää anteeksi, — sinulta — jumalani. Sillä en voi ajatella mitään toista jumalaa. Mutta nyt en enää koskaan voi nähdä sinua. Enkä minä voisi kärsiä, en nytkään voisi kärsiä, että sinä pilkkaisit minua, sinä. Enkä minä voisi elää, näkemättä silmiäsi, minun auringoltani.

* * *

Suuri rauha on vallannut minut. Minä näen nyt kaikki niin selvästi ja tahdon selittää sinulle kaikki, että sinä ehkä paremmin ymmärtäisit, millainen minä olen. Ja ehkä sinä sitten kerran tahdot minulle anteeksi antaa. Niin, minä tiedän, että sinä annat anteeksi minulle. Sillä sinun täytyy.

Minä olen ollut sellainen minä, rakkahani, että aina olen tahtonut uskoa johonkin niin äärettömän suureen, jonka piti löytymän, johonkin niin ihmeen ihanaan, ettei kukaan voinut sitä kuvitella. Jo lapsuudesta asti minä olen aina ollut rauhaton, ja aina kun ajattelin: Nyt se _on_ siellä, nyt se ehkä on siellä! niin minä uppouduin siihen ajatukseeni sieluineni ja ruumiineni. Mutta se muuttui aina suruksi. Kun minä sinut kohtasin, olin niin peloissani. Sillä kuinka minä uskalsinkaan uskoa, että se voisi tulla!

Minä en tahtonut sinua ajatella. Minä tein kaikki sitä estääkseni. Mutta oli kuin joku olisi pakottanut minut luoksesi tulemaan, ja minä tulin ja kolkutin ovellesi, ja jalkani astui vasten tahtoani.

Ja minut valtasi kammottava pelko, kun ymmärsin, että sinut Jumala oli minua varten luonut. Sillä minähän en voinut uskoa, ettei kaikki jo ollut liian myöhäistä, enkä sitäkään, että se kaikkein korkein voisi vielä tulla.

Jok'ainoa kerta minä niin äärettömästi pelkäsin, että sinä minulta jotain kyselisit. Ja vaikkapa et kysellytkään, niin täytyihän sinun aavistaa.

Oh, sinä, joka sanot, ettet ennen vielä ollut mitään kokenut, et koskaan, et koskaan ole tuntenut sitä, minkä minä itsessäni tunsin silloin, kun se ainakin tuli, kirjeesi, kaikki. Ne olivat kuin ihmetöitä. Minä uskon varmasti, että _minulla_ meistä kahdesta on ihaninta ollut.

Sillä mikä taistelu sinulla onkaan mahtanut olla! Senvuoksi olen sinua rakastanut niin äärettömästi, että on tuntunut kuin rinta ei jaksaisi kestää.

— Mutta sitten sinä tulit taas levottomaksi. Vai minussako levottomuus ensiksi ilmeni? Minustako se alkunsa sai? Minä muistan, että olin jo unohtanut kaikki, kaikki. Mutta sitten vähitellen selvisi: Minulla ei ollut kaikkea sitä, minkä sinulle tahdoin antaa. En voinut olla sitä, mitä minun olisi pitänyt olla. Poveni ei ollut nuori. Minä tunsin tahroja itsessäni ja pelkäsin siitä sekä sinun että omieni kärsivän. Minä en ollut niin ylevä ja suloinen, kuin tahdoin olla. Voitko ymmärtää, kuinka teki kipeätä?

Ja voitko käsittää, kuinka oli kauheata, kun menneisyyttäni en voinut pois pyyhkiä? Se pyrki aina väliin.

Oh, en voi käsittää, kuinka sinä sait minut niin kaikki unohtamaan. Kesti kokonaisia päiviä ja öitä, jopa viikkojakin, jolloin en rahtuakaan tuntenut muuta kuin sitä. Oi kiitos, kiitos!

* * *

Minä olen niin rauhallinen. Minä iloitsen, että olen kohta kuoleva, ja saat nähdä, että sinäkin tulet iloiseksi, sillä siten tulee kaikki jälleen hyväksi. Minut on vallannut jokin, jota en voi sanoa, tuntuu kuin en enää kuuluisi maalliseen kotiini.

Jossakin toisessa maailmassa kai kaikki voinee täyttyä. Eikö totta, rakas? Toisessa maailmassa kai voinen tulla uudeksi; niin ettei mitään ole välillämme. Minusta se on niin ihanaa, suurta ja kirkasta, rakas. Ja kun yö on pitkälle kulunut, en enää tunne tuskaa siitä, mikä päivillä on minua eniten masentanut, se käy niin pieneksi, ja juuri sen vuoksihan se tulikin, kun me rakastimme niin äärettömästi toisiamme.

Minähän olen sinua varten syntynyt. Mutta jokin erotti meidät toisistamme. Kuitenkin me sitten löysimme toisemme. Ja niin minä opin tuntemaan sinut. Ja sinä minut.

Ja niin sinä tulet ja löydät minut silloin, kun olen valmis. Sinä olet mies, ja sinulla on vielä niin paljon tehtävää elämässä. Mutta minä odotan sinua. Minä olen nainen, ja nainen on luotu antamaan miehelle rohkeutta ja voimaa tehdä kaikki se, mikä hänen tehtävänsä maan päällä on.

Ja sitä minä tahdon antaa sinulle!

* * *

Minä luulen myös, että sinun kauniit puheesi ovat vaikuttaneet sen, että olen saanut sellaisen käsityksen kuolemasta.

Sinä et varmaan uskonut, että minä käsitin kaiken, mitä sinä sanoit. Mutta sinä et saa uskoa, ettemme me naisetkin näe ja ajattele, millaista kaikki on, ja ihmettele taivasta ja maata ja tähtiä ja kuolemaa ja kaikkea, mitä on olemassa. Emmekö _me_ sitä voisi, me, jotka itsessämme olemme tunteneet luomisen ihmeen?

Korkeinta kaikesta olivat sinun puheesi. Silloin, minä luulen, sinä annoit minulle suurinta, mitä antaa voit.

Minä en ainoastaan kuullut sanojasi, vaan myös tunsin, millä tapaa sinä tunsit sen, mitä ajattelit.

— Oh, niin paljon muuta, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Mutta minä ikävöin sitä suurta valkeutta, joka minut on toiseksi muuttava. Minä palmikoin sinulle hiuksistani ristin, jonka löydät näitten papereitten välistä.

Pyydän sinua kantamaan sitä aina lähinnä rintaasi.

Niin, minä tiedän, että sinä kerran tulet _omakseni_. Minä olen niin paljon ajatellut. Tuskin koskaan uskon naisen voivan kohdata sen, jota varten hän on syntynyt.

On kyllä monta, joita hän voi rakastaa, mutta sen jota varten hän on syntynyt, hän tuskin koskaan tapaa. Mutta ehkä hän, vaikkei häntä maanpäällä tapaakaan, kohtaa hänet sitten jossain toisessa maailmassa.

Me kaksi olimme syntyneet toisiamme varten. Ja juuri senvuoksi ei saisi olla mitään, ei mitään välillämme, eikö niin, rakas?

* * *

Risti on nyt valmis. Ja minä itsekin olen valmis. Rakkauteni seuraa sinua kaikkialla. Risti on kertova sinulle, että rakastan sinua päivin ja öin puhtaimmalla, korkeimmalla rakkaudella.

— — Olen suudellut tyynyä. Hyvästi! Ole iloinen! _Minä_ olen iloinen!

* * * * *

Oi miksen minä aina voinut olla samanlainen kuin silloin ensi aikoina, jolloin en halunnut muuta kuin vetää hänet luokseni, tehdä hänen olonsa yksinkertaiseksi ja hyväksi, saada hänen rintansa iloisesti, hitaasti, rauhallisesti aaltoilemaan?