Part 3

Tuli sitten ilta ja aamu, ilta ja aamu yli hiljaisuuden, joka sai kaikki meissä soimaan. Istuimme tuntikausia nojaten päät toistemme rinnoille, kuunnellen toistemme sydänten sykintää. Ja tuntui niin ihmeelliseltä ja suurelta talossa meren rannalla. Hän jäi usein lepäämään polvistuvaan asentoon edessäni, enkä minä saanut puhua, sillä hän tahtoi kuunnella sitä suurta ihanaa, sanoi hän.

Itse istuin ja annoin katseeni liukua pitkin vedenpintaa, jonka lipattelevilla laineilla auringon kuvastus nousi ja laski — se oli ainoa, joka liikkui.

Se oli hiljaisuus, jolloin kaksi voi nähdä ja kuulla sellaista, jota yksinäinen ei voisi. Kerran meistä tuntui, kuin kuulisimme auringon laulua huoneessamme.

Minä ilmasin hänelle ajatuksiani. Kuljimme ulkona koko illat, jolloin minä herkeämättä puhuin — ihmisten maallisesta elämästä, tähtien karkeloista, kuoleman salaperäisyydestä. Tunsin joskus puhuessani hänen katseensa päälläni ja huomasin, kuinka pienet minun tietoni olivat. Joskus tunsin hänen kätensä puristuksen, ilman että hän itse näytti siitä tietävän.

Opetin häntä tuntemaan jokaisen kiven niemen rannalla, annoin hänen katsoa suurennuslasiin.

Koetin saada hänet näkemään, kuinka elämän radat suuntautuvat alhaalta ylös korkeuksiin, sisältäpäin ulos taivaanrannan taa.

Keskeytin joskus äkkiä puheeni. En tiennyt kuuliko hän minua. Näytti kuin kulkisi hän valoisassa haavemaailmassa, ja antaisi minun puheeni kaikua vaan kaukaisena, inhimillisenä huminana ympärillään.

* * *

Oi nyt, kun siitä on pitkä aika kulunut, nyt kun istun ja silmäilen taaksepäin, muistan niin monta pikkuseikkaa, jotka silloin menivät ohitseni. Usein ollaan elämässä niin itseensä syventyneinä, ettei ole aikaa, eikä rauhaa tarkastaa, mitä toisissa, liikkuu, ei edes hänessä, jonka kanssa olemme yhdessä päivin ja öin.

Juuri nyt johtui niin elävästi mieleeni se, miksi hän eräänä aamupäivänä, järjestäessään hiuksiaan peilin edessä, niin kauhistuneena vetäytyi taaksepäin.

Sitten hän rauhottui ja jäi seisomaan katsellen katselemistaan tarkkaavasti.

Ja sen jälkeen tuli hän juosten luokseni. Syleili polviani, suuteli vaatteitani, käsiäni, koko ruumistani, minne vain voi, repi auki liivini, ja suuteli minua rinnalleni.

Hän käyttäytyi kuin koira, joka on kadoksissa ollut ja löytänyt herransa.

* * *

Hän keksi joka päivä sellaista, joka teki hänet uudemmaksi ja valoisammaksi. Hän pisti kokonaisia ruusukimppuja rinnalleen, vyöhön, hiuksiin, kaikkialle, missä ne vaan tilaa voivat saada.

* * *

Hän alkoi kertoa lapsuutensa päivistä. Kuvat, jotka elämän levottomuudessa olivat unhoon joutuneet, ilmestyivät hänen eteensä, ja päänsä olkaani vasten nojaten istui hän ja vieritteli eteeni päivän toisensa jälkeen, siitä ajasta, jolloin hänelle ei ollut vielä mitään tapahtunut.

Hänen kasvoillaan oli uusi ilme, joka ikäänkuin oli ollut kätkettynä hänen rintansa syvyyteen, mutta sitten enemmän ja enemmän alkanut kohota valoa kohti ja nyt oli täydessä auringossa. Ääneen tuli pieniä sointuja, joille hän itse nauroi, eikä tiennyt, mistä ne tulivat.

Ja oli kuin kaikki olisi sulautunut yhteen lämpimäksi sulosoinnuksi.

Yksi päivä saattoi näyttää hajanaiselta, mutta seuraavaan liittyi taas jotakin yhdistävää.

Noissa esiinsukeltavissa muistoissa oli oma merkityksensä, — ne voivat tulla esiin suuteloista, välkkeestä, jonka hän luuli silmissäni huomaavansa, tai jostain väreestä omassa äänessään.

— Minä muistan, sanoi hän.

— Minä näen edessäni jotakin, sanoi hän.

— Minä muistan, kuinka kerran — luulen olleeni silloin neljäntoista vuotias — kuljin rannalla. Minä kuljin ja kuljin ja löysin paikkoja, joilla en ennen ollut käynyt. Minusta tuntui tämä retkeni seikkailulta ja minä kuljin pelon valtaamana.

Minä pysähdyin usein ja pusersin molemmat käteni rintaani vasten. Minä katsoin kauvas yli meren, joka samassa näytti käyneen loppumattoman suureksi — se sama meri, joka vähän matkan päässä kodistamme lainehti, — en ollut huomannut sen olevan niin suuren, enkä uskaltanut katsoa sinne. Minä käänsin katseeni maalle päin, mutta se näytti niin äärettömän jylhältä ja kallioitten takana oli ikuinen pimeys — enkä uskaltanut katsella sinnekään.

Niin kuljin eteenpäin kädet laskettuina rinnan yli, ja katsellen ainoastaan eteeni, ja silloin huomasin jotain loistavan sinistä edessäni hiekalla.

Se oli eräs kasvi, jota en koskaan ollut nähnyt. Siinä oli muutamia, suuria sinisiä, lihamaisia kukkia. Se oli sineä, niin kirkasta ja silkkimäistä, että näytti kuin itse hiekka olisi sen luonut. Silloin tuntui minusta se kasvi niin kummalliselta. Ja minä uneksin siitä koko yön. Ja sitten — eikö se ollut ihmeellistä? — kuljin vuosikausia, enkä koskaan enää löytänyt tuota kasvia, ja minusta se kävi aina ihmeellisemmäksi, vaikken sitä koskaan enää löytänyt. Ja nyt, kun silmäilen taaksepäin, muistuu siitä vielä jotain mieleeni, vaikka ne suuret lapsensurut ovat unohtuneet.

— Sellaista saattoi hän istua ajattelemassa.

* * *

Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Hänen upeuteensa näytti liittyvän tyttösen joustava notkeus, immen salaperäinen ihmettely välkkyili hänen kasvoillaan, joille elämän suru oli piirtänyt nuo tuskallisen ihanat kirjailunsa.

Se oli ihmeellistä — lapsuudenseikkailut äidin rinnassa. Se valtasi mieleni kuin elämän oma runous, missä itku on naurua ja nauru itkua.

* * *

Mutta kun olimme siten eläneet kaksi kolme kuukautta, tuli minuun jotain uutta.

Tähän aikaan olin huomaavinani, että hän liukui pois luotani. Pitäessäni häntä vyötäisistä, saatoin äkkiä tuntea itseni niin yksinäiseksi. Kun satuin silloin katsahtamaan häneen, näin hänen katseensa vaipuneen maailmaan, jota minä en tuntenut.

Kun menin yksin ulos, tunsin käyväni rauhattomaksi, enkä voinut kulkea kauvan. Minut valtasi pelko: Ehkä hän oli nyt, tänä hetkenä, lakannut minua rakastamasta. Minun täytyi kotiin, minun täytyi nähdä hänet, nähdä hänen katsovan minuun, tuntea, että koko hänen olentonsa huokui minua ja ainoastaan minua kohti.

Alussa oli tämä minulle kylliksi. Mutta jonkun ajan kuluttua ei tämäkään.

Minä tartuin rajusti ja täynnä levottomuutta hänen vyötäisiinsä, minä kyselin: Rakastatko sinä minua? Ja uudelleen ja uudelleen kyselin: Oletko varma siitä, että sinä rakastat minua, ainoastaan minua?

Hänen täytyi sanoa minulle monta, monta kertaa, että hän rakasti minua. Minä pyysin häneltä rakkauden osotusta. Minä pyysin häntä kiertämään kätensä ympärilleni, voidakseni tuntea, että hän oli luonani.

Minut saattoi vallata sellainen, epätoivoon asti nouseva pelko, että hän voisi jättää minut, että minä jonakuna toisena iltana, kotiin tullessani, löytäisin asunnon tyhjänä.

Eräänä iltana olin tavallista levottomampi. Poistuin hänen luotaan, istuin ikkunan ääreen ja painoin pääni käsiini. Hänen täytyisi tulla perässäni, osoittaa rakkauttaan minulle.

Silloin sanoi hän viimein — selvällä, yksitoikkoisella äänellä, joka senjälkeen on joka päivä kaikunut korvissani:

— Se on ohi!

Minä tulin kuin hulluksi. Minä hypähdin ylös, laahustin hänen luokseen, tartuin kiinni häneen, aivankuin tahtoakseni hänet tukehduttaa, heittäysin maahan hänen eteensä ja huusin:

— Etkö enää rakasta minua?

— Enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta se on ohi. Se.

* * *

Oli eräs toinenkin asia. Joka neljästoista päivä matkusti hän pääkaupunkiin. Hän sanoi, että se oli välttämätöntä, enkä minä kysellyt syytä.

Mutta kun levottomuuteni alkoi kasvaa minussa, rupesi minua kiusaamaan se, etten tiennyt, mitä hän teki, hän, jonka kanssa olin povi povea vasten elänyt. Minä vaadin häneltä selitystä. Hän sanoi alakuloisesti:

— Tahdotko sitten viimeinkin tietää sen?

Minä matkustan kaupunkiin, suudellakseni lastani.

* * *

Ja kaikki vanhat tuskat alkoivat uudelleen ahdistaa minua.

Minut valtasi raskas surumielisyys. Hän oli ollut toisen oma. Tuo versominen ja kukkaan puhkeaminen oli tapahtunut hänessä, ilman että minä olin sitä nähnyt ja siinä mukana elänyt. Ehkä joku toinen oli omistanut jotain siitä kauneimmasta, joka pakenee, tulematta koskaan enää takaisin.

Ja aina enemmän alkoi minua painaa ajatus: _Hänen_ lapsensa ei ollut _minun_ lapseni.

Kuka hän oikeastaan oli? Minkälaiset olivat hänen vaiheensa? Miksi hänelle oli ero tullut?

* * *

Ei ollut enää entisen kaltaista. Ei tullut enää noita pitkiä hiljaisia päiviä.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin minussa humisi ja lauloi, ja meren aallot näyttivät minusta aurinkoisilta nietoksilta. Silloin oli kaikki jälleen eheätä.

Mutta tuo ikuinen poltto ja kalvaminen ei lakannut, vaan aina uudelleen palasi.

Useita kertoja tapahtui, että hän katsoi minuun syvä suru silmissään.

— Miten on? kysyin minä.

— Sinä katsot minuun niin omituisesti.

* * *

Eräänä päivänä — minua halutti suurkaupunkiin, ihmisjoukkoihin ja meluun. Tuntui kuin en enää voisi ajatella tässä hiljaisuudessa, missä hän vallitsi kaikkialla, niin että minun oma itseni haihtui pois.

Minä matkustin. Näin liikettä rautaverkolla varustetulla asemalla. Suuret rakennukset katujen varsilla katsoivat minuun, kuin monisilmäiset kummitukset.

Ympärilläni vilisi silmiä, kuului äänten ja askelten humua. Kaukana etäisyydessä halkoivat iltaruskoa korkeat tornit huippuineen.

Minä kävelin ja katselin jokaista silmäparia. Tein sen aivan tietämättäni. Viimein selvisi minulle, että _häntä_ minä etsin.

Mutta ei koko kaupungissa ollut yksiäkään kasvoja, joista ilmenisi se, — se, jonka minun sieluni ikäänkuin tunsi jo jostakin edellisestä olotilasta.

Ja minä huomasin, että _hän_ se oli minulta poissa.

Ja minä aloin kuvailla häntä mielessäni sellaiseksi, kuin hän todellisuudessa oli, mutta jollaisena minulla ei ollut ollut rauhaa nähdä häntä. Ja kaikista noista rautaverkoista, talojen ikkunoista, torneista ja ihmisten jaloista kutoutuivat näkyviin hänen piirteensä, suurempina ja syvempinä, kuin miksi minä olin ne huomannut, ja minä näin syvällä hänen rinnassaan kätköjä, jotka minulle olivat pysyneet suljettuina.

* * *

Mutta ennenkuin minä palasin takaisin kotiin, menin erääseen ravintolaan, sen sisimpään huoneeseen. Se oli minusta kuin omituinen vaskipiirros, vanhoilta, unohdetuilta ajoilta. Olutta ja paloviinaa tuli ja katosi, palvelijat huusivat, voileivät tanssivat, ihmiset puhelivat, nauroivat, haukottelivat, päällysvaatteisiinsa pukeuneina.

Silloin näin ovea kohti tulevan erään miehen, joka käveli eri tavalla kuin toiset. Hänen katseensa liukui huoneessa paikasta toiseen, eikä hän katsonut keneenkään. Hän kulki eteenpäin kumartuneena, ja näytti kuin häntä olisi ympäröinyt osa sitä pimeyttä, josta hän tuli.

Hänkin näkyi pyrkivän siihen sisimpään huoneeseen. Minä nousin ylös. Me tervehdimme. Sillä hän oli Bredo.

Hän ei katsonut minua silmiin. Hän ei voinut puhua. Vasta kun hän oli paljon juonut, alkoi hän. Hän sopersi, hän puhui kuumeisesti, vähän väliä täyttäen lasinsa paloviinalla ja joi sen yhdellä siemauksella, sanoessaan:

— Minun täytyy juoda, minun täytyy juoda.

— _Hän_ on poissa, sanoi hän.

— Minä kuljen ja kuljen. Minä en löydä häntä... Hän on poissa. (Hän ei ollut koskaan puhunut mitään "hänestä")... Atelieeri on suljettu... En enää mene sinne... Minä kuljen ohi illoin... illoin... monta kertaa... Minä en mene sisään... En uskalla mennä sisään.

Menin sinne eräänä yönä... En saanut rauhaa. Nousin ylös sängystä... makuusijaltani... Menin ulos kaduille... Siellä näin erään nukkuvan poliisin, ja juopuneen naisen... Minä tulin ylös atelieeriin... Siellä kummitteli oma ruumiini... oman elämäni ruumis... ruumis... ruumis...

Minä olen lopettanut työni... Minä lyyhistyn kokoon... Ihmiset (hän katsoi ympärilleen)... ihmiset, minä kuljen heidän joukossaan, sillä minä vihaan (hänen äänensä oli kohonnut).

Minä vihaan (hän puristi yhteen hampaansa, ja katsoi jäykästi minua silmiin ilmeellä, jossa oli jotain melkein mielipuolista) vihaan... minä vihaan sitä näkymätöntä, joka ympärilläni hiiviskelee, jonka kanssa en koskaan voi joutua julkiseen taisteluun... minä vihaan.

(Sitten jatkoi hän, muuttuen hyvin murheiseksi). Minä menen puistoon. Minä katselen hänen lastaan. Ostan hänelle makeisia. Lapsi muistuttaa häntä. Minä silitän sen hiuksia... Yhden ainoan kerran... kaukana... näin hameen, — ainoastaan hän, kulkee noin — hän viivähti nurkassa, — minä juoksin, hän oli poissa.

Tiedätkö mikä hänen nimensä on! Tiedätkö, mikä hänen nimensä on! (Hän sanoi sen melkein uhkaavasti).

Oi, ei... sinä et saa sitä tietää. Ehkä minä vielä tapaan hänet, ja silloin on maailmassa ainoastaan yksi ainoa, joka kuulee minun mainitsevan sen nimen. Silloin minä olen hyvä häntä kohtaan. (Oli kuin hän äänellään olisi tahtonut osottaa, kuinka äärettömän hyvä hän aikoi häntä kohtaan olla). Minä tahdon olla niin lempeä, — oh, hänestä tulee tuntumaan niin hyvältä. En aio koskaan olla synkkä, en koskaan synkkä.

Ajatella, että ne hiukset... ne pitkät hiukset, jotka valuvat alas kuin suru, pitkin hartioita, rintaa ja selkää, että ne kiertäytyvät toisen ympäri... toisen... en tiedä kenen... että hän imee itseensä niitten kutreista, juopuu hänen suloisista piirteistään.

Oh, (hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi) tiedätkö sinä, mitä se merkitsee: kantaa jonkun ihmisen kuvaa piirre piirteeltä sydämessään, nukkua yönsä joku noista piirteistä mielessään, herätä sen muistoon... ja sitten mennä ja... mennä ja...

(Hän tarttui kiinni päästään). Minä tulen hulluksi! (Sitten oli hän kauan vaipuneena syviin ajatuksiin. Viimein sanoi hän hitaasti):

Mutta ehkä taide vaatii lunnaansa. Ehkä sen Prometheus-työn täytyy täällä kuoleman valtakunnassa tunkeutua jumaluuden omaan pyhimpään, — sopusoinnun kotiin — luomisen salaisuuteen, — ehkä se täytyy sovittaa titaanin surulla... ja titaanin... kaipuulla.

* * *

Minä matkustin kotiin samana iltana. Mutta minä pelkäsin häntä nähdä taas.

Me sytytimme kolme kynttilää salissa. Ikkunat olivat auki.

Me istuimme ääneti kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ilma oli täynnä muistoja suuteloista. Mutta tuntui kuin ne olisivat haavoittaneet minua. Ja ulkoa mereltä tuli kauhu, vallaten minut. Tuntui kuin olisin sen edessäni nähnyt ja tunsin jalkojeni alla äärettömän syvyyden, jonka pohjalla piileskeli oma omituinen maailmansa.

Minä nousin ylös ja suljin ikkunan.

Mutta silloin tuli pahempaa. Tuolla istui ainoastaan hän, mutta välillämme näin eräät masentuneet kasvot, joilta minä varastin ja joilta minä valhettelin.

Ja ensikerran välähti minussa ajatus, joka ei suurimpinakaan levottomuuden ja epäilysten hetkinä ollut synkistänyt minua:

Hän on huono nainen.

Silloin tunsin hänen kätensä pääni päällä. Äänettömästi oli hän lähestynyt.

Hän oli kuolonkalpea.

Minä en voinut puhua. Vilunväristyksenä lensi aivojeni läpi uusi ajatus: Ei hän minua liikuta. Hän seisoi hetkisen. Sitten meni hän hitaasti ulos. Minä kuulin oven hiljaa sulkeutuvan.

Kuulin hänen menevän ulos käytävälle. Kuulin hänen avaavan ovensa. Sitten en enää kuullut mitään.

Mutta kun olin hetken aikaa istunut, olin kuulevinani itkua ikkunan alta ja meren yli. Avasin ikkunan, mutta kaikki oli hiljaista. Otava ja Linnunrata vaan välkkyilivät liikkumattomina veden pohjasta.

Minä istuin jälleen. Mutta kuulin taas jonkun itkevän.

Mieleeni johtui: Hän itkee. Ja suuri säälintunne — en tiedä ketä kohtaan — valtasi minut.

Minä menin hänen luokseen. Hän istui siellä hiljaa. Mutta hän ei itkenyt.

Minä asetin tuolin häntä vastapäätä. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja katsoin kauan ääneti häntä silmiin.

Niinkuin voimakas kainoudentunne olisi hänet vallannut. Hän laski katseensa edessäni eikä hän suudellut minua.

Ja se lisääntyi päivä päivältä. Hänellä ei enää ollut tuota tulista katsetta ennen yön tuloa. Kun minä lähestyin häntä, alkoi hän vavista, ikäänkuin pelkäisi minua. Jos hän sitten antautui, oli se niin pelokasta ja värisevää.

* * *

Minä vaivuin raskaaseen surumielisyyteen. Minä mietiskelin, enkä voinut päästä selville. Ja tuntui kuin joku minussa olisi tahtonut repiä minut kappaleiksi.

Minä saatoin istua ja lukea, vaikka hän oli huoneessa, enkä minä sitä huomannut.

Saatoimme kulkea koko päivän toisillemme puhumatta, — mutta sitten saatoimme kohdata toisemme käytävässä, tarttua äkkiä toistemme käsiin ja puristaa niitä katsomatta toisiimme.

Mutta kun me illan lähestyessä vaivuimme suuteloon, saatoin äkkiä tuntea kiusallista vastenmielisyyttä: Välillemme kohosi eräs pää, jonka hiukset olivat tuskasta pystyynnousseet.

Kun se tapahtui kävi hän kuolonkalpeaksi.

Näkikö hän saman näyn?

* * *

Minä aloin kulkea ulkona. Pelasin tuntikausia biljardia kaupungin klubissa. Minusta tuli etevä biljardin pelaaja. Ehkä se, että pääni oli niin täynnä muita ajatuksia, vaikutti, etten koskaan erehtynyt. Niinkuin nukkuvana voi kulkea pitkin katonräystäitä, samoin minäkin, itsekään sitä huomaamatta, pelasin uhkarohkeasti.

Ne miehet, jotka olivat ympärilläni, häipyivät kuin pilveen, he olivat kuin päitä maalauksessa.

Sisältä kahvilasta kuulin lasin kilinää.

Mutta koko ajan tunsin polttavaa kaipuuta kotiin. Minä kuvittelin, kuinka hän tulisi minua vastaan, heittäytyisi syliini, suipistaisi suutaan, tyytymättömänä pitkästä poissaolostani.

Hän ei tehnyt sitä. Niinkuin kaikki olisi ollut lopussa. Hänen silmiinsä oli tullut jotain ylpeää, vierasta.

Minä kärsin siitä kauheasti. Mutta samassa tunsin, että oma olentonikin muuttui, että olin synkkä kasvoiltani ja ääneltäni tyly.

Hänen kasvonsa muuttuivat yhä enemmän sellaisiksi, jollaisina en niitä senjälkeen ollut nähnyt, kun hänet ensikerran kohtasin. Niihin oli ilmestynyt ryppy, joka oli ollut poissa, jotain sammunutta oli silmiin ilmestynyt, ja usein levisi otsalle jotain raskasta, väsynyttä.

* * *

En koskaan unhoita näitä biljardihetkiä. On kuin sivelisin silloin liidulla biljardipöytää, tukalien kysymysten myllertäessä aivoissani. Ei mitään selviä ajatuksia. Ei mitään suoranaisia suruja. Tein joskus syytöksiä itseäni vastaan. Hetkellisesti tunsin itseni syvälle vajonneeksi, kurjaksi ja halveksittavaksi.

Eräänä iltana kävi tämä minulle niin voimakkaaksi, että keskeytin pelin ja lähdin pois. Oli pimeä, ja pääni oli niin täynnä ajatuksia, etten nähnyt minne menin. Tunsin ruohoa ja kiviä jalkojeni alla, ja pensaita ympärilläni.

Kuulin äkkiä puron solinaa, ja muistin, että se oli se, josta hän oli kerran pivollaan juonut. Silloin huomasin, kuinka kaunis se oli. Päivä oli kuultanut sen läpi. Illalla olin suudellut jokaista hänen sormeaan. Hän oli sanonut:

— Miksi tänä iltana suutelet jokaista sormeani?

Sellainen oli suhteeni häneen. Minä kuljin pilkkopimeässä, en nähnyt mitään ja tunsin kaikki. Mutta äkkiä saatoin nähdä jotakin välkkyvää, kuulla jotakin solisevan.

* * *

Kun tulin kotiin, heitin kiven hänen valaistuun ikkunaansa. Hän avasi sen:

— Kuka siellä?

— Minä se olen.

— Oh, se olet sinä.

Kaiku vastasi läheisyydessä. Ja pimeästä kaikui: Minä — sinä.

Hän meni sisälle huoneeseen, palasi takasin ja huusi:

— Odota, minä tulen alas. Hän tuli alas. Hänen hiuksensa hulmusivat hartioilla. Me istuimme eräälle kivelle. Hän sanoi:

— Nyt minä kiedon hiukseni ympärillesi.

Sitten heitti hän hiuksensa päälleni ja minä peityin niihin.

— Rakastatko sinä minua? sanoi hän.

— Minä rakastan sinua.

Sitten veti hän hiuksensa pois ja sanoi:

— Huuda yli meren: Minä rakastan sinua.

Minä huusin:

— Minä rakastan sinua.

Kaiku vastasi läheisyydessä:

— Minä rakastan sinua.

— Kuuletko, kuinka siellä loiskii? kysyi hän.

— Kyllä.

— Kuuletko, mitä se loiskii? Se loiskii: Minä rakastan sinua.

— Kuuletko, kuinka tuuli humisee? Se humisee: Minä rakastan sinua. Sitten peitti hän minut taas hiuksiinsa, ja sillä tapaa me istuimme. Näytti kuin tahtoisi hän peittää minut joltain pahalta.

* * *

Yöllä minä heräsin. Tuntui kuin joku olisi suudellut minua otsalle. Minä kohotin pääni ja kuuntelin. Minusta tuntui kuin joku koira makaisi matolla sänkyni edessä. Minä kuulin sen läähättävän. Minä katsoin sinne. Se oli hän. Hän nukkui siellä, tyyny päänsä alla, yöpuvussaan.

En uskaltanut herättää häntä. Minä nostin hänet niin hitaasti ja varovaisesti, kuin suinkin voin ja kannoin hänet sänkyynsä. Hänen silmänsä olivat koko ajan suljetut. Mutta ehkä hän ei nukkunutkaan.

* * *

Minä katselin merelle. Näkyi vielä illan jälkeen tulipunainen rusko. Minä ojensin ylös käteni. Minä omistin elämän ja kauneuden. Minä värisin ylpeydestä. Niinkuin nyt, en ollut koskaan ikävöinyt aamunkoittoa.

Oh, se minkä hän oli elänyt, minkä hän oli elänyt ulkopuolella minua — eikö se myös kuulunut minulle? Kun aurinko nousee, menisin hänen luokseen ja kysyisin, eikö kaikki ollut minun. Ja kaikki tulisi hyväksi. Ja siitä tulisi jotakin, jollaista ei koskaan ennen.

* * *

Minä makasin pitkään aamulla. Elämän voitonhuume kävi minussa. Nyt se oli alkava. Tuhansissa eri muodoissa tulisi minun olentoni häntä ympäröimään. Ei koskaan enää voisi mitään tulla välillemme.

Minä otin kylvyn. Sitten pukeuduin juhlapukuuni. Menin hänen luokseen.

Hän oli poissa. Pöydällä oli lippunen:

— Minä olen matkustanut kaupunkiin.

* * *

Tuossahan ei ollut mitään niin ihmeellistä.

Mutta minä kävin levottomaksi ja se lisääntyi päivän kuluessa. Minä kuljin ympäri, kuin jonkun näkymättömän seuraamana. Ja itsekään tietämättä olin viimein tullut rautatieasemalle. Ostin lipun, puoleksi tajutonna. Astuin vaunuun. Minä matkustin.

Harhailin ylös ja alas pitkin katuja. Minä en _tahtonut_, ei, minä en _tahtonut_.

Minä en voinut ajatella selvästi, kaikki pyöri ympäri kaaoksessa. Väristyksiä, joista en tiennyt mitä ne merkitsivät, muistoja, synkkiä, tuskallisia aavistuksia, senjälkeen taas tunsin keveän suutelon huulilleni, näin hymyn, jonka kerran näin hänen huulillaan.

Mutta aina vaan kalvoi mieltäni: Älä mene, älä mene.

Ja miksi minä sinne menisin? Miten olin tullut ajatelleeksi, että minun sinne pitäisi mennä?

Siten kuljin tuntikausia. Minä pakenin kaupungin laitakaduille, välttääkseni tulemasta siihen kaupunginosaan. Nousin eräälle korkealle kukkulalle.

Tuolla lepäsi kaupunki, ihmeellinen, monipäiväinen, monisilmäinen, ihmisten luoma olio, sumuvaippaan kääriytyneenä, savua tupruten. Se sai ravintonsa laivoista, rautateistä. Puhelin- ja sähkölennätinlangat olivat hermoja, joissa suhisten kulkivat tunteet ja ajatukset käskyn mukaan. Silloin pysähtyi katse: Tuolla se oli, tuon kadun varrella. Mikä noista katoista _oli_ se?

Nyt täytyi minun kiirehtiä eteenpäin. En nähnyt enää mitään. Minä vain kuljin ja kuljin. Viimein huomasin tulleeni erääseen piharakennukseen, minä näin että se oli piharakennus, huomasin kulkevani ylös rappuja, ja pysähtyväni erääseen käytävään. Silloin minä havahduin. Kuulin ääniä sisältä. Yksi niistä oli hänen.

* * *

Yksi niistä oli hänen. Se kuului läpi avaimenreijän ja ovenraon, niinkuin ääni, joka pimeydessä kaikuen, ei ole mihinkään näkyväiseen yhdistetty.

Minä näin hänen sielunsa sen takana. En ollut koskaan kuullut sitä sellaisena, en koskaan ollut tiennyt, että sitä niin rakastin, sitä samaa ääntä, joka oli niin usein korviini kaikunut pieninä tuikkivina ääninä, jotka kultasäikeinä kietoutuivat hermojen ympäri, niitä lämmittäen ja saaden ne tuntemaan ainoastaan lämpymän ja miellyttävän olotilansa tuon äänen hyväilemänä.

Miksi minä alotinkaan tämän kertomukseni? Oi miksi minä alotin sen? On kuin sydän taas tahtoisi haljeta. Minä luulin tulleeni niin voimakkaaksi ja valtavan levolliseksi. Usein ennen halusin kyllä kirjoittaa tästä, sillä minusta tuntuu niissä olevan jotain, joka on hyvä ihmisten saada tietää, etteivät he tekisi elämäänsä kovin vaikeaksi, eivätkä kyynelillä turmelisi sitä, mikä oli syntynyt kirkkaan naurun ympäröiväksi, — mutta minä en uskaltanut, sillä joka kerta kun tahdoin alkaa, ajattelin näin: _Sen_ voit sinä helposti kirjoittaa — ja sen — ja sen — — mutta, kun sinä tulet siihen, — siihen, jolloin kuulit äänen ovenraosta, viimeisen, jonka sait häneltä, viimeisen, voitko sinä silloin?

Enkä minä uskaltanut.

— Taas näin kuin salaman huikaisevassa valossa verkon, elämän verkon, ylläni, allani, kaikkien meidän välillämme.

* * *