Part 2

Oliko hän, Rebekka, seisonut tuolla ravintolassa, antanut vaatteiden päältään pudota, niinkuin mallit tekevät? Ainoa nainen, jota käsivarsillani olin pidellyt, — oliko joku toinenkin, joka tunsi jokaisen hänen ilmeensä, tunsi paremmin kuin minä, — hänen liikuntonsa, hänen liikuntonsa, kun hän työnsi hiuksensa noin taaksepäin — tai kun hän pusersi rintansa minua vastaan! — Niin! Nyt ne kaikki näin samalla kertaa edessäni!

Niin, hän se oli. Kaikki tässä hymyilee. Vaikea eroavaisuutta kasvoissa ja jäsenissä olikin, oli niissä kuitenkin aina jotain hänen olemuksensa sielukkaisuudesta, hänen jäsentensä sointuisuudesta.

Minä olisin tahtonut kiiruhtaa ulos, kätkeytyä johonkin, itkeä. Ja kuitenkin tunsin jonkunlaista itseäni kiduttavaa nautintoa seisoa siinä katsomassa, löytää jälleen piirteen täällä, jonka itse olin nähnyt, ja toisen tuolla, jota en vielä ollut huomannut, mutta jonka minä tiesin kuuluvan hänelle.

* * *

Kuljeskelin kauvan siellä täällä. Aivan kuin houreissa. En edes kävellessäni tointunut.

Äkkiä heräsi minussa ajatus: Mielikuvitukseni se leikittelikin kanssani. En ollut seurustellut muitten naisten, kuin Rebekan kanssa, jo kauvan olivat ajatukseni kierrelleet ainoastaan hänen ympärillään. Näin hänet kaikkialla.

Minä tunsin niin vähäosaisia. Ehkä löytyi joku, joka muistutti häntä ja jolla oli samat liikunnot. Ja ehkä Bredossa ja minussa oli jotain yhteistä, joka sai meidät näkemään samaa naisissa.

Olin, tullut lahden rantaan. Sillä oli yksi hiljaisista hetkistään. Suloinen tunne valtasi minut: Näin hänet kaikkialla! Näin hänen liikuntojaan kaikessa, mihin vaan katsoin. Kaikki naiset muuttuivat häneksi. Hän muodosti koko maailman.

Tuo syvä katse, jolla hän oli minua katsellut! Luonnossa, taiteessa, miehissä, kaikissa ilmeni ainoastaan yksi, josta kaikki säteili ulos ja johon se virtasi takaisin — se oli tuo katse!

Istuin eräällä penkillä, tätä ajatellessani. Samassa johtui mieleeni: Tällä penkillä me istuimme ensi kertaa toisiamme suudellen.

Miksi juuri tällä? Mistä se johtui, että itsekään huomaamattani olin tullut juuri tänne?

Hän oli sanonut:

— Ei kukaan toinen suutele niinkuin sinä.

Tunsin jälleen piston sydämessäni. Hän oli ajatellut jotain toista. Hän oli muistellut toisia suuteloja. Ehkä hän samalla penkillä oli suudellut jotain toista. Ehkä samalla penkillä!

Olinko sitten koskaan ajatellut, ettei hän ennen ollut suudellut, ei myöskään ennen rakastanut? Mitähän minusta oli tullutkaan? Minkätähden kaikkea tätä mielessäni haudoin?

Hän oli tullut luokseni. Minä olin ottanut hänet syliini. Ja olin juuri ajatellut: Hän on ehkä rakastanut ja tullut petetyksi, ja siitä haavottunut. Minä olin ylpeillyt juuri siitä, että hän saattoi laskea päänsä niin turvallisesti rinnalleni, ilman että tein ainoatakaan kysymystä hänelle, ilman että minulla oli mitään menneisyyttä hänen kanssaan.

Itsehän olin tahtonut, että minulle kuuluisi ainoastaan nykyisyys, suuri, ihana nykyisyys, ihanampi ja ihanampi, aina sen mukaan kuinka tämä tunne hänessä kasvoi ja tunkeutui hänen olentoonsa ja lämmitti hänet kokonaan.

Ne eivät tosin olleet mitään selviä ajatuksia, ainoastaan vaistomaisia. Nyt sen vasta huomasin, että olin sen sillä tavalla tahtonut.

Joka kerta, kun käteni siveli penkkiä, missä hän oli istunut, missä hänen hameensa oli poimuillut, tunsin pistoksen:

Se oli hän, joka oli siinä kuvassa, ainoastaan _hänen_ jäsenistään kuvastui sellainen sielukkaisuus.

Tiedustelin Bredolta, oliko hän käyttänyt samaa mallia useimpiin maalauksiinsa.

Hän sanoi:

— Minä luulen, että hän tietämättäni on joutunut moneen maalaukseen.

Noissa sanoissa oli jotain, joka kiusasi minua. En ollut ajatellut, mitä hän tarkotti noilla sanoillaan. Mutta äänensävy oli varma.

* * *

Nuo sanat seurasivat minua lakkaamatta.

Minkätähden tämä mies on heti ensi hetkestä vetänyt minua niin vastustamattomasti puoleensa? Johtuiko se juuri siitä, että Rebekka ehkä oli ollut hänen elämässään, muodostunut hänestä, antanut sielua hänen maalauksilleen.

Ja se salaperäisyys, joka ajan kuluessa oli välillemme muodostunut — se oli nainen.

Juuri häntä minä, itsekään sitä tietämättäni, olin Bredossa etsinyt — kaikua hänen äänestään minä olin etsinyt Bredon äänen soinnussa, — kuvastusta hänen sielustaan Bredon vaihtelevista mielialoista.

Jos niin oli, eikö minun silloin pitänyt vihata tuota miestä? Eikö minun olisi pitänyt vihata tuota naista, joka ei ollut suora minulle? Eikö minun myös olisi pitänyt vihata elämää, joka saattoi minut osalliseksi arpapeliin?

Jotain siitä, joka tekee meistä miehiä elämässä, nousi vastaani kaikista näistä painavista ajatuksista. Äkkiä voi huomata jotain ulkopuolellaan olevaa, jotain korkeampaa, voimakkaampaa kuin itse on, se liikuttaa, se voi tulla omaksi ja sen kautta itse tulee entistään vahvemmaksi, ja rikkaammaksi, rikkaammaksi surusta, rikkaammaksi ilosta, aina sen mukaan kuinka arpa lankeaa.

Tässä kaikessa on jotain voimakasta: ei tuon ratkaisun ottaminen, eikä myöskään sen määrätyn tuomion lausuminen siitä, joka yksilöä kohtaa. On kuin häviäisi äärettömyyden suuruuteen, — ja itse tulisi suuremmaksi, antaessaan sielunsa täyttyä tuosta suuruudesta, sensijaan, että sulkisi sillä tien.

Sitä on niin vaikea selittää. On asioita, joita voi toiset, käyttämällä oikeita sanoja, saada ymmärtämään, — mutta on myös yksinkertaisia asioita, joita, huolimatta sanoista, ei voi ymmärtää ilman, että jotain samantapaista on itse kokenut.

(Minä filosofeeraan ehkä liian paljon. Mutta kun nyt istun ja koetan nähdä kokonaisuuden edessäni, kuinka se oli yhteenkutoutunut, kuinka näkymätön oli pannut kuteet näkyvään, ja kuinka se, joka oli kasvanut ja tullut siksi suureksi loimuavaksi, oli juuri sitä, joka oli hämärää, ja jota ei helposti voi selittää, ja minä tunnen kaihoisaa tyydytystä saada nähdä, kuinka tuo kaikki syvemmällä tapahtui).

Minä tunsin, etten saattaisi vihata enkä syyttää. Sen sijaan täytti minut ihmeellinen surunsekainen odotus. Mitä oli kohtalo tuova?

Minä tunsin olevani kuin laajakupuinen kirkko, joka hiljaa odottaa virrenveisuuta. Siitä voi viritä häälaulu, mutta se voi myös muuttua suruhymniksi.

* * *

Tämä odotus hallitsi minua kokonaan, kun hän seuraavalla kerralla oli luonani. En koskaan ollut häntä kohtaan sellainen ollut. Hän tahtoi suudella minua. Minä väistyin häntä. Hän pyysi minua puhumaan. Minä vaikenin.

Istuin sitten huoneeni toiseen nurkkaan. Ja kuitenkin minusta tuntui, kuin tämä välimatka olisi ollut suurempi kuin mikään muu maailmassa.

Kaikki minussa kaipasi hänen puoleensa. Enemmän kuin koskaan ennen. Minä odotin jotain tulevaksi, jotain, joka kaiken lämpöni sytyttäisi. Tahdoin syleillä häntä niinkuin en koskaan ennen ollut syleillyt, ja salasin katseeni. Tahdoin sanoihini ja ääneeni vuodattaa jotain lempeän hehkuvaa, niinkuin en ennen eläissäni, — ja minä vaikenin.

Tunsin, että hänessä tapahtui jotakin. Silläaikaa, kun kaikki minussa ikäänkuin tahtoi sytyttää koko elämäni hehkuvaksi roihuksi, tunsin aavistuksena, että hän tunsi virtaavan vastaansa vain jotain jäistä, surmaavaa kylmyyttä.

Saatoin mielessäni tuntea, kuinka hänen kasvonsa surullisesti värähtelivät. Minulla oli polttava halu saada nähdä hänen ilmeensä. Mutta minä voitin haluni.

Jo paljon aikaisemmin kun hän oli ehtinyt lausua sanaakaan siitä, minkä minä nyt esitän, tuntui kuin minussa olisi värissyt ja itkenyt: Nyt hän tahtoo puhua, nyt käy taistelu hänen rinnassaan, hänen on vaikea saada sanat lausutuiksi, hän pusertaa ne esiin:

— Tahdotko sinäkin kiduttaa minua?

Hän lausui sen hiljaa, hyvin hiljaa ja soinnuttomasti, aivankuin hän itse olisi ollut noitten sanojen ulkopuolella, jotka hän lausui. Senjälkeen nousi hän hitaasti ylös. Ymmärsin, että hän oli päättänyt lähteä.

Mutta samassa kun erilaiset tunteet minussa myllersivät — se, mikä viime aikoina oli minua ahdistellut, haihtui pois, kaikki se, mitä jo alussa olin tuntenut, tuli takaisin, — juoksin hänen luokseen, pakotin hänet sohvaani, polvistuin hänen eteensä, ja huusin, mitä ennen en ollut edes kuiskannut.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua päivin ja öin, minä rakastan sinua hulluuteen asti.

Hän kuunteli minua ääneti, hiljaisin silmin.

Hänen rintansa aaltoili tätä sanoessani ja vielä jälkeenkinpäin. Sitten heittäytyi hän rajusti syliini ja itki, niinkuin ei koskaan ennen. Mutta keskellä kyyneltulvaansa nousi hän ylös ja sanoi, ikäänkuin tahtoakseen antaa merkitystä näille sanoilleen:

— Nyt minä itken itseni vapaaksi kaikesta siitä, mitä olen kokenut. Hetken perästä sanoi hän:

— En enää koskaan aio itkeä.

Siihen taukosi hänen itkunsa. Ja — — hän nukahti rinnalleni, siinä istuessamme. Minä istuin ja pitelin häntä, niinkuin pidellään pientä lasta. Istuin ja katselin ympärilleni ja kuuntelin hänen hengitystään.

Näin kuuman posken ja siinä kostean suudelman jäljet. Hän oli puolivalveillaan.

Hetken perästä:

— Oh, sinähän se kuitenkin olet. Olin jo niin peloissani siitä, etten luonasi olisikaan.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänen itkevän.

* * *

Olin istunut vastapäätä häntä, kylmänä ja vieraana, niinkuin hän ei minua lainkaan liikuttaisi. Ja juuri vähän jälkeenpäin oli se tapahtunut.

Kuinka se kaikki oli käynyt? Minä en sitä ymmärtänyt. Tiesin ainoastaan, että, hänen aikoessaan lähteä, ikäänkuin tulikirjaimin näin edessäni sanat:

Hän ei saa, ei saa mennä. Ja niin olin sanonut sen. Tuulispäänä oli rinnastani pulpahtanut rakkauteni tunnustus.

Hän oli lausunut ne sanat, jotka minuun niin koskivat. "Sinäkin, — sinäkin niinkuin se toinen", tahi "ne toiset."

Ja juuri silloin oli se tapahtunut. Juuri silloin, hänen lausuessaan tuon surua sisältävän, tunsin itsessäni huutavan: Minun täytyy — minä tahdon — suudella hänen leninkinsä liepeitä.

Se oli yksi niitä harvoja kertoja elämässäni, jolloin olin toiminut, tietämättä edeltäpäin tekoni seurauksista, aivankuin tuntemattomien voimien pakottamana. Siinä tuntee jotain miellyttävän nöyryyttävää. On kuin kevyt väräjävä lämpö virtaisi pitkin selkää ja hartioita, ja on kuin ei sydänkään painaisi rinnassa, vaan lepäisi jollakin ilmavuoteella.

Huone oli muuttunut temppeliksi, jossa nuo sanat olivat kaikuneet. Kaikki vieri pois onnen huumeessa, onnen, joka kätkeytyi suureen kyyneleeseen.

Ja ennenkuin nukuin, sain nähdä kauniin näyn, jolloin ajatukset loppuivat ja unelmat alkoivat: Koko maailman avaruus oli suuri väreilevä kyynel, jossa kaikki tähdet ja aurinko uivat.

* * *

Mutta minulla ei ollut lepoa. Heittelehdin edestakaisin.

Milloin sain halun atelieriin, ja kävelin edestakaisin sen ohi menemättä kuitenkaan sisälle. Milloin tunsin suurta pulppuilevaa iloa itsessäni, ylpeätä halua saada itse hallita nykyisyyttä ja tehdä se rikkaaksi. Tahdoin suojella häntä, varottaa häntä kaikesta, joka oli ollut ja joka oli tuleva. Oliko hän senvuoksi vähäisempi, jos hän toisillekin oli jotain ollut. Eikö hän vaan ollut sitä rikkaampi, salaperäisempi?

Mutta ah! silloin tuli jälleen se toinen! Ja itsekään tietämättäni olin tullut ylös. Seisoin käytävässä, kuulin sydämeni lyövän. Se kolkutti rinnassani: Tätä sinun ei pitäisi tehdä! Tämä ei ole kaunista. Tätä sinun ei pitäisi tehdä.

Ja kuitenkin sen tein.

Muutaman askeleen päässä ovesta pysähdyin. Sillä sieltä kuului ääniä. Bredo ei ollut yksin. Se toinen ääni oli Rebekan.

* * *

Se meni ohitse kuin salama, mutta minä en sitä koskaan unhoita: Minä ulkopuolella — tuolla sisällä Bredo, jota kohtaan olin tuntenut enemmän kuin ketään muuta miestä, — Rebekan ääni, se joka oli kuiskaten puhunut ja itkenyt huoneessani.

Ehkä hän seisoi siellä alastomana. Se, jota minä uskalsin ainoastaan aavistaa, jonka ajatteleminenkin tuntui minusta rikokselta, se oli tuolla sisällä toisen silmien edessä, — ei minulle vieraan edessä, ei sellaisen, jonka katse voisi kilpistyä takaisin ja tuntua välinpitämättömältä. Ei, ytimiin se tahtoi tunkeutua, jokaisen säikeen se tahtoi sitoa ja ymmärtää.

Kuin unelma oli minut sillävälin vallannut, ainoastaan yöllä, jolloin meidät yllättää se, jota päivä ei ole uskaltanut julkituoda: Jos _hänen_ ruumiinsa kerrankaan saisi levätä käsivarsillani. Hämärän aikoihin se olisi mieluista minulle, salaperäistä kuin elämän synty.

Missä oli se salainen, kun hän oli seisonut tuolla sisällä täydessä valossa, kaikki se, mikä oli poreillut unelmissani kuin kevyet, valppaat saippuakuplat, se oli alastonta, jokainen piirre paljastettua, toisen tuntemaa?

* * *

Suurimmatkin tuskat ovat harvoin sekottumattomia. Tuskin koskaan ovat ihmisen tunteet yksinkertaisia, kokonaisia. Niihin liittyy toisia. Ja ajatuksetkin ovat niihin sirotettuina. Ehkä juuri suurimmat tuskat synnyttävätkin syvimmät ajatukset.

Onkohan tämä syynä siihen että ihmiset eivät sorru kärsimyksiensä?

Jokainen hermo minussa soi ja itki, tuntui kuin rintakehäni olisi verellä täyttynyt.

Mutta samalla tuntui kuin kaikki aistimeni olisivat avautuneet, tuntui kuin olisin voinut nähdä kaikessa, joka oli, joka syntyi, kuoli, kärsi ja iloitsi, verkon, jumaluuden verkon. Minä näin, miksi elämä oli yhteenkierretty silmuihin, joitten säkeiden juoksusta ei yksikään ihmissilmä voi selkoa saada, mutta joista toisinaan kyllä vilahtavat valtavat näyt.

Ei ollut vielä monta päivää kulunut siitä, jolloin kaikki vielä oli niin rauhallista. En ollut ajatellut, että hän saisi minun mieleni kuohuksiin. Eikä minulla ole ollut pienintäkään halua oppia tuntemaan hänen elämäänsä ja sen vaiheita.

Minä olin ollut niin ylpeä ja voimakas. Ja nyt minä olin kuin haavanlehti. Joka kerta kun näin edessäni jälleen sen hetken, jolloin seisoin ulkopuolella ja kuulin hänen äänensä tuolta sisältä, poltti rintaani siltä kohden, jossa hänen päänsä oli levännyt.

Silittäessäni hänen hiuksiaan, olin hänelle vuodattanut sydänvereni, hän oli sen itseensä imenyt. Enkä minä ollut tiennyt sitä.

Tuntui kuin maanjäristys olisi tapahtunut. Saattoikohan elämä koskaan enää tulla entiselleen?

Hän petti minua, valhetteli edessäni, teeskenteli!

Mutta kuinka saattoi hän sillätavoin katsoa minuun? Ja kuiskata korviini, että minä olin ainoa, jolle jokainen hänen olemuksensa säije saattoi tuntea kuuluvansa ilman epäluuloja?

* * *

Minä kaipasin surua, niinkuin kaipaa arvotusta. Etsin jälleen Bredoa. Istuimme illalla kauvan yhdessä. Me tulimme silloin enemmän luottaviksi kuin koskaan ennen. Ja me istuimme lähellä toisiamme, upottaen katseet toistemme silmiin, ikäänkuin oppiaksemme kyselemättä tuntemaan toistemme salaisia suruja tai iloja.

Äkkiä huomasin — istuessamme puhellen asioista, jotka eivät vähääkään kosketelleet naisia — että hän katsoi pitkään minuun ja lausui yhden ainoan sanan:

— Rebekka.

Minä kohtasin hänen katseensa. Minä kysyin:

— Mitä sinä tarkotat?

Hän katsoi jälleen minua. Sitten sanoi hän reippaasti:

— Oh. En mitään.

Istuimme erään pienen pöydän ääressä vastapäätä toisiamme. Se oli kahvila, jossa kaupungin huomatuimnat henkilöt eivät käyneet. Siellä ei ollut muita kuin me, ja lamput toisten pöytäin kohdalla olivat sammutetut.

Minä näen sen pienen pöydän edessäni. Istumme vastapäätä toisiamme. Hetken hiljaisuuden perästä kohottaa hän katseensa, ja sanoo tuon ainoan sanan:

— Rebekka.

* * *

Kuka sen voi selittää? Olin kulkenut pelokkaassa jännityksessä. Ja kun hän itse lausui tuon nimen, kävin aivan äänettömäksi. Olisinhan voinut ottaa selkoa, saada kaikki tietää.

Ja ehkä kaikki olisi toisin käynyt.

* * *

Kun Rebekka seuraavan kerran tuli luokseni, olin äänetön ja kylmä. En voinut saada sanaakaan suustani. En rientänyt, kuten viimein, häntä estämään, kun hän tahtoi lähteä.

Hän ei sanonut mitään. Hänen huulensa olivat suljetut. Ne vapisivat hiukan. Hänen silmänsä olivat laskeutuneet aivankuin vieraita seutuja tai aikoja tähytäkseen.

Vasta tarttuessaan oven kahvaan, sanoi hän omituisella loukatulla ylpeydellä:

— Minä menen. En enää tule takaisin.

Hän pysähtyi vielä hetkeksi, ikäänkuin odottaakseen minulta jotain. Sitten sanoi hän surunvoittoisesti:

— Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä!

* * *

Mutta kun hän oli lähtenyt, oli kuin jää rinnassani olisi sulanut tuhansiksi kyyneliksi, ja veri kuumana virrannut pitkin poskia.

Ja minä kuulin ainoastaan hänen viimeiset sanansa, ja äänensä soinnun. Mitä se ääni oli lausunut? Minä olin odottanut selvityksiä, toivonut, että tapahtuisi, tai tulisi sanotuksi jotain, joka tekisi kaiken levottomuuden tuskaksi. Miksi odotin selvityksiä?

Hän oli ymmärtänyt kaikki. Hänen äänensä sointu oli kaikki ilmassut.

Olikohan maailmassa toisella tuota äänensointua, joka ikäänkuin kääriytyi sydämeni ympärille, saaden sen aina kovemmin sykkimään, ikäänkuin tahtoakseen kuolettaa kaikki aivojen kiusalliset ajatukset?

Minä olin nöyryyttänyt häntä. Olin antanut hänen seisoa oven suussa kuin koiran. En ollut sanaakaan hänelle lausunut, olin kätkenyt katseeni. Ja kuitenkin häntä rakastin!

Silittää hänen hiuksiansa! Saada yksi ainoakaan kerta silittää hänen hiuksiansa! Voisin tehdä sen niin hiljaa ja hyvin. Silittää lempeästi pois kaikki, joka hänestä oli ollut tympeää ja pahaa elämässä, silittää lepoa ja rauhaa jokaiseen hänen hermoonsa!

* * *

Tämä se oli, joka sai minut jälleen unelmoimaan siitä, jota en ollut uskaltanut ajatellakaan, mutta joka oli niin hento ja lempeä.

Ja siitä syntyi pelokas värjyvä toivo saada tietää. Oli kuin se tuleva olisi joko kuolemaa tai elämää.

Ja minä kirjotin kirjeen, jossa kaikki minun sanani rukoilivat:

— Tule!

* * *

— Oi, kuinka hyvin muistan nämä päivät! Silloin ei tapahtunut mitään uutta, ja kuitenkin ne muistan, vaikka suuret tuskat olen unohtanut. Nyt — kun ei kukaan voi tulla kolkuttamaan pienellä hansikkaan selkämyksellään — liekehtii minussa vielä usein sama hehku.

Minä istuin siinä, missä hänen niin usein oli tapana istua, ja ikäänkuin odotin jotain uutta olentoa. Varhaisimmassa nuoruudessaan uneksitaan ensi suutelosta. Minulla oli tuo sama unelma, mutta tuhat kertaa tulisempana sitä naista kohtaan, joka niin usein oli suudellut minua.

Jos hän niinkuin menneinä aikoina — niin, se oli muuttunut menneisyydeksi — jos hän samoin kuin silloin koputtaisi hansikoidulla kädellään keveästi ovelle, ja ennenkuin sen ehtisin avata, seisoisi tuolla pienellä matolla, jossa hän niin usein oli seisonut, — oi, siitä on kuin miljoonia vuosia, — ja katsoisi minuun, katsoisi siten — siten — minuun.

Ei voisi koskaan enää käydä niin! Se tulisi olemaan toisenlaista, — jotain, josta en itsekään tietäisi, mitä se olisi.

— Kuka voi kuvata miehen odotusta? Hänessä myrskyää ja riehuu, hänessä taistelee kovuus ja lempeys, mies ja nainen. Yhdessä hetkessä rajuja syytöksiä, seuraavassa lempeintä nöyryyttä. _Hän_ saa tuntea, että on antanut miehen istua ja tehdä itsensä paikan ja ajan orjaksi, mitättömän naisen takia, hän saa sen kerran tuntea! Oi ei, jos hän tulisi juuri tänä hetkenä, — minä voisin tehdä vaikka nöyryyttävintä, mitä keksiä voisin, voisin suudella hänen kenkänsä likaisinta kohtaa, minä voisin — voisin.

Sitten jälleen hiljaisia hetkiä, ikäänkuin väliaikoja alkusoitossa, jolloin äkkiä jokainen soittokone hiljenee. Seisomme elämän ulkopuolella. Mutta hiljaa alkaa se jälleen ympäröidä meitä, uusina muotoina, uusin huumaavin soinnuin. Huomaamme, ettemme koskaan ole tunteneet maailmaa, emme koskaan nähneet itseämme.

Ja äkkiä välähtää meissä salamana: Emme tahdo kuolla, Jumalan tähden emme tahdo kuolla vielä!

On niin paljon sellaista, jota meillä on ja jota olisi pitänyt antaa, emmekä ole antaneet. Emme tahdo kuolla, — emmehän ole vielä nähneet, miltä luodut kappaleet näyttävät, — emmehän ole kuulleet, millaista lintujen laulu on, — emmehän tunne vielä kaikkia piirtoja omissa käsissämme!

* * *

Tähän aikaan istuin eräänä päivänä puistossa. Olin juuri jättänyt Bredon. Muutamat hänen lausumansa sanat kaikuivat lakkaamatta korvissani. Hän oli sanonut:

Nainen on kuin köynnöskasvi. Hän on kaikkialla, hän on kuin vaarallinen muratti. Hän kiertäytyy jokaisen miehen ja jokaisen asunnon ympäri. Hän kiemurtelee yhden jaloissa ja tämä lankeaa, hän kietautuu kauniisti toisen ympäri, ja tämä kuljeskelee tuoksussa. Hän turmelee yhden asunnon, ja kohoaa kauniisti kattoa kohti toisessa.

Ja aina on vaan tuo sama nainen. Maailmassa on tuhansia, jopa satojatuhansia miehiä. Mutta siellä on ainoastaan yksi nainen, ainoastaan yksi ainoa. Se on tuo sama nainen, joka on yhteinen kaikissa naisissa, sama hiipivä unikuva, — joka voi tekeytyä pieneksi kuin hiiri, — ja valtavaksi ja ihmeelliseksi kuin fata morgana.

Niin, unikuva hän on. Sillä se mitä todellisuudessa ymmärretään naisella, niinkuin opettajattaret, kasöörskat, baalinaiset ja ruokarouvat, ei se ole _nainen_. Nainen on unikuva, joka näkymättömänä vaeltelee keskellämme, aivoissa ja sydämissä, ja on siten vaeltanut aina alkuajoista asti, tuo ikuinen Eeva. "Kas tämä on vaarallista: Me teemme yksinkertaisen naisen naiseksi, — naiseksi, unikuvaksi keskellämme. — — Oh, (jatkoi hän surumielisesti) ei tiedä koskaan missä hänet tapaa! Juuri, kun luulee hänen parhaillaan uinailevan käsivarsillaan, onkin hän tuhansien penikulmien takana!"

— Oli tullut pilkkosen pimeä. Kappaleen matkan päässä minusta istui vielä eräs lapsenhoitaja. Hänen edessään leikki pieni tyttönen. Eräs nainen lähestyi heitä. Hän puhui lapselle. Hän nosti sen ylös ja suuteli sitä. Ja hän seisoi kauvan sitä katsellen. Sitten asetti hän sen jälleen maahan ja otti esiin käsilaukkunsa. Minä näin hänen antavan rahaa sekä lapselle että lapsenhoitajalle.

Senjälkeen hän lähti. Minä seurasta häntä, itsekään tietämättä, että sen tein. Tuntui kuin olisin rauennut olemattomiin. Katseeni viipyi hänen keinuvilla lanteillaan, ja hänen poiskiiruhtavissa jaloissaan.

* * *

Hän oli kadonnut Mutta minä näin vaan edessäni hänen lanteittensa keinunnan ja jalkansa astunnan. En koskaan ennen ollut sitä sellaisena nähnyt. Hän oli ainoastaan oleillut huoneessani ja istunut rinnallani.

Minussa läikehti ja keinuili.

* * *

Tällöin alkoi minussa herätä taikauskoa kukkia kohtaan.

Minulla oli suuri punainen tulpaaninnuppu, jonka hän oli minulle tuonut. Itse olin ostanut valkean hyasintin.

Eräänä aamuna huomasin, että hyasintti oli taivuttautunut sille taholle, jossa tulpaani ruukussaan seisoi. Minä laitoin puikon tueksi sille.

Mutta seuraavana aamuna oli se jälleen taipunut, huolimatta tuesta, ja kumartunut alas ruukkuun melkein tavoittaen nupun.

Seuraavana yönä nukuin huonosti. Ajattelin Rebekkaa ja kaipaus oli polttava minussa. Tuoksukin, jota hengitin, oli tavallista voimakkaampaa.

Ja seuraavana aamuna oli hyasinttini kohdannut tulpaaninsa ja nuppu oli puhjennut auki.

Mutta samana päivänä tuli hän.

* * *

Hän tuli. Mutta hän oli muuttunut toiseksi. Hänen silmiinsä oli tullut jotain uutta. Minusta ne eivät näyttäneet sinisiltä. Nyt ne olivat tumman harmaat.

Hänen päänsä asentokin oli toisenlainen.

Hän oli käynyt hitaammaksi, aivankuin häntä vaivaisi lanteittensa keinunta, hiljaisemmaksi, aivankuin saadakseen kuunnella oman hengityksensä ääntä.

Olipa jotain myös hänen silmäripsissään — hymy — ehkäpä vaan tuikahdus.

* * *

Hän veti minua puoleensa, niinkuin meri vetää juhannusyötä. Tunsin hänen rintansa lähelläni. Minä tunsin, että se oli minun, että saatoin sen nähdä, suudella sitä. Enkä kuitenkaan uskaltanut.

Minä kosketin hänen rintaneulaansa. Hän laski alas katseensa.

Hetken perästä sanoi hän, — ja tuntui kuin sanat pusertuisivat esiin joistakin vuosikausien salaisista ja syvistä kätköistä:

— Sinun täytyy.

Enkä minä uskaltanut.

Hänessä oli ihmeellistä tavatonta arkuutta, — ei neidon, — harvinaisempaa, pelokkaampaa, syvempää.

Sitten saapui yö ja me vaivuimme toistemme syliin, enkä minä osaa kuvailla, mitä se oli. Sillä minulle se oli elämää.

* * *

Sitten tulevat nuo neljä kuukautta. Varmaankaan ei kukaan ole samanlaista kokenut. Kokonainen, täydellinen onni on niin harvinaista. Se on aurinko-mimosa, jota tuskin kukaan on nähnyt.