Part 1
RISTI
Rakkaustarina
Kirj.
SIGBJÖRN OBSTFELDER
Suomentanut
J. Siljo
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXVIII
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.
Sigbjørn Obstfelder (1866—1900) on Norjan kirjallisuuden omintakeisimpia lyyrikkoja. Kaikkeen hänen tuotantoonsa, myöskin suorasanaiseen, on painunut lyyrikon unelmoiva sävy, joka ilmenee varsinkin erinomaisen herkässä, samalla sekä musikaalisessa että kiinteän täsmällisessä poljennossa. Yksinkertaisuus on hänen runoutensa silmiinpistävimpiä ominaisuuksia; mahdollisimman yksinkertaisella sanontatavalla, jonka hän kuitenkin oman omituisen rytminsä ja omien runokuviensa kautta kehitti yksilölliseksi, hän tulkitsee yksinäisen ja elämää melkein lapsenomaisesti vierastavan sielun ahdistusta ja ijäisyydenkaipuuta, öisiä mielialoja sekä rajatonta myötätuntoa kaikkea orpoa ja särkyvää kohtaan. Yksinkertaiset ovat hänen aiheensakin: elämän pimeydessä kohtaa kaksi orpoa sattumalta toisensa, jatkaakseen hetken päästä taas yksinäistä vaellustaan sitä aavistuttavaa ijäisyyttä kohti, jossa kaiken elämään ja valoon luodun oikea koti on. — Rakkaus-elämässä O. näkee heijastuksen siitä suuresta valkeudesta, johon hän, yön ja yksinäisyyden runoilija, nääntymykseen asti kaipasi. Ihmiselämän ilossa ja kiihkeässä humussa hän näkee sairautta, häpeätä ja kammoa, ja tämän näkemyksensä hän on useissa hiljaisissa, mutta mieleenpainuvissa runoissa lausunut julki. — O:n tuotanto oli hyvin rajotettu, mutta sitä keskitetympi ja omintakeisempi sävyltään. Ensi teos "Digte" ilmestyi 1893, "To novelletter" 1895, "Korset" 1896, "En praests dagbog" 1900; j.n.e. Suomeksi on neiti Anna-Maria Tallgren julkassut teoksessaan "Runoilijoita" 1910 luonnekuvauksen Obstfelderistä.
Hän on hoikka ja notkea. Hänen käyntinsä ei ole tasaista, kevyesti hypäten ottaa hän joka neljännen askeleen.
Äkkiä poimii hän kiven maasta, singahuttaa sen kauvas pitkin meren pintaa siten, että se hypähtää jälleen ylös yksi, kaksi, kolme kertaa.
Sitten hymyilee hän kohti etäisyyden väräjäviä ääriviivoja. Sen jälkeen ottaa hän kaksi tanssiaskelta.
Mutta kas! Mitäs se on? Hän istuutuu. Hän käy niin vanhan, vanhan näköiseksi kasvoiltaan. Hänet valtaa surumielisyys. Mitähän surun syytä mahtanee hänellä olla, hänellä, joka on niin nuori.
Sitä ei kestä kauvan. Korkealle ilmaan hypähtäen hiipii hän puisto-aidan ympäri, poimii kukan ohijuostessaan, purasee poikki kaksi kolme terälehteä, heittäen ne sitten luotaan, astuu varpaillaan sisään.
Hän lukee puoli sivua. Sitten hiipii hän jälleen ulos katkerasti itkien. Kukaan ei ole jutellut hänen kanssaan. Hän ei ole kiistellyt kenenkään kanssa.
Hän seisoo ulkona ja puhelee itsekseen jotain hampaittensa välistä, sähisten kuin kissa. Hän seisoo nurmikolla. Aurinko laskeutuu. Vesi loiskii. Rauha on kaikkialla.
Mutta hän puristaa nyrkkiään. Kätensä on hän kohottanut ylös. Nuori povi aaltoilee uhmaavasti, hänen katsoessaan merelle päin. Ja äkkiä kiljasee hän niin, että kottaraiset kauhuissaan pyrähtävät lentoon: Minä tahdon! Minä tahdon!
Rinnan aaltoilu hiljenee. Myrsky on tauonnut. On niin rauhallista. Silmät ovat suuret, silmäterät mustat.
Hän on paneutunut maata. Käsivartensa, nuo lihaksiset, hoikat kuin käärme, on hän ojentanut ylöspäin. Silmät ovat sulkeutuneet. Nukkuuko hän?
Ei. Äkkiä hypähtää hän ylös, liinavaatteet kietoutuvat hänen ympärilleen, ja hän sähisee: Minä tahdon! Minä tahdon!
Mitä hän sitten tahtoo?
* * *
Tämä kuva on niin usein edessäni. Enkä minä kuitenkaan häntä silloin nähnyt. En tuntenut häntä silloin. Kun kohtasin hänet, ei hän ollut varreltaan hoikka, vaan rehevä ja täyteläinen, ei ollut silloin hänen kasvoillaan tuota ikuista vaihtelua, eikä hänen rintansa uhmaa tuntenut.
Toisella tapaa hänen kasvonsa väreilivät. Ne saattoivat saada ilmeen, joka niitä jo kauvan oli hallinnut, vaihtaakseen sitten toiseen, pysyvään.
Minkätähden näen edessäni nyt, kun koetan vierottaa hänen kuvansa mielestäni, juuri tämän, tämän, jota en tuntenut? Senkö tähden, että niin hyvin muistan, kuinka hän eräänä aamuna kohotti paljaan käsivartensa ylös kattoa kohti — hän nousi äkkiä ylös, hän kohotti käsivartensa ja kaikki hänen kasvolihaksensa olivat jännittyneet — merkiksikö sekin tätä:
Minä tahdon! Minä tahdon!
* * *
Kuinka hänen silmänsä saattoivatkaan välähdellä! Niinkuin hänellä olisi ollut aurinko rinnassaan.
Mutta hän saattoi myös itkeä niin herkästi. Hän tuli silloin luokseni, heittäytyi, syliini, ja itki niin, että koko hänen ruumiinsa, hartiat, rinta, vartalo vapisivat.
Silloin en todellakaan voinut muuta kuin kevyesti ja hellävaroen vetää hänen päänsä rinnalleni ja siten häntä luonani pitää.
Minulla olikin oma omituinen tapani kohdella häntä, ja hän piti siitä. Sillä hänen oli tapana sanoa, että hän rakasti minua, sillä olin ainoa, jonka luona hän uskalsi itkeä mielensä keveäksi. Hän sanoi rinnassaan olevan suuren kyynellähteen, jonka täytyi joskus saada pulputa tyhjäksi.
Minä en tiedä, mistä se johtui, vaan tunsin usein rinnallani ikäänkuin raskaan painon, ja pitäessäni häntä itkevänä luonani, tunsin samoja tunteita kuin äiti, hänen synnyttäessään uuden olennon maailmaan. Minusta tuntui, kuin tekisin jotakin hyvin syvää ja vakavaa, jotakin, joka oli tuleva kirjotetuksi minun elämäni tilikirjaan.
Olin kerrankin, hänen poistuessaan luotani tuollaisen kohtauksen jälkeen, tuntevinani kipua sydämeni kohdalla, niissä hänen päänsä oli levännyt, ja ääneen sanoin silloin itselleni: Ei hän varmaankaan koskaan voi minua hyljätä!
* * *
Hyljätä minut! Asuiko hän sitten luonani? Enhän edes tiennyt, mitä hän itki! Hänen kyyneleinen surunsa oli aivan tuntematon minulle.
Se oli juuri se, joka oli niin harvinaisen pyhää: Minä en urkkinut. Annoin hänen vaan itkeä luonani!
Minä sanoin ja ajattelin: Hän kärsii. Hänen olonsa ei tyydytä häntä. Tuntuu hyvälle saada jonkun luona itkeä. Se helpottaa. Minä ymmärrän kärsimyksen. Mielelläni sen vastaanotan, hänenkin tuskansa minä tahdon sulattaa, jos vaan voin.
Hyljätä minut! Hän tuli luokseni silloin tällöin.
Muuten en hänestä mitään tietänyt.
Ehkäpä joku mieshenkilö oli tuottanut tuskaa hänelle. Minä en sitä tiennyt, minä. Mahdollista oli myöskin, että hän itse oli tehnyt jotain, joka oli syynä hänen loppumattomaan suruunsa.
Minä en sitä ajatellut. Ajattelin vaan näin: Hänellä ei ole rauhaa! Hän ei tunne hyvän ja yksinkertaisen elämän iloa. Minä tahdoin niin mielelläni rauhottaa häntä, nähdä hänen povensa iloisesti, hitaasti, rauhallisesti aaltoilevan.
* * *
Hän kulki edestakaisin huoneessani. Hän istui viereeni, nojasi päänsä olkaani vasten, suuteli minua.
Hänkin ilostui, kun minä häntä suutelin. Ja hän sanoi, että hän rakasti minua.
Oliko se totta? Rakastiko hän minua jo silloin?
En tiennyt, missä hän väliaikansa vietti. En tiennyt mitään hänestä. En kysellyt häneltä. Joka kerta kun nielemisen halu houkutteli minua, tuntui, kuin joku olisi minua siitä pidättänyt.
* * *
Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Kun hänellä oli päällään vaaleansininen samettipukunsa, voin tuskin sanoa, mikä oli sinisempää, puku vaiko silmät. En tiennyt, mikä pehmeämmin loisti.
Vaaleansininen samettipuku! Kuinka paljon voi liittyäkään elämässä kuolleisiin esineisiin, pukuun, rannerenkaaseen. Ihmiset tekevät kuolleet kappaleet eläviksi.
Minun ei tarvitse muuta kuin mainita nämä sanat: vaaleansininen samettipuku — niin näen pitkän jonon hetkiä edessäni.
Mutta erittäinkin yhden. Se ei tosin ole mikään tapaus. Siihen ei liity mitään myrskyistä. Kuin syvän veden rauha oli se ilta.
Puu, johon nojaten hän istui, joki joka tyynenä ohitse juoksi.
Minä sanoin näin:
Katsos kuinka joen juostessa aita pysyy paikoillaan. Vasta aitaan katsoessa voi huomata, että joki juoksee.
Sanoja, joilla ei muuta merkitystä ole. Ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin kuulisin ne taas aikojen takaa, jotka ovat häipyneet jo, ja aivan kuin taikakeinoin loihtivat ne esiin päiviä, jotka eivät koskaan palaja.
Hänen värähtävä "niin". Aivan kuin olisin puhunut hänelle jostain kauheasta asiasta.
Ja sitä seurasi ilo.
Sillä kun olimme molemmat hyvän aikaa istuneet ääneti, katsellen samaan paikkaan ja joen juoksu oli kietonut katseemme, sanoi hän vihdoin:
— Minä olen iloinen.
Minä — olen — iloinen, sanoi hän hiljaa ja hitaasti.
Sitä iloa, jonka nainen tuntee, kun hän on täysin kehittynyt, ja sitä sävelten aaltoilua, joka hänen rintansa laajentaa. Se verhoo silmän niin pehmeäksi. Se on kuin kuutamoisen valojuovan väreily lahdella.
Kuinka selvään näen sen edessäni. Lehtien peittämä samettipuku, aivan kuin sulautuen yhdeksi hänen ruumiinsa kanssa, joka senkautta sai väriä.
Hän oli niin somannäköinen siinä. Sametin verhoamana kohosi ja laskeutui korkea rinta, sulautuen yhteen tummansinisten, väräjävien varjojen kanssa.
Alan kai tulla runolliseksi. Pyydän anteeksi. Mutta minusta on niin mieluista viivähtää näissä yritelmissä tehdä kuvaukseni todellisuuden mukaisiksi.
Mitä pitemmälle ilta pimeni, sitä epäselvemmiksi kävivät hänen piirteensä, sulautuen viimein yhteen lehtien ja ääneti kuluvien hetkien kanssa.
Sinä ainoana iltana hän tahtoi tupakoida. Hän sanoi:
— Minä näen hehkun sikaristasi, se on ainoa, mitä minä näen.
Minä sanoin:
— Minä näen sinun sikarisi hehkun ja sinun kätesi.
Hän sanoi:
— Nyt vain kuulen joen solinan. Ennen en sitä kuullut. Silloin sen ainoastaan näin.
Joku muistaa sellaiset paljaat lauseet kauvan, kun hehkuvat sanatkin ovat jo haihtuneet. Se ei ole kirjotettua, sillä se on sävel, joka on syvälle korvaan kätkeytynyt, sävel, joka soi yhteen kokonaisuuden kanssa.
Siitä on monta vuotta nyt. Mutta on öitä, jolloin nuo kaksi hehkuvaa sikaria näkyvät edessäni pimeässä, ja nuo äänettömät sanat kaikuvat hiljaisuudessa.
* * *
Olikohan se ehkä suloisin hetki, jolloin en vielä ollut elänyt sitä, joka elettävä oli. Tämä suuri hiljaisuus, ennenkuin elämä ja surut tulevat, onko se suloisin?
Hän istui silloin aivan vastapäätä minua. Hän sanoi, että hän oli iloinen. _Hänen_ ilonsa teki _minutkin_ iloiseksi.
Mutta tunsinko minä hänen iloansa? Ymmärsinkö minä sitä?
Senjälkeen tuli paljon surua. Mutta ei! Kauneimmat hetket, ne tulivat myöskin jälestäpäin. Niin ihmeellisesti yhteenliittyneinä tulivat nuo rikassisältöiset ja raskaat hetket, jotka saivat rintani kuohuksiin, ja kiihdyttivät mieltä, joka ennen oli ollut niin rauhallinen.
Ihmeelliset päivät, auringonpaistetta ja sadekuuroja kaiken sen lomassa!
* * *
Minulla ei ole aikaa taiteellisesti valmistaa kertomustani. Mieleni kuohahtaa, kun johdan muistiin nuo ajat, ja kuitenkin pitäisi minun saada kertoa kaikki, saadakseni rauhaa. Kohta loppuu myöskin yö. Olen jo kuullut linnun heräävän. Minä tahtoisin kuvailla, kuinka hänen vanhat, surullisennäköiset kasvonsa, hänet ensi kertaa kohdatessani, muuttuivat, ne saivat toisen ilmeen, rypyt silenivät, silmät saivat väriä, päivä päivältä kävi hän nuoremmaksi.
Tahtoisin kuvailla sitä onnea, jonka tunsin, tietäessäni syyn siihen olevan minussa. Että minussa oli voimaa siihen.
Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Tyttösen sulava notkeus lisäsi hentoutta hänen uhkeuteensa, neidon kaukaiset toiveet välkkyivät noilla kasvoilla, joille elämän huolet olivat jo virittäneet surunsuloiset sointunsa.
Se on ihme. Ja kuinka vaikeata minun onkaan selvittää, mitä oikeastaan tapahtui ja kuinka näin kävi.
Ja kaikki tämä oli punoutunut yhteen raskaitten, surullisten seikkojen kanssa.
Kun istun tässä, kirjottaakseni siitä, silloin ne sukeltautuvat eteeni, juuri kun haluan kutsua takaisin kuvan noista nuorentuneista kasvoista. Ja kun tahdon muistella sitä, miksi suru tuli ja levitti hohdettaan onnenhetkien yli, silloin taas näen tuon riehakkaan nuoruuden hänen silmissään, sen, joka on kaikista nuorin, joka on enemmän kuin nuoruus, uusi nuoruus, ikuinen nuoruus, nuoruus onneen luotu, nuoruus, minun luomani.
* * *
Niinkuin sinä iltana, jolloin hän oli saanut silkkihameen. Hän tahtoi ehdottomasti tilata viiniä. Hän poistui luotani sanaa sanomatta. Erääseen viinipuotiin.
— Madeiraa! huusi hän.
Hän jutteli ja nauroi, istui eräälle tuolille ja heilutteli jalkojaan kuin pieni tytöntyllerö.
Siellä seisoi joukko ihmisiä puhellen keskenään. Minä näin heidän seuraavan silmillään meitä, kun menimme ulos. Kuulimme yhden heistä kuiskaavan:
— Onnea!
(Tämä tapahtui niiden kolmen kuukauden aikana meren rannalla, niiden kolmen kuukauden, jotka olivat keskeytymätöntä riemua).
Hän heitti päänsä taaksepäin ja katsoi joukkoa silmissään iloisin "kyllä", mitä koskaan olen nähnyt. Minä en sitä unhota. Muistan myöskin, kuinka he jälkeemme katsoivat ilmeellä, ikäänkuin tahtoen sanoa:
— Emme koskaan ole nähneet noin kaunista. Löytyyhän maailmassa vielä onneakin.
* * *
Mutta minä huomaan, että tahdon mieluummin viivähtää noissa suloisissa hetkissä. En ole kertonut mitä sillä välin tapahtui. — Minä muistan niin hyvin, milloin ensi kerran näin Bredon. Me kohtasimme toisemme, niinkuin nykyaikaan on tapana, ravintolassa. Hän oli kuvanveistäjä.
Minulla on tuskin koskaan ollut niin äkillistä halua oppia tuntemaan ihminen. Vähitellen mekin jouduimme keskustelemaan kahden, me unohdimme toiset saman pöydän ääressä istuvat.
(Tässä kertomuksessani on niin vähän järjestystä. Minun pitäisi sanoa, että tämä oli jonkun aikaa ennen noita neljää kuukautta.)
En ole koskaan siten huomannut, kuinka toinen henkilö voi lausua julki sen, johon itse vasta etsii sanoja. Siinä on jotain kiusallista, sillä itsehän ehkä mieluimmin tahtoisi löytää oikeat sanat.
Me emme puhuneet taiteesta. Emme myöskään naisista. Muistan parhaiten sen, minkä hän lausui silloin, kun sähkövalo äkkiä rupesi lehattamaan ja ravintola kävi pimeäksi. Senjälkeen läksimme pois ja kävelimme kauvan pitkin katuja.
— Meiltä puuttuu kunnioitusta, meiltä puuttuu kunnioitusta! Onko meillä edes kunnioitusta aurinkoa kohtaan? — sanoi hän silloin sähkölampun sammuessa, noustessamme ylös ja puhellen mennessämme läpi tyhjän ravintolan.
— Aurinko, joka on aina uusi kaikessa siinä loistossa ja niissä valovivahduksissa, joita ympärillämme näemme...
Onko meillä kunnioitusta, — olimme tulleet ulos kadulle ja ohitsemme meni muutamia kuljeskelevia naisia, — onko meillä kunnioitusta naisen hymyä kohtaan? Naisen onnenhymyä, naisen onnenhymyä... Oi ei, olemme nyt koko ajan olleet puhumatta naisista, ja ehkä parhaiten puhummekin heistä, kun emme puhu heistä... Tahtoisin vaan sanoa: Kuinka usein haihtuu naisen onnenhymy?
Hän kuului niihin, jotka enemmän antavat äänessä ja lausunnassa, kuin itse sanoissa, ja jotka lyhyen hiljaisen hetken kuluessa äkkiä saavat sanotuksi asioita, saavat _sanotuksi_ sen, joka on sisintä yksilöllistä, jonka palavin mielin tahtoo saada sanotuksi.
— Ja eikö meidän pitäisi kunnioittaa sitä hetkeä, jolloin meitä hymy kohtaa — eikö meidän pitäisi polvistua suutelemaan naisen jalkaa, kun hän hymyilee!
Me emme sitä tee. Meillä ei ole kunnioitusta.
Korkein valta maailmassa on sulous.
Tälle ajalle se on huono valtias... Ehkäpä onkin aina ollut yksinvaltiuden laita hiukan huonosti.
Kunnioitus... mitä minä sillä tarkotan? Siinä tarkotan sillä esimerkiksi sitä, että meillä pitäisi olla kunnioitusta itseämme kohtaan. Emme saisi kiduttaa itseämme hakemalla kaikkea surkeutta ja vikoja itsestämme. Meillä ei, Jumalan nimessä, ole mitään _oikeutta_ kiduttaa itseämme, meillä ei ole enemmän _oikeutta_ kiduttaa itseämme kuin muitakaan. Jumala tiennee, onko meillä! Hän kiivastui, puristi nyrkkiään, ja näytti unohtaneen minun läsnäoloni.
Kauvan senjälkeen sanoi hän:
— Ja me voimme itsekidutuksellamme kiduttaa toisetkin kuoliaiksi.
Hän sanoi sen niin hillitysti, ja sanan "kuoliaiksi" niin hitaasti ja surullisesti.
Ja samassa tarttui hän käteeni, sanoi hyvästi ja meni.
* * *
Kun olin lähtenyt hänen luotaan, jouduin uuteen, ihmeelliseen mielentilaan. Ja samassa oli Rebekan kuva (me emme koskaan maininneet toisiamme nimeltä, minusta hänen nimensä ei sopinut hänelle, hän tuntui samaa ajattelevan minun nimestäni) niin selvänä edessäni, ja omituista kyllä: selvempänä kuin silloin, nähdessäni hänet todellisuudessa. Ja kuitenkin olin pitänyt häntä käsivarsillani ja katsellut kauvan ja tarkkaan häntä.
Hän oli ikäänkuin muuttunut toiseksi mielessäni. Ja kysymys nousi minussa: Kuka hän on?
* * *
Kesti kauvan, ennenkuin nukuin ja maatessani ajattelin herkeämättä häntä. Omituisia ajatuksia. Oli kuin en häntä vielä olisi nähnytkään. Olinko koetellut hänen leninginrintamustaan? Olinko todella huomannut hänen kätensä puristuksen?
Ja korvissani kävi ikäänkuin tuulen humina:
Kuka hän on, kuka hän on?
Tahdoinko tietää hänen menneisyydestään? En. Tahdoinko tietää kuinka vanha hän oli? En. Tahdoinko tietää, oliko hän muita suudellut ja ketä? En.
Ei, sitä minä en tahtonut tietää. Kuka hän on, tuo syvällä mielessäni väikkyvä?
Ja — kenen oma hän on? Onko hän sitten minun?
— Niin, ja silloin hiipi minuun nousevan aamuruskon lailla ajatus: Jos _hän_ olikin minun! Jos hän todella kuuluikin minulle! Eikö hän sitten ollut sanonut, että hän oli minun?
Kyllä. Olihan hän.
Mutta voiko se olla mahdollista? Oliko hän sitä todella tarkottanut? Enkö sitten koskaan ollut ajatellut, kuinka suloista olisi, jos hän olisi omani? Kuinka kirkkaalta tuntuisikaan tähtien tuike, ja kuinka aurinko mahtaisikaan loistaa!
* * *
Minä heräsin myöhemmin yöllä. Huomasin äkkiarvaamatta lausuvan! ääneen: Hän on itkenyt. Minkätähden hän itkee?
Sytytin kynttilän ja nousin ylös. Hän oli tuonut minulle ruusuja, yhden keltaisen ja kolme punaista. En ollut niitä ennen nähnyt, enkä siis sitäkään, kuinka kauniita ne olivat!
_Hän_ oli ne tuonut minulle. Minun poissaollessani oli hän asettanut ne vesilasiin. Otin ruusut, yhden kerrallaan, ja suutelin niitä. Sitten otin lasin ja asetin sen sänkyni viereen.
Tuoksu ei tehnyt minulle pahaa. Mutta minä vaivuin väkeviin ja kummallisiin unelmiin.
* * *
Pari päivää senjälkeen oli hän luonani. Puhuin hänelle uudesta tuttavuudestani, jonka olin tehnyt. Minä kuulun niihin henkilöihin, jotka, kun he pitävät jostakin naisesta, mielellään tahtoisivat, että hänkin oppisi tuntemaan ja pitämään kaikesta, josta he pitävät. Ne muut miehet, joitten kanssa siihen aikaan seurustelin, eivät minua niin miellyttäneet, että olisin tuntenut erikoista halua siihen. Toisin oli kuvanveistäjän laita. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen minuun, enkä voinut ajatella muuta, kuin että hän, Rebekka, ilomielin tahtoi tutustua häneen.
Minä ehdotin, että lyöttäytyisimme yhteen seuraavana iltana, söisimme ja joisimme viiniä yhdessä. Minä kuvittelin jo mielessäni sitä suloista tunnelmaa, joka syntyisi meidän kolmen yhdessäolosta, kuinka elämä silloin kohoisi ihanimpaan muotoonsa luonamme. Näin jo mielessäni hänen istuvan ja jännityksellä kuuntelevan kuvanveistäjää, ja kuinka itse istuin nauttien hänen silmiensä väreilystä, hänen seuratessaan puhetta.
Minä havahduin äkkiä, kun hän suudelmallaan keskeytti minut, kieltäen suostumuksensa.
Minä pyysin häneltä selitystä. En voinut uskoa, että se oli hänen tarkoituksensa. Ehkä se oli vaan pientä, hienoa keikailemista, tai ehkäpä myös jonkinlaista hitautta uuden tuttavuuden solmimiseen.
Mutta kaikkiin perusteluihin vastasi hän suutelemalla kieltäen.
Puhuin hänelle enemmän tuttavastani, aina suuremmalla lämmöllä ja ihailulla. Hän istui vaan ja katseli minua, silmissään ilme, niin syvä, etten niissä ennen ollut sellaista huomannut.
Viimein heittäytyi hän polvilleen eteeni, ojensi molemmat kätensä puoleeni ja sanoi — melkein kuin tuskassa:
— Oi, älä minua enää pyydä, rakkaani.
En koskaan ennen ollut nähnyt häntä sellaisena, kuin tämän keskustelun jälkeen. Tai mahtoiko se olla sitä, että itse olin alkanut katsoa häntä toisilla silmillä?
Kasvot olivat niin soman lämpimät, silmät olivat käyneet niin hiljaisen syviksi.
Kun hänen piti lähteä, järjesteli hän hiuksiaan peilin edessä. Minä lähestyin häntä. Näimme kumpikin kasvomme peilissä. Hän näki minun. Minä näin hänen.
Oliko se kyynel, joka hänen silmässään kiilsi? Vai oliko se onnenhymy?
* * *
Seurustelin tähän aikaan paljon Bredon, kuvanveistäjän kanssa. Omituinen myötätuntoisuus lähensi meidät toisiimme. Ainakin tunsin _minä_ sitä _häntä_ kohtaan. Hänessä oli jotain, jota en muissa ollut huomannut, ja joka sai minut tekemään sen havainnon, että kaikki, mitä voin tuntea, nähdä ja ajatella, eivät olleet erikoisuuksia, joita ei olisi voinut olla muillakin kuin minulla, mutta että sama voisi myös toisten ihmisten rinnoissa värähtää, ehkä jonkun niistä parhaista, niistä, joihin elämän sävel voimakkaimmin vaikuttaa.
Minusta oli myös mieluista, ettei välillemme muodostunut mitään niin sanottua "ystävyyttä". Emme koskaan puhuneet puhtaasti yksityisistä asioistamme. Minä en edes tiennyt, missä hän asui, eikä hänkään tiennyt sitä minusta. Kohtaamiset kahden henkilön välillä olivat niin luonnolliset, vapaat, ja seurustelussamme oli niin paljon kunnioitusta niitä toistemme ominaisuuksia kohtaan, joita kukin tahtoo osalleen saada. Hän ei koskaan antanut minulle sitä erittäin lujaa kädenpuristusta, joka velvottaa. Silloin tulee kysyneeksi itseltään: Mitä se oikeastaan merkitsi? Hänen kädenpuristuksensa tuli ainoastaan silloin, kun jokin oli häntä tai meitä molempia liikuttanut.
_Hän_ saattoi lausua sanoja, jotka johtivat ajatukseni jo kauvan kaivatuille aloille. _Minä_ saatoin esittää asian, joka hänestä oli kuin puuttuva rengas ketjussa, jonka kanssa hän oli askartanut.
Oli kuin olisi luonto suurentunut ja pyhittynyt ympärillämme yhdessä olomme aikana, elämäämme kirkasti kuin hetkinen valonheijastus, joka teki sen jännittäväksi, jollaiseksi kukin elämänsä tahtoisi. Ja kun erosimme, tuntui kuin yhtäkkiä olisi jotain salaperäistä meidän välillemme tullut — sitä salaperäisyyttä, joka kuitenkin on elämässä ja joka sitä ympäröi.
Muistan niin hyvin, kun tulin asuntooni kävelyretkemme jälkeen ja etsin tulitikkuja. Esineet saivat loistoa, aivankuin ikuisuuden heijastusta, ja minä sanoin itselleni: Täällä sinä asut, täällä on asuntosi, missä osan maallista elämääsi vietät, minkä ilmaa jonkun aikaa hengität.
Sillätavoin tulin hänen atelieriinsä. Tahtoisin sen mieluummin toisella tapaa kuvata. Jos mahdollista, tekisin sen sävelin. Minua surettaa tehdä se sanojen avulla, jotka ovat, välttämätön ilmasumuoto kaikkeen. Eikö se ole samaa kuin tehdä kaksinkertaiseksi tuska? Ja eikö ole synti toistaa sitä, joka jo on ollut. Joka oli, se oli, se loisti ja sammui! — Hän näytti minulle ensin varhaisimmat maalauksensa. Ne eivät tehneet minuun minkäänlaista vaikutusta. Ne näyttivät minusta ainoastaan puoleksi yhteensulaneelta sekotukselta, vaikutuksia ja hentoja yritelmiä löytää oma itsensä, joka ei vielä ollut täysin noussut näkyviin elämän kylvystä.
Mutta sitten ilmeni jotakin erikoista hänen teoksistaan. Niissä oli ensinnäkin eräs pää. Sen nähdessäni, johtui samassa mieleeni ilta, jolloin ensi kertaa olimme olleet yhdessä, — ei juuri erikoisemmin sen-iltainen keskustelumme, kuin sekään, mikä minussa itsessäni oli tapahtunut kotiintultuani. Kuinka olin itselleni sanonut: Hän, Rebekka, on mielessäni muuttunut uudeksi.
Kaikki hänen maalauksensa olivat erilaisia, aivan erilaisia. Niissä oli sekä iloa, surua että mietiskelyä. Mutta minun silmissäni ne kaikki sulivat yhdeksi.
Se esittää naista, joka tahtoo suudella. Niinkuin koko hänen olentonsa tahtoisi vaipua suudelmaan, hän tahtoo suudella, kuten tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun. Niinkuin hänen huulensa äänetönnä huutaisivat: _Nyt_ minä _tahdon_ suudella, en tiedä, tulenko elämässäni useampia kertoja suutelemaan, ja siksi minä _tahdon_ suudella, — minä _tahdon_, minä _tahdon_!
Tunsin äkkiä piston sydämessäni. En koskaan ennen ollut tuntenut samanlaista. Olikohan muitakin kuin hän, jotka samalla tapaa tahtoivat suudella?