Part 5
Kun hän siinä sitten lepäsi myrttikiehkura päässään, silloin ikäänkuin äkkiä välähti silmissäni: Sinä olit ainoa, joka olisit voinut hänelle rauhan antaa. _Ja sinä kidutit hänet kuoliaaksi._
* * *
Luin hänen kirjeitään yhä uudelleen, monien vuosien kuluessa. Tunsin siitä lopulta huokuvan rauhaa mieleeni, kuin itse ikuisuuden rauhaa.
Ehkä sen kaiken täytyi käydä niin, sillä minä olin sellainen. Jos olisin ollut toisenlainen, ei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt. Mutta minä en tuntenut itseäni.
Ja ehkä elämän ja kaiken ihmiseen ulkoapäin tulevan tarkotus onkin vain olla koverana peiliin, johon sisäinen olentomme kuvastuu monikierroksisena, lukemattomia mutkia tekevänä kierrejousena, kunnes olemme nähneet kaukaisemman, salaisimmankin sopen itsestämme.
* * *
Olen kirjottanut siitä, minkä hän minulle jälkeensä jätti. Olen siitä kaikesta kirjottanut. Siinä on ehkä seikkoja, joita on kerrattu, tai jotka ovat toisarvoisia, mutta minulle hän ilmenee joka rivissä, enkä minä voi tarttua pikkuseikkoihin. Minulla ei ole enää mitään kerrottavaa. Aurinko on noussut. Minusta tuntuu, kuin kävisi sen hehku päivä päivältä voimakkaammaksi. Minä rakastan yötä, sillä se kätkee itseensä kuin miljoonia päiviä. Rakastan päivää, sillä se on kuin itse elämän uhkuva virta.
Ja kun minä aina enemmän lähestyn ikuisuutta, näyttää minusta aurinko loistavammalta ja tähdet läheisemmiltä. Minä tunnen rintani laajentuvan ottamaan vastaan sitä mikä oli, mikä on ja mikä ainiaan pysyy. Tulevatko sitten ihmiset päivä päivältä nuoremmiksi sensijaan että vanheneisivat?
— Nyt alkaa jo kuulua ihmisliikettä kadulta. Ne rientävät työhönsä. Minä kuulen puukenkien kopsetta. Raskaat työvaunut rämisevät kiviä vastaan.
Minunkin on mentävä työhöni. Olen läpi yön tuijottanut siihen, mikä minun lävitseni värähti ja sai hehkumaan jokaisen minun hermoni. Olen koettanut koota sen kaiken yhteen ja tarkastella sitä.
Minun täytyy ryhtyä työhön. Mutta toisinaan kohoaa papereista ihmettely: Mitä on tapahtuva? Niin, mitä on tapahtuva, mitä on tuleva, kun tämä solukudoksemme on tuhkana?
Siksikö se muuttuu tuhkaksi, että siitä luotaisiin jotain uutta, suurempaa, ihanampaa, joksi kaikki hyvä ja valoisa maailmassa oli aiottu, — tahi onko unelma, unelma, joka elämän suruista puhkeaa, onko se päämäärä?
Minä luulen niin, minä. Hänestä tuli minun marttyyrini ja pyhimykseni. Hän uhrasi elämänsä meidän rakkautemme takia.
Muillehan hänen kirjeensä eivät voi olla sitä; mitä ne minulle ovat. Minulle on niissä jokainen sana kuin suuren valkoisen ijäisyyslinnun siivenlyönti, ja kuin valonsäde, lähtenyt maailman keskuksesta, sydämestä, jonka kuumat lyönnit eivät koskaan taukoa.
Hänen kirjeensä ovat minun raamattuni. Siihen sisältyy kaikki. Siinä on viisautta, jota kai kukaan muu ei voi nähdä. Ehkä se johtuu siitä, että ne ovat minulle enemmän kuin ainoastaan kirjotettuja sanoja. Hänen, jonka kanssa olen viettänyt ne hetket, jotka valasevat elämääni kuin kiertotähdet, hänen ruumiinsa ja verensä ovat nämä sanat.
Tämä ehkä tuntuu monesta Jumalan pilkkaamiselta. Mutta kuka on Jumala. Eikö hän ole se, jota me lähestymme tähtien loppumattomilla portailla, elämäin kirkastuksessa, sielujen ijäti uudistuvissa kohtaamisissa? Ehkä hän vähimmin vihastuu siitä, että joka ilta rukoillen suutelen tuota pientä hiusristiä.
Aamuisin, kun aurinko nousee purppuraisena yli meren, ikäänkuin maata verin kostuttaakseen — silloin täyttyy rintani kaipuusta saada luoda, saada sirotella ympärilleni ituja ja kipinöitä niin runsaasti, kuin elinpäiviäni riittää.
Iltasin, kun aurinko vaipuu välimereen, jonka aamun kylvämä purppura oli synnyttänyt, luoden yhdestä tuhansia, purppurasta miljoonia värivivahduksia, joissa vallitsee loppumaton ilo saada kylvää ja synnyttää, surmata ja synnyttää uudelleen, silloin, silloin nousee minussa ihmettely: Mitä on se autuus, se maan kauneus, jonka tulemista hänen ihana sielunsa ennustaa?
Minä koetan nähdä ja kuvailla sitä mielessäni. Mutta minun inhimillinen tajuntani ei siihen riitä.