Part 26

»Sitä se ei ole!» huudahti Clem käheästi. »Te valehtelette. Minä en usko — minä en koskaan usko, että Bob on tehnyt mitään ansaitakseen sen, mitä hän nyt kokee. Hän on kunnon mies; hän raataa kahden edestä ja sytyttää tulen keittiöömme joka aamu. Herra ei suinkaan häntä tuomitsisi ja hänen vankilassa olemisensa taas ei merkitse mitään — eipä hän tehnyt puoleksikaan niin pahaa kuin te teette jumalattomilla valheillanne... joista soisin teidän kerran saavan vastata ja kärsiä hiukan sitä samaa, mitä Bob-poloiseni saa niellä.»

Hän oli tukehtumaisillaan surusta ja raivosta, ja vanhuksen tyyni järkkymätön ääni vastasi hänelle:

»Te olette kovin raju nuori mies — kovin raju vanhusta kohtaan. Mutta minä en toivo teille mitään pahaa. En kanna teille mitään kaunaa. Minä tiedän, keneen olen luottanut. Varokaahan jalkaraapustinta, olette kompastumaisillanne siihen... Ah, sitä pelkäsinkin. Toivottavasti ette loukannut itseänne.»

26.

Clem ei kertonut Robertille kovaonnisesta retkestään Goudhurstiin. Se olisi vain pahentanut asiaa. Hänen onnistui jotakuinkin selittää tuo puolenpäivän poissaolo, eikä Bob nykyisin paljoa kysellyt. Elämän ja työn taakkaan alistuttiin yhä lisääntynein toivottomuudentuntein. Robert ahersi auran perässä kevätkylvöjen aikana, hän uurasti rehunaurisvainioilla, niin että selkää kivisti, hän sitoi ja kasteli humalia, jotka alkoivat kiertää ensimäisiä kärhiään seipäittensä ympäri. Hän hoiteli vastasyntyneitä vasikoita ja karitsoita, jotka iloisesti kirmasivat vainioilla auringonlaskun aikaan. Hän auttoi hollantilaismallisen ladon kattamisessa, hän lannoitti hedelmäpuutarhoja. Hän oli kenties hiukan rauhallisempikin kuin alussa kotiintulonsa jälkeen. Hän nautti usein ateriansa virkkamatta sanaakaan. Hänen kasvoillaan oli ehkä joitakin uusia vakoja, jotkut entisistä olivat hiukan syventyneet. Mutta hänen vankilassa menettämänsä verevä väri oli osittain palaamassa tumman ahavoittuman alle, jota ilma loi hänen poskilleen. Hän söi ja nukkui hyvin; kerran hän kertoi Clemille, että hänellä joskus oli tuskallisia unia, mutta ne kävivät tuskallisiksi vasta hänen herätessään, sillä unissaan hän oli jälleen Jumalan rakkaudessa, turvassa ja onnellisena.

Joka viikko hän säästi hiukan rahaa Mabelia varten. Paljoa ei sitä jäänyt, sittekun hän oli maksanut asuntonsa, ylläpitonsa ja lapsensa hoidon, mutta häntä viehätti ajatus, että vaimo siten kykeni hankkimaan itselleen pientä ylellisyyttä tai huvia, joka ehkä muutoin ei olisi ollut mahdollista kuten uuden hatun osto tai käynti elävissäkuvissa. Mabel oli kyllä varsin hyvin turvattu sekä isän anteliaisuudella että avioliittosopimuksen pykälillä, mutta koska Bobia niin ilmeisesti miellytti näin hänen hyväkseen tehdä, niin ei Clem eikä Polly yrittänyt kehoittaa häntä siitä luopumaan.

Mabel otti hänen uhrinsa ääneti vastaan — äänettömyydellä, jota nyt ei oltu viikkokausiin katkaistu. Hän näkyi tipahtaneen pois Bodingmaresin ja sen haarakkeiden Pookwellin ja March Quarterin, elämästä. Kuitenkaan eivät he voineet käsittää, että hän oli mennyt — hän oli niin pääsemättömästi kuulunut heihin omituisen vihamielisyytensä ja outojen tapojensa uhalla. Silloin tällöin ajatteli Clem kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä käymään Bobia tervehtimässä, mutta kirjeen kyhäämisen tuuma aina herpasi hänet — eikä hän sitäpaitsi tiennyt, halusiko Bob nähdä hänet jälleen vai ei.

Sitten sattui eräänä päivänä, että Robertin oli mentävä Bulverhytheen hammaslääkärille. Hänellä oli kipeä hammas, jota kovin kolotti öisin, ja toiset tuumivat, että hänen oli parasta mennä vedättämään se ulos.

»Koska kerran käyn Bulverhythessä, niin pistäydyn Mabelin luona», sanoi hän aivan tyynesti päivällisellä ennen lähtöään.

»Etkö ensin lähettäisi hänelle kirjettä?» ehdotti Polly.

»Minä menen mieluummin itse vain ja kysyn, haluaako hän tavata minua — voihan hän kieltäytyä, jollei sitä halua.»

»Sinun pitäisi ottaa Nat mukaasi.»

Mutta Robert pudisti päätänsä.

»Minä haluan vain puhutella häntä ja nähdä, kuinka hän voi.»

Clem oli sääliytynyt lähtemään hänen kanssaan Bulverhytheen. Hän tiesi, ettei Bob kernaasti jäänyt paljoa yksikseen, ja hänellä olisi hiukan asiaa satulasepälle sillä välin, kun veli kävi hammaslääkärillä. Kun he olivat lähteneet, sai hän tietää, että Robert toivoi hänen tulevan mukaan Mabelin luo.

»Sinä voisit ensin käydä hänen puheillaan, Clem, kysymässä, suostuuko hän minua tapaamaan — hänellä oli sinusta aina hyvät käsitykset, ja kenties sinä voisit taivuttaa hänet päästämään minut luokseen.»

Clem tunsi itsensä vakuutetuksi, että käynti Mabelin luona olisi yhtä hedelmätön ja masentava kuin vierailu herra Beemanin talossa oli ollut; mutta kun Robert ei näkynyt siitä paljoa toivovankaan, vaikka hänen sydämensä sinne halasi, suostui nuorempi veli. He tapasivat toisensa kello viiden tienoissa ja nousivat yhdessä portaita Mabelin asuntoon.

Mabel oli kotona, ja ovelasti he ilmoituttivat palvelijattarella ainoastaan Clemin nimen. Niin, rouva Fuller kyllä ottaisi hänet vastaan... ja Clem oli pian hänen vierashuoneessaan, jossa oli sirosti verhoiltu huonekalusto, piano ja useita sanajalkoja koristeellisissa ruukuissa. Sillä välin odotteli Robert levottomana eteisessä.

»Terve tuloa, Clem», huudahti Mabel. »Ihmettelinkin, ettet koskaan ole käynyt minua katsomassa. Oletko jo juonut teesi?»

»Minä en välitä teestä, kiitos vaan», vastasi Clem kiireellisesti, tuntien, että Mabelin tee omalla hyvin erilaisella tavallaan olisi yhtä tuomittavaa kuin herra Beemaninkin.

Hän istui vastapäätä häntä pari sekuntia, tuijottaen häneen pyöreillä, kellertävillä silmillään, jotka Mabelista aina olivat tuntuneet hämmennyttäviltä. Hänen oli mielestään hienotunteisesti ilmoitettava, että Bob oli talossa, ja juuri siksi, että hän kaikin mokomin tahtoi olla valtioviisas, hän lopuksi sanoa möläyttikin aivan suoraan:

»Minä olen tuonut Bobin sinua katsomaan.»

»Missä hän on?» kysäisi Mabel.

»Ulkona käytävässä. Hän ihan hirveästi haluaa sinua tavata.»

»Minä en tahdo häntä nähdä.»

»Sallihan hänen toki tulla, Mabel — puhumaan vain jonkun sanan.»

»Onko hän tullut pyytämään minua palaamaan luokseen?»

»Ei — ei hän sitä aio tehdä.»

»Ihmettelen, että hänellä on röyhkeyttä tulla senjälkeen, millä tavoin hän on minua kohdellut.»

»Hän on kovin pahoillaan kaikesta, mitä hän on tehnyt — ja hän luulee, että hänen sielunsa on kadotettu, ja häneltä on juuri vedetty hammaskin.»

Mabel näkyi hiukan sulavan. Hänellä oli vielä kykyä sääliä Bobia ruumiillisesti, ja ajatus menetetystä hampaasta liikutti häntä. Kadotetusta sielusta hän ei välittänyt rahtuakaan — hänen sielunsa oli aina ollut häiritsevä tekijä puhtaasti fyysillisessä omistuksessa... jos se nyt oli hukattu, niin sitä parempi. Mutta Bobin vahvoista, valkoisista hampaista hän oli pitänyt, ja häntä suretti että niistä joku olisi poissa.

»Lupaatko, ettei hän yritä taivuttaa minua palaamaan luokseen? Ja suotta on tyrkyttää minulle lastakaan. Minä en voi sitä pitää täällä isäni talossa, ja tänne isäni luo minun täytyy jäädä ihmisten tähden.»

»Hän ei pyydä sinua palaamaan, lapseen hän on kovin kiintynyt — vähintään yhtä kiintynyt kuin hän johonkin on. Saanko kutsua hänet sisälle?»

»No, olkoon menneeksi... enhän sitä voine kieltää.»

Clem avasi oven ja viittasi Bobille, joka astui huoneeseen seisahtuen Mabelin eteen.

Hän seisoi suorassa omituisin itsetietoisuuden ilmein, vaikka hän oli nöyrä ja ääneti. Mabelissa hän herätti tällä kertaa arvokkuuden vaikutelman. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Bobissa mitään arvokasta, tämä oli aina ollut kömpelöhkö, hänen ei koskaan ollut onnistunut vaikuttaa syntiseen enempää kuin hurskaaseenkaan; mutta tänään hänessä oli arvokkuuden höystettä, vaikkei Mabel oikein tiennyt, missä se hänessä piili.

»Terve, Bob», virkkoi hän itseluottamuksen kärki taittuneena, »kuinka voit?»

»Varsin hyvin, kiitos.»

»Kuulin, että sinulta äsken vedettiin hammas.»

»Niin, yksi alaleuasta.»

»Tekikö se kipeää?» kysyi Clem.

»Ei erittäin. Tohtori pani jotakin ainetta ikeneen.»

Kaikki kolme katselivat toisiinsa levottomina. Kukaan heistä ei olisi halunnut tällä tavoin haastella Robertin hampaasta, mutta samalla he pelkäsivät hetkeä, jona se puheenaihe loppuisi.

»Minunkin ikeneeni pantiin kerran jotakin», virkkoi Clem, »mutta siitä huolimatta se äilähteli hirveästi».

Hetkiseksi ei kukaan sanonut mitään enempää. Kolme silmäparia harhailivat salaa. Lopuksi rohkeni Mabel keskeyttää äänettömyyden.

»Kuinka lapsi voi?»

»Se voi mainiosti. Viime viikolla sen paino karttui naulalla.»

»Kai suostut pitämään sen edelleenkin jonkun aikaa? Minä en voi sitä nyt vielä ottaa huostaani.»

»Pidän sen niin kauan kuin vain tahdot; minä en halua päästä pojusta eroon.»

Mabel punehtui.

»Hän on aina ollut enemmän sinun kuin minun lapseni. Hän tulee sinun kaltaiseksesi; minua hän ei muistuta.»

»Hän on tukeva pikku veitikka», virkkoi Clem.

»No, emme me kai hänestä sentään riitele. Minä tiedän, että sinä pidät minua luonnottomana äitinä — ja niinhän minä olenkin, muttei se ole kokonaan minun syyni.»

»Ei, sitä se ei ole», myönsi Robert.

»Minua ilahduttaa kuulla sinun niin sanovan. Minä tiedän, että Clem ja Polly pitävät minua eläimenä, kun jätin teidät... mutta tilanne alkoi tosiaan käydä liian vaikeaksi.»

»Minä en suinkaan pyydä sinua palaamaan», sanoi Robert, »vaikka tulisinkin äärettömän iloiseksi, jos sen tekisit».

Mabel pudisti päätänsä.

»Suotta on sellaista ajatella — minä en koskaan palaa.

Ei se johdu vain siitä mitä on tapahtunut... Minä en koskaan ollut sinulle sopiva vaimo, Robert.»

»Minua surettaa», vastasi tämä nöyrästi, »mutta toivoakseni sinä elelet mukavasti täällä — saat kaikkea, mitä tarvitset — ja minä järjestän aina, että voin sinulle jotakin lähettää».

Mabel nauroi ilottomasti.

»Oh, kyllä kai minä elelen 'mukavasti' — minulla on sieviä huonekaluja ja piano... Mutta jos luulet, että minulle on hauskempaa kuin sinulle naimisissa ollen elää erossa — aivan yksinäni eikä kuitenkaan vapaana... Me voisimme kai saada avioeron... sinä voisit pitää lapsen...»

»Kenties se olisi paras ratkaisu.»

»Oi, älkää tehkö mitään hätiköiden», pisti Clem väliin.

»Ei se asiaa paljoa muuttaisi», sanoi Mabel, »ja me olisimme aivan kuin ennenkin, paitsi että kaikki olisi järjestetty ja laillisella pohjalla, kuten isä sanoisi. Hän on kehoitellut minua hakemaan eroa... mutta joskus minä toivon, että olisit tehnyt jotakin, minkä nojalla saisin avioeron, ja sitten olisimme niin vapaat, että voisimme mennä naimisiin jonkun muun kanssa, jos tahtoisimme.»

»Haluaisitko sinä mennä naimisiin jonkun muun kanssa?»

»En — en ainakaan nyt; minä olen saanut siitä tarpeekseni pitkäksi aikaa... Mutta onhan niitä aina miehiä saatavissakin... ja tämä on kauheaa, kun ei ole naimaton eikä naimisissa. Yhteen aikaan minä olin varma, että sinä nyt, kun minä olin sinut jättänyt, liittyisit Hannaan...»

»Sitä en voisi koskaan tehdä.»

»Mitä? Etkö sinä häntä enää rakastakaan?»

»Kyllä, rakastanhan minä häntä kyllä», sanoi Bob yksinkertaisesti, »mutta ensiksikään hän ei halua minua — hänellä on oma miehensä — ja sitäpaitsi... no, se on nyt kaikki ohi.»

Hän seisoi hermostuneena, jokseenkin typerä ilme kasvoillaan. Mabel alkoi kummeksua, mitä arvokkuutta hän luuli hänessä nähneensä.

Muutamia tuskallisia silmänräpäyksiä he katselivat toisiinsa kenenkään haluamatta ryhtyä keskustelua lopettamaan, vaikka kaikki samalla tiesivät, ettei sillä mitään enempää käytännöllistä merkitystä enää olisi.

»No, ehkä meidän täytyy nyt lähteä», virkkoi Clem vihdoin.

»Niin... ehkä... hyvästi», sanoi Mabel.

He kättelivät kaikki.

»Minä kirjoitan», virkkoi Mabel Bobille, »jahka olen puhunut isäni kanssa siitä avioerohakemuksesta».

Bob jupisi jotakin, ja veljekset riensivät ulos, ollen vähällä kompastua keppeihinsä. Mabel istahti pianon eteen, jota hän ei voinut soittaa, ja näppäili yhdellä sormella »Valssiunelman» alkusäveleet; he saattoivat ne kuulla astellessaan pois katua ylöspäin.

»No, siitä ei ollut paljoa hyötyä», huomautti Clem.

»Kuitenkin olen iloinen, että sain hänet nähdä», virkkoi Robert.

He eivät puhuneet hänestä enempää ennenkuin olivat kotonaan, eivätkä varsin paljoa sittenkään — ainoastaan niin paljon, että Polly sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Illallisella ja jälkeenpäin Robert oli entistä hiljaisempi. Hän näytti miettivän syvällisesti. Kun hän oli tavallisuuden mukaan auttanut Pollya astiain pesussa, meni hän ulos lämpimään hämärään, joka tuoksahti vienosti orapihlajalta, ja nojasi porttiin. Hän seisoi siinä pimeän tullen, joka tummensi voikukkien hämärän kultahohteen. Ilma sakeni viilentyessään tuhrien harvat heikot tähdet, jotka riippuivat Pookwellin savupiipun ympärillä. Itäisen taivaan reunalla, metsien yläpuolella alkoi näkyä heikkoa hohdetta, osoittaen, että toukokuun kuu pian nousisi ja kutsuisi voikukat, metsäkirvelin ja keveällä pölyllä peitetyt tiet pimeydestä valkoiseen rauhaansa.

Robert näki aaveita tanhualla. Ne olivat hänen entisen minänsä, Mabelin ja Hannan haamut tähtien alla ajelehtimassa. Hän saattoi nähdä Bob Fullerin juoksentelemassa kapakoissa, juomassa, heittämässä keihästä, pelaamassa biljardia ja saattamassa vanhat miehet hätkähtämään, — hän ei voinut ajatella, että Bob Fuller oli oma itsensä. Hän näki Bob Fullerin ja Hanna Idenin livahtamassa pensasaitojen välissä, pieniä kujia pitkin, joille heidän varjonsa lankesivat, Rotherin kuutamossa leviäville rämeille — hän kuuli joen voihkinan ja näki hopeahohteen tanssivan ruo'ikossa... kuuli lemmen huohotuksen Hannan kurkussa ja oman riemusta pakahtuvan sydämen iskut... se oli todellakin hän itse; siinä hän ei nähnyt vierasta... Mabel saapui ärsyttävänä, viettelevänä, poistyöntävänä, pettymystä tuottavana, kärsivänä, vaikeroivana, kalvaen mureniksi omaa sydäntään... Mabel-parka!

Hän säpsähti askeleita vieressään. Siinä oli Polly.

»Minä ja Clem menemme nyt levolle — milloin sinä tulet sisälle?»

»Minä tulen nyt.»

Kuun sirppi näkyi Bugshullin metsän yläpuolella, ja kalpea valo heijastui Robertin kasvoille. Polly vilkaisi häneen arvostelevasti. Hän oli suruissaan hänen tähtensä — kovin suruissaan, — mutta hän oli sentään hiukan vihainenkin, koska tiesi hänen tekevän Clemin onnettomaksi.

»Bob, on typerää, että tuolla tavoin jurottelet yksinäsi. Sinun pitäisi pysyä sisällä meidän kanssamme ja olla hilpeä.»

»En tiedä, mikä sai minut tänne tulemaan.»

»En minäkään. Ja koska nyt sinulle siitä mainitsen, Bob, täytyy minun sinulle sanoa, että sinun pitäisi yrittää parhaasi pysytelläksesi iloisena — edes näyttää sellaiselta — Clemin vuoksi. Hän tuskittelee tavattomasti sinun tähtesi.»

»Olen pahoillani.»

»No, koetahan nyt pysyä reippaammalla mielellä. Tiedän, että sinulla on tuskaa, mutta kyllä se menee ohi. Sinä olet saanut päähäsi joukon mietteitä, joissa ei ole mitään järkeä, ja Clem saa kärsiä niistä kaikista myös. Sanon sinulle, että hän viime yönä tuskin sai unta silmäänsä, ja edellisen yön hän heitteli vuoteellaan. Ja joskus hän näyttää perin murheelliselta ja synkältä; vaikka hän ennen oli niin tyytyväinen.»

Bob näytti hämmästyneeltä.

»Minä olen kovin pahoillani, Poll. Olen hieman järkkynyt, mutta minä en aikonut kiusata sinua ja Clemiä.»

»Koetahan sitten näyttää hilpeämmältä. Minä sanon sinulle, että kaikki kääntyy hyvään päin. Älä pidä minua kovasydämisenä, Bob, mutta minä en voi olla tuskittelematta Clemin puolesta, kun näen hänet niin muuttuneena ja synkkänä.»

»Minä teen parhaani.»

»Tietysti sinä teet — minä tiedän, että sinä olet kunnon poika. Ja menkäämme nyt vuoteeseen — poju jo suloisesti nukkuu.»

27.

Lapsi nukkui tosiaan makeasti. Hänen päänsä näytti pieneltä ruskealta täplältä lakanan käännetyn syrjän yläpuolella. Robert seisoi katsellen häntä hetkisen ennenkuin laski kynttilän tuolille ja alkoi riisuutua. Hän riisuutui hitaasti, sillä viimeiseltä hän oli muutamissa toimissaan tullut omituisen hataraksi ja hitaaksi. Hän seisoi jonkun aikaa kaulus kädessään katsellen ulos uutimettomasta ikkunasta. Kuu valeli valoaan puutarhaan, tummiin sireniröykkiöihin ja alhaalle kaalimaan multakokkareihin. Sen keskeltä kohosi valkoinen kukkapyramiidi — myöhään kukkiva nuori kirsikkapuu. Sen valkoisuus heijastui pensaiden harmaata valotusta ja varjojen tummuutta vasten — se ikäänkuin riippui ilmassa. Robert seisoi tuijottaen siihen hajamielisesti.

Hänen päätänsä pakotti hiukan — hänellä oli viimeiseltä ollut paljonkin päänkipua, vaikka hän, hienotunteisempana kuin Polly aavistikaan, ei ollut virkkanut siitä mitään. Hän oli sitäpaitsi tilassa, johon hän myöskin alkoi tottua — alituisessa painostuksen ja hämmennyksen tilassa, mihin liittyi omituinen henkinen virkeys, joka nähtävästi toimi tympeän, ulkopuolisen herpaantumisen alla... Hän seisoi jonkun minuutin pitäen kaulusta kädessään ja tuijottaen kirsikkapuun riippuvaan valkeuteen.

Hän ajatteli Mabelia — kuinka hän oli seisonut keskellä vierashuonetta Bulverhythen rantakadun varrella kyynelten tihkuessa hänen silmäkulmistaan. Hän muisti, mitä hän oli sanonut — ettei hän koskaan palaisi hänen luokseen, — eikä Bob sitä oikeastaan toivonutkaan... Hän ei häntä todella rakastanut; Mabel näkyi vain jollakin omituisella tavalla kuuluvan hänelle, olevan osa hänen lihastaan... Jos hän olisi hänen luonaan nyt, tekisi hän hänet vain onnettomaksi — niinkuin teki onnettomaksi Clemin — ja Pollyn — jokaisen.

Oh, ei ole hauskaa elää helvetissä voihkivan miehen parissa, ja Mabel eleli mukavammin rantakadun varrella Bulverhythessä, jossa hänellä oli isänsä ja huonekalut ja piano... ja kuitenkin hän sanoi, ettei hän ollut onnellinen »eläessään erossa eikä kuitenkaan vapaana»... hän oli tosissaan toivonut, että Bob liittyisi Hannaan, jotta hän voisi hakea avioeron — mikä oli varsin paljon sanottu Mabelin suusta.

Hän laski kauluksensa lipastolle ja, riisuen takkinsa, ripusti sen huolellisesti naulaan. Sitten hän istahti matalalle tuolille sänkynsä viereen ja alkoi päästellä kenkiensä nauhoja. Hän ei siinä hommassa paljoa edistynyt — hänen silmänsä tuijottivat yhä kuutamoon ja kirsikankukkien riippuvaan pilveen. Hiljaisuus ja kauneus vihloivat häntä — hän ei voinut sanoa, miksi; mutta ne näkyivät moittivan häntä. Ehkä se johtui siitä, että nämä tyynet kuutamoillat olivat osa hänen muistoistaan, ja kaikki hänen muistonsa soimasivat häntä nyt. Ne kyselivät kuin lapset: »Miksikä annoit meille elämän?»

Hän vaipui tuolilta polvilleen vuoteensa ääreen. Se tapahtui pelkästä tottumuksesta, sillä nykyisin hän ei milloinkaan rukoillut. Ei ollut syytä kiusata Herraa, joka oli hänet tuominnut. Eikö kaiken maailman tuomari tee oikeutta? Ja Robert ei tahtonut vaivata häntä turhilla rukouksillaan ja pyynnöillään, koska hänen mielestään sellaisten täytyi tuntua tuskalliselta sille, joka kaikesta näennäisestä huolimatta oli rakkauden Jumala... Hänen vaivansa aallot ikäänkuin levisivät renkaina hänen sydämestään upottaen ensin Mabelin, sitten Clemin ja Pollyn ja vihdoin salaperäisellä tavalla loiskien Herran tuomioistuimen askelmia. Kuitenkin tuntui Bobista, että Jeesuksen täytyi olla murheellinen hänen kadotuksestaan...

Hän peitti kasvot käsillään ja kävi hyvin hiljaiseksi. Hän näki nyt Pollyn istumassa siinä ja katselemassa häneen nuhtelevasti: »Sinun on pysyteltävä hilpeänä etkä saa kiusata Clemiä.» Oi, hän tiesi olevansa ilontappaja — tiesi tärvelevänsä heidän elämänsä. Mutta hän ei voinut sitä auttaa. Niin suurta murhetta kuin hänellä oli ei voinut salata. Ja kuitenkin oli Polly aivan oikeassa — ei ollut sopivaa, että Clem tulisi hermostuneeksi ja alakuloiseksi hänen tähtensä, siksi että oli ollut hänelle hyvä, juuri siksi, että oli osoittanut hänelle ystävyyttä kaikkien muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Clem oli uhmannut naapuriston tuomiota ottamalla henkipaton kattonsa alle, hän oli antautunut vaaraan menettää Jimin suosion — hän oli ollut Robertin tukena, kun jokainen muu, vieläpä hänen oma vaimonsakin, oli hyljännyt hänet... Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jossa Clem oli tukenut häntä — Mabelin aviomiestä, Hannan rakastajaa oli Clem aina puolustanut. Hän oli aina ollut Bobin ystävä; ja nyt hänen veljensä maksoi hänelle tekemällä hänet onnettomaksi; sillä eivät ainoastaan Pollyn sanat olleet ilmaisseet muutosta veljessä, vaikka hän murheen välttämättömällä itsekkyydellä oli tuohon muutokseen jotenkuten tyytynyt. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta Clemin lisääntyvää alakuloisuutta, — tietenkään ei ollut hauskaa elää hänenlaisensa miehen kanssa.

Jos Robertilla olisi ollut jotakin säädyllisyyden tuntoa, olisi hän päättänyt lähteä pois ja salata kurjuutensa jossakin vieraassa paikassa. Mutta se ajatus oli sietämätön. Hänen veljensä ja veljenvaimon seura, heidän päiviensä pikkuhyrinä ja se seikka, ettei häntä juuri koskaan jätetty yksikseen, — kaikki tuo yhtyneenä teki hänen elämänsä juuri ja juuri siedettäväksi. Poissa heidän luotaan, yksinäisenä ja vieraiden joukossa hän olisi menettänyt viimeisen tukensa, — ja mieluummin hän olisi kuollut. Mutta niin kauan kuin hän viipyi täällä, olisi Clem onneton — oli mahdotonta odottaa hänen olevan mitään muuta. Bobin olisi tullut lähteä pois — mutta hän ei voinut. Sillä ensiksikään ei Clem olisi häntä mitenkään päästänyt, ja toiseksi, hän olisi mieluummin kuollut... Ka, miksipä ei?

Hän kohotti äkkiä päänsä yhteenliitetyistä käsistään. Kuutamo oli nyt huoneessa, ja kauhea kuu ikäänkuin riippui ikkunan pienessä neliössä. Se oli kovin valkoinen ja himmeä — siinä ei ollut talven kristallisäteilyä eikä syksyn kiiltävää loistoa. Se oli vain valkoinen niinkuin tuosta siimeksen keskellä salaperäisesti riippuvasta valkoisesta puusta irtipuhallettu terälehti. Se valaisi vuoteessaan nukkuvan lapsen kasvot, ja poika liikahti ja huoahti, työntäen toisen käsivartensa lakanan ulkopuolelle. Robert pisti sen takaisin, ja puolivalveilla höpisi lapsi »mamma — pappa —» tuntiessaan Robertin lämpimän kosketuksen.

Niin, miksikä ei...? Lapsi ei ollut esteenä — se tuskin tunsi isäänsä. Tuo unisen rakkauden hyminä oli ollut aiottu Clemille ja Pollylle. Kenties se muutaman päivän ajan kyselisi sitä omituista miestä, joka oli vähän aikaa ollut hänen kanssaan ja sitten poistunut... muttei se itkisi, kun Clem ja Polly sille sanoisivat, ettei hän koskaan tulisi takaisin. Poika rakastaisi heitä, jotka olivat olleet sille niin paljoa enemmin isä ja äiti kuin sen omat vanhemmat, ja he pitäisivät siitä huolen, opettaisivat sitä ja kasvattaisivat sen onnelliseksi lapseksi. Hänen ei suinkaan tarvinnut olla pienokaisen puolesta huolissaan.

Tietenkin Clem ja Polly surisivat — surisivat vallan kauheasti. Mutta se ei olisi heille sen pahempaa kuin heidän nykyinen silmälläpitonsa, ja ajan mukana he voittaisivat surunsa. Hänen muistonsa ei olisi alituisena taakkana, kuten hänen elävä läsnäolonsa, ja ajanpitkään he alkaisivat puhua tapahtumasta sanomalla, että »se olikin parasta». Mabelille taas ei hänen kuolemansa suinkaan voisi tuottaa mitään surua. Kenties jokunen kyynel tipahtaisi kummallisesti hänen silmäkulmistaan... mutta sitten hän muistaisi olevansa vapaa, ettei hänen elämänsä enää olisi puoli-irrallista ja että hän saattoi mennä uusiin naimisiin, jos tahtoi — jonkun kanssa noista alati saatavilla olevista miehistä. Bob oli mielestään tosiaankin Mabelille velkaa, että korjaisi itsensä pois hänen tieltään, eikä siihen mitään muuta keinoa ollut. Hän oli tuottanut hänelle jo kyllin kärsimystä, — minkätähden hänen tärveltynyt elämänsä jatkuvasti tärvelisi Mabelin elämää?