Part 27

Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Parhaiten hän saattoi suorittaa sen menemällä hiljaa ulos hukuttamaan itsensä ennenkuin ihmisiä oli liikkeellä. Kyllä hän tiesi, että se oli väärin — »älä tapa». Mutta hän tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta epäröidä mitään rikosta, joka tuottaisi vapautuksen niille, joilla vielä oli elämänsä elettävinä ja sielunsa pelastettavina. Hänen elämänsä oli eletty ja hänen sielunsa kadotettu — hänelle oli siis aivan samaa, mitähän teki; hän ei voinut tulla tuomittua tuomitummaksi. Ehkäpä hänellä helvetissä olisi parempikin kuin täällä, koska tuska ja palavan kaupungin kauhu mahdollisesti estäisi hänet niin paljoa ajattelemasta Jumalan rakkautta...

Hän oli tositeossa tehnyt päätöksensä, ja vain heikko pelontunne häntä pidätti. Jostakin syystä hän kammoksui ruumiillista kuolonkamppailua — se häämöitti hänelle suurempana kuin sentakaiset kauhut. Myöskin hän huomasi surkeasti epäröivänsä Clemin jättämistä, edustihan hänen veljensä niin suurta myötätuntoa ja lohtua, ja heidän eronsa olisi ikuinen. Ei ollut mitään onnellisen jälleennäkemisen toivoa vaimentamassa hyvästijätön vihlausta. Clem jatkaisi onnellista, elämäänsä, kunnes hänen aikansa tulisi mennä taivaaseen — samoinkuin Polly, Mabel, Nat ja ne muut, hän ei koskaan enää näkisi ketään heistä. Sillä viime kuukausina oli Robertin vihakehä huomaamatta tullut ahtaammaksi, kunnes se vihdoin käsitti vain hänet itsensä — jokaisen muun hän näki lepäävän Jumalan rakkauden lämpimissä säteissä. Hän yksinään oli heitettynä ulos — syntiensä tähden niinkuin hän ansaitsi.

Hän karkaisi itsensä — hänen arkailunsa olivat nyt vain itsekkyyttä ja siis voitettavat. Parasta oli toimia heti. »Mitä teet, se tee pian.» Aamunsarastuksen ensimmäinen heikko kajo oli kohonnut taivaalle. Hän ei saisi viivytellä tai muutoin ehtisivät ihmiset liikkeelle. Eikö hän menisi laisinkaan ulos, vaan hirttäisi itsensä koukkuun oven takana, kuten Copt Hallin vanha Piper oli tehnyt kymmenen vuotta sitten. Ei se olisi kauheata niille, jotka hänet löytäisivät rouva Piper oli saanut pyörtymiskohtauksen. Paljoa parempi olisi, että hän hukuttaisi itsensä — siitä koituisi kaikkein vähimmän vaivaa, ja sanottiin sen olevan helpon kuoleman... omituista, että hän niin kovin arasteli kuoleman tuottamaa ruumiillista kipua. Hänen olisi parasta hukuttautua lammikkoon. Rother oli tuskin kyllin leveä — hän saattaisi menettää itsehallintansa ja ponnistella pois; mutta kun hän kerran olisi kävellyt Bodingmaresin lammikon keskelle (kuten useimmat hänen säätyisensä naapuriston miehet oli hän uimataidoton), ei hänen muuta tarvinnut kuin etsiä riittävän syvä kohta. Mutta lehmät joivat Bodingmaresin lammikosta, ja jollei hänen ruumistaan löydetty nopeasti, saattaisi hän myrkyttää niiltä veden. Häntä värisytti ajatus, että ystävälliset, säisyt lehmät, joita hän oli lypsänyt ja hoitanut, joisivat surmansa hänen tähtensä... Hänen täytyi jättää paperi, jolle kirjoittaisi ohjeita ruumiinsa löytämiseksi — oli myöskin pari, kolme muuta seikkaa, jotka hän halusi sanoa... ja joitakuita esineitä, jotka hän halusi antaa määrätyille henkilöille.

Hän nousi kankeasti polviltaan ja etsi lyijykynää ja paperia. Hänen takkinsa taskussa oli lyijykynä, mutta hän ei voinut löytää mitään paperia. Hänen täytyi käyttää Clemin hänelle lainaaman kirjan — nimeltä »Croftonin serkut» — tyhjää etulehteä. Se oli tarina, jonka Clem oli vuosia sitten saanut palkintona pyhäkoulusta ja jonka hän salli Robertin ottaa mukaansa vuoteelle siltä varalta, että hän yöllä olisi hereillä ja tuskittelisi. Oli sääli kirjoittaa siihen — mutta hän kirjoittaisi vain lyijykynällä, joten Clem voi pyyhkiä sen kumilla pois.

Ei ollut paljoa kirjoitettavaa, sillä jälkisäädöksentekijällä oli vähän jaettavaa. Campany's Hatchin huutokaupasta kertyneet rahat olivat annetut Mabelille, ja hänen tarpeittensa vuoksi ei Bob ollut säästänyt mitään palkastaan. Hänellä oli pari uusia saappaita, jotka hän halusi lahjoittaa Clemille ne olisivat tälle kylläkin aivan liian isot, mutta saattoihan sulloa paperia kärkiin; ja herra Beeman saisi hänen raamattunsa. Kellonsa perineen, joka oli kuulunut hänen isälleen, jätti hän Pollylle pienokaista varten. Sitten hän pani kirjan pukeumapöydälle, laskien harjan sen päälle, jotta se pysyisi auki.

Värejä alkoi nyt hiipiä esille sarastuksesta — vaaleita, valottomia värejä — vihreää, sinipunervaa ja rusohohteista, — kaikki heikkoja ja himmeitä taivaalla ja puutarhassa. Kirsikkapuu ei enää riippunut varjossa, vaan kohotti valkokukkaiset oksansa tummasta hennosta rungosta. Robertin kurkkua kouristi. Nuo hohtavat oksat, jotka kohosivat pehmeästä, kukkatuoksuisesta hämärästä, näkyivät vielä jostakin käsittämättömästä syystä nuhtelevan häntä — ne olivat kuin Aaronin umppuja ja kukkia kantava viheriöivä sauva.

Hän palasi huoneeseensa ja puki takkinsa ylleen. Hänen raamattunsa oli tuolilla sängyn vieressä, ja hän otti sen käsiinsä. Leimuava tuomio... katsoisiko hän, mitä sillä oli sanottavaa? Eihän sillä hänelle nykyisin koskaan mitään sanomaa ollut. Hän avasi sen konemaisesti: »Kuka on ryhtynyt tähän neuvoon Tyrosta, ylvästä kaupunkia vastaan, jonka kauppiaat ovat ruhtinaita, jonka liikkeenharjoittajat ovat maailman kunniakkaita? Sotajoukkojen Herra on sen määrännyt tahratakseen kaiken kunnian ylpeyden.» Tuollaisia kohtia hän aina löysi, jos nykyisin avasi kirjan sillä ei ollut hänelle mitään sanomaa. Hän selaili lehtiä jouten ja ne kierähtelivät hänen kädessään kuluneina ja tahraisina kuukausien tuskasta ja innoituksesta. Mitä tuolla etulehdellä oli? »Minä Albert Slater olen lupautunut olemaan nauttimatta mitään väkijuomia kuukauden aikana tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.»

Nuo sanat oli piirtänyt mies, jonka hän oli tavannut ensimmäisellä lähetysmatkallaan — tiellä kotiin Goudhurstista. Hän kummeksui, mitä hänelle lienee tapahtunut — hän ei ollut häntä senjälkeen paljoa ajatellut. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Hän ei sitä koskaan saisi tietää... Tuo mies oli hänet ensiksi opettanut nukkumaan ulkosalla — hän muisti yöpymisen heinäru'ossa Cockshotin talon lähellä. Hän oli senjälkeen viettänyt monet yöt ulkoilmassa... oi, se oli kesä, jota hän ei juljennut ajatella — tuo ihmeellinen kesä kujilla, kentillä ja kylissä. Hän oli tuntenut Jumalan rakkauden sydämessään, ja se oli täyttänyt hänet riemulla, — hän oli ollut mies ilman häävaatteita iloitsemassa hääsalissa lyhyen ajan ennenkuin hänet heitettiin ulos.

Hän laski raamatun kädestään. Herra Beeman pitäisi sitä ehkä arvossa ja surisi häntä joskus — herra Beeman, jonka hääpuku oli niin oivallisesti tärkkelyksellä jännitetty ja niin hohtavan valkoinen... Hän seisoi ja katseli Natia. Suutelisiko hän lasta? Ei — se voisi herätä. Hänen oli parasta lähteä niin meluttomasti kuin mahdollista. Hän toivoi, ettei päivänsarastus ja ilmaan kohoileva kirsikkapuu olisi tehnyt hänen mieltään niin murheelliseksi... pian hän olisi poissa niiden luota... poissa niiden nuhtelusta. Tuuli nousi ja ravisteli ikkunan lyijytettyjä ruutuja.

28.

Hän riisui kenkänsä mennäkseen portaita alas, istahti sitten kynnykselle ja veti jälleen ne jalkaansa, huolellisesti nyörittäen ne jälleen, ikäänkuin hänellä ei olisikaan ollut enää vain muutama sata metriä käveltävänä elämänsä taipaleella. Päivänsarastus oli nyt alkanut hehkua — se ei enää ollut vaaleaa kuin kirsikankukat; ensiksi punertui taivaalle pitkiä rusojuovia, sitten hiipi ambrankeltainen valo Rotherin rämeille ja leimusi joella, — tuuli kohosi jälleen ja puisteli puita.

Robert meni ulos vainiolle talon taakse. Sen kunnaalta hän saattoi nähdä Bodingmaresin kartanon heinärukojen ja latojen keskeltä. Hetki ennen auringonnousua oli niin kuulakkaan kirkas, että hän voi erottaa ajan ja ilman kirjavoittamat kattotiiletkin. Omituisessa auringottomassa hohteessa ja ehdottomassa hiljaisuudessa se oli kuin joku kangastus — kuin joku unilinna. Sen takana hiukan idempänä oli rykelmä raitoja ja leppiä lammikkoa reunustamassa; ja etäältä, mutta hohtaen siinä omituisessa vetisessä kirkkaudessa, joka Rotherin laaksossa tietää sadetta, erotti hän Kentin mäet ruutumaisine peltosarkoineen ja hajallisine metsikköineen. Sitten äkkiä nousi aurinko valaen kentille hulmehtivaa valoa, — vesijuonteet kiilsivät, talojen ikkunat hehkuivat, metsä näkyi muuttavan väriä, ja lintujen vaimennettu tirskuna puissa paisui lauluksi. Mustarastaan helähtelevä sävel kuului orapihlajasta läheltä Robertia; jostakin syystä se tuntui täyttävän hänet sydäntäsärkevällä kummastuksella... Soimauksen tunnelma kasvoi; hän oli tähän asti luullut, että Clem oli ollut ainoa elävä olento, jonka jättäminen häntä todella surettaisi, mutta nyt hän huomasi, että oli katkeraa erota tästä Rotherin laakson tyynestä seudusta, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänelle niin paljon ja kuitenkin niin omituisen vähän.

Hänen kävellessään päivännousussa laajan pellon poikki ja hänen varjonsa rientäessä hänen edellään kuolemaa kohti tunsi hän toivovansa, että olisi rakastanut enemmän tätä seutua. Poikana ja nuorena miehenä hän oli paremmin viihtynyt kapakassa kuin ulkona kedoilla ja oli kesäilloin lähtenyt kujille vain jotakuta tyttöä halaillakseen. Ja kun hän oli hyljännyt kapakat ja tytöt, ei hän vieläkään ollut kääntynyt kedoille — hän kun Luojaa etsiessään arastellen epäili luotuja. Ja kuitenkin tämä epäilty maaseutu oli ollut hänen lohtunsa kautta tuon ihmeellisen vuoden... hänen mieleensä muistuivat jalanjäljet kentiläisten kujien valkoisessa pölyssä, laajat päivänlaskua kohti kallistuvat vainiot, kuun tavoin yössä välkkyvät lampareet, hämärässä himmeinä häämöittävät kylät, joiden ääriviivoja elonkorjuun samea sumu vaimensi, isojen, juhlallisten tähtien luoma loisto, yöäänien ihmeellinen salaperäisyys — hiipivien eläinten äänien, veden loiskinan, lintujen liverryksen...

Hänen ajatustensa ketju liikkui väliin hämmennyksen raskaan kuoren alla. Ulkonaisesti hän yhä asteli typeränä, melkein eläimellisenä kunniattoman kuolemaansa kohti karjalammikkoon päin; mutta hänen rinnassaan kuohui sydän täynnä muistoja, haluja, sekavia päämääriä — jotka nyt alkoivat jonkun salaperäisen toiminnan kautta vähitellen pyrkiä kätköistään lähemmäksi pintaa.

Lammikko sijaitsi noin kolmanneskilometrin päässä Pookwellista joidenkuiden raitojen ja leppien reunustamana. Isot keltaiset kurjenmiekat avautuivat nyt ruo'istossa ja päivännousun valo kellervöitti vedenpintaa. Se oli kauttaaltaan leimuavana hohteena, ja kun Robert katseli sitä ylhäältä vainiolta, näkyi se yhtyvän nuhteeseen, jonka hän ensiksi oli tuntenut kohdistuvan itseensä kirsikkapuun riippuvasta valkoisuudesta ja joka nyt ikäänkuin tuli jokaisesta puusta, jokaiselta kujalta, jokaisesta pensasaidasta, lehvästä ja kukkasesta, lintujen kätketystä viserryksestä ja hulmuten tulvivasta päivännousun rusosta.

— Menetkö sinä hukuttautumaan, Robert Fuller? Aiotko sinä olla kuolleena meidän eläessämme? Joutuuko ruumiisi lepäämään vihertyneenä ja limaisena tuon lammikon pohjalla? Etkö lähde tänä aamuna lypsämään lehmiä? Etkö mene laittamaan tulta keittiöön? Etkö enää halua nähdä aurinkoa? Etkö aio mennä pukemaan lapsukaistasi? Kenties se herää ja itkee nyt, kun se on yksinään.

Hän seisoi lammen reunalla, näyttäen ahdistetulta ja häpeästä nolostuneelta. Nuhde näkyi paisuvan hänen ympärillään, osuvan häneen kedoilta ja päiväpaisteesta — häntä, sokeaa, takaisin kutsuvan kauneuden nuhde.

— Kaiken ikäsi olen ollut täällä sinun nähtävissäsi, mutta sinä olet tuskin koskaan tätä ennen edes vilkaissut minuun; ja nyt kun sinä katselet — nyt sinä lähdetkin pois.

— Mutta minä en halua sinua — minä en välitä kauneudestasi. Minä en huoli mistään ilman Jumalaa.

— Minä olen sinun Jumalasi. Etkö sinä Minua tunne?

Kedot ja maatalot ja auringonnousu kutsuivat nyt äänellä, jonka hän oli kuullut Throwsin kappelissa, äänellä, joka vuosikausia oli häntä milloin kiusannut, milloin riemastuttanut, raivostuttanut häntä ja tehnyt hänestä hupsun.

— Minä olen sinun Jumalasi — etkö sinä Minua tunne? Luulitko Minun olevan kaukana taivaassa, katselemassa sinua mittaamattoman taipaleen takaa? Etkö sinä tiennyt, että Minä olen ollut kanssasi kaiken aikaa — että joka kerta, kun katsahdit kedoille, ystävällisen veljesi silmiin tai vuoteessa nukkuvaan lapseesi, katsoit Minuun?

Robertin ohimoita jyskytti, ja paksut valtimot hänen kaulassaan tykyttivät raskaasti. Tyrmistyksen jäykistävä paino oli poissa — ja sensijaan hän oli tuntevinaan sydämensä pakahtuvan...

— Miksi sinä pakenet luotani ja piiloudut kuin tyhmä kettu, joka ei tunne omaa luolaansa? Miksi et sinä katso ja näe, kuinka kaunis, kotoinen, uskollinen ja rakastava Minä olen. Sinä et pääse Minulta pakoon. Vaikkapa astuisit alas helvettiin, niin Minä olen sielläkin. Minä olen osa sinun murheistasi, niinkuin sinä olet osa Minusta.

— Mutta, Herra, Sinä olet heittänyt minut ulos.

— Kuinka Minä koskaan voisin heittää sinut ulos? Minä olen liitossa sinun kanssasi niinkuin äiti on lapselleen vannoutunut. Vain oman sielusi sumuissa sinä luulit Minut menettäneesi.

Liejussa lammikon äyräällä oli lintujen jalanjälkiä — hennot kynsien jäljet painettuina pehmeään hiekkaan... Robert katseli niitä ja vapisi. Sitten hän kohotti kasvonsa taivasta kohti, niin että niihin lankesi päivännousun valo, joka säteili pilvien lomitse ja heijastui ylös lammikon värähtelystä. Hänen kasvonsa olivat hikikarpaloiden, hänen tuskanhikensä kostuttamat, ja ne kiilsivät päivännousussa tavoittaen sitä kuin vettä, kunnes ne kirkastuivat ja hohtivat.

»Oi, Herra», huudahti hän, »oi Herra!»

29.

»Clem, Bob ei olekaan sytyttänyt tulta.»

Pollyn nuriseva ääni kuului portaita ylös Clemin korviin hänen kiinnittäessään housujansa.

»Ehkei hän ole vielä mennyt alas.»

»Kello on jo yli kuuden.»

»Hän on kaiketi nukkunut sikeästi saatuaan hampaansa poisvedetyksi.»

Clem harppasi parin jalan levyisen sillakkeen yli ja avasi Bobin oven. Huone oli täynnä päiväpaistetta, jota lankesi vuoteeseen, missä pienokainen oli tyytyväisenä valveillaan, heilutellen käsivarsiansa.

»Hän ei ole täällä — hän on siis mennyt ulos.»

»Hm, tämä on ensi kerta, kun hän on unohtanut tulentekemisen, eikä hän ole tuonut minulle hiiliäkään.»

Jokin koski Clemiin.

»Minä autan sinua», jupisi hän ja meni alas.

Hän kantoi Pollylle hiilet ja auttoi tätä tulen laittamisessa, ryhtyen sitten sitä vartioimaan Pollyn rientäessä ylös pienokaista pukemaan.

Minuuttia myöhemmin hän kuuli parahduksen:

»Clem!»

»Mikä on?»

»Bob on mennyt hukuttamaan itsensä... On kirjoittanut sen tähän... Oi, mitä meidän pitääkään tehdä?»

Clem riensi yläkertaan vapisten ja tyrmistyneenä. Hän tapasi Pollyn seisomassa lipaston ääressä ja pitämässä kirjaa kädessään. Etulehti oli töherretty täyteen Bobin hataralla käsialalla.

»En tahdo, että kauemmin kärsitte minun tähteni, minkävuoksi minä hukutan itseni. Se on helppo kuolema. Älkää siis surko minun tähteni, rakas Clem ja Polly. Mutta minulla on vaivaa päässäni...»

»Oi, niinhän sen tehdessään aina sanovat, niinkuin saa lehdistä lukea», huudahti Polly hysteerisesti.

Clem seisoi käsivarsi vaimonsa olkapäällä nojaten häneen koko voimallaan, niin että Pollyn täytyi tukea itseään lipastoa vasten.

»No, älä pane sitä niin sydämellesi, poikarukka», lohdutti hän; »sehän oli kai parasta. Hän on onnellinen nyt... sanoo, että me saamme pitää lapsen... ja hän on jättänyt raamattunsa herra Beemanille...»

»Sitten hän saa itse mennä sen hänelle viemään!» huudahti Clem raivoissaan. »Sillä tuolla hän tulee portilla.»

»Kuka? Herra Beemanko?»

»Ei, vaan Bob.»

Clem ryntäsi ovelle vavisten raivosta ja kiihtymyksestä. Murhe oli vastavaikutuksen voimalla vaihtunut vimmaksi, ja ensi kertaa Robert näki veljensä tulipunaisena ja kiukusta sähisevänä.

»Mitä tällä tarkoitat?» huusi Clem. »Mitä tarkoitat säikähdyttämällä meidät tällä tavoin, — ja sitten kävelet portista sisälle niinkuin ei olisi mitään tapahtunut? Noilla metkuillasi sinä murrat meidän sydämemme.»

Bob seisoi katsoa töllistellen häneen, suu avoinna.

»Tule sisälle, Bob», virkkoi Polly kyynelsilmin. »Sinun täytyy riisua vaatteesi, koska ne ovat märät.»

»Ne on kuivat kuin pouta», huudahti Clement.

»Olen pahoillani», änkytti Bob; »olen kovin pahoillani teille tuottamastani säikähdyksestä. Tein parhaani ehtiäkseni kotiin ennenkuin olisitte nähneet, mitä olin kirjoittanut.»

»Sinä et siis upottanutkaan itseäsi!» virkkoi Polly.

»Enpä kai. Lähdin kyllä täältä hukuttautumisaikeissa, mutta päästyäni rantaan osoitti Herra minulle kauneutensa.»

Oli lyhyt, vakavatuntuinen äänettömyys. Clem ja Polly katselivat toisiaan.

»Hän näytti, että koko maailma oli hänen ja minä sen mukana ja ettei hän milloinkaan sallisi minun lähteä... ja kaikki tämä minun tuskani oli aivan sellaista kuin jos heräisi pää vuodevaatteiden alla päiväpaisteisena aamuna ja luulisi olevan yön.»

»Siis tarkoitat... tarkoitat, Bob, ettet enää usko olevasi kadotettu?»

»Minä olin kadottanut Jumalan, eikä hän minua — kaiken aikaahan hän kutsui minua, enkä minä kuullut, kun olin niin typerä... Pikemmin lammas puree karitsaltaan pään poikki tai äiti heittää lapsensa ulos ikkunasta kuin hän työntäisi sielun luotaan. Oi, minä olin helvetissä... mutta myös hän oli siellä kanssani, vaikken minä sitä ollenkaan aavistanut...»

»Merkitseekö tämä kaikki, että sinä olet jälleen kääntynyt?» kysyi Clem epäilevästi.

»Minähän käännyin yhdeksättätoista kuukautta sitten — ainakin annoin itseni silloin Jumalalle, ja vaikka minä tein syntiä, ei hän heittänyt minua pois; mutta koko tämän ajan minulla oli päässäni kovin typeriä ajatuksia hänestä, sillä ihan tähän aamuun asti minä luulottelin, että hän oli vihainen Jumala, leimuavan tuomion Jumala niin sanoaksemme. Mutta nyt minä näen, että hän on rakkautta... että hän on kaunis. Hän on kedoilla kasvattamassa kukkia, viserryttämässä lintuja ja nostattamassa lammikoiden pinnoille sen herttaisen, pienen, valkoisen kukan... ja hän on paljoa kotoisempi kuin ihmiset luulevatkaan...»

Clem huomasi veljensä käsien vapisevan hänen seisoessaan leuka pystyssä tuollaisessa haltioitumistilassa, jollaiset hänellä ennen olivat tavallisia, mutta joita nyt ei ollut sattunut kuukausimääriin.

»Mikä sen sinulle osoitti, Bob, — noin yht'äkkiä?»

»Enpä tiedä. Minä vain seisoin siellä, ja jotakin tuntui särkyvän sydämessäni — ja sitten minä ajattelin aivan toisin. Olin kuulevinani äänen minua puhuttelevan — en kauheaa ääntä enkä papillista ääntä, vaan sellaisen äänen, jolla puhutaan täälläpäin, aivan rauhallisen ja silaamattoman. Ja se sanoi, ettei Jumala ole suljettuna meiltä pois taivaaseen, vaan että hän on täällä alhaalla — vainioilla nuoren viljan ohella ja kedoilla pienokaisiaan hoitelevien eläinten parissa, sinussa ja minussa, — hänen seurastaan ei pääse pakenemaan — Ja sitten minä ajattelin raamatun sanoja: 'Jos minä vuoteeni helvettiin rakentaisin, niin sielläkin Sinä olet kanssani', ja minä käsitin, että siten minä en koskaan voisi joutua helvettiin, koska ainoa helvetti, jota pelkäsin, oli elää ilman Jumalaa.»

»No», sanoi Polly reippaasti, »tuota kaikkea sinun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin ja säästää itseltäsi ja jokaiselta muulta melko paljon vaivaa. Mutta samapa se, koska olet tullut järkiisi, niin hyvä on, ja nyt saat auttaa minua valmistamaan aamiaista.»

Robert totteli häntä auliisti. Clem jäi seisoman kuistille, tuijottaen raitille mitään näkemättä. Pitkän aikaa hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, kädet ristissä rinnoilla. Kerran hän sytytti piippunsa ja salli sen sammua jälleen. Kun Polly oli häntä kahdesti käskenyt, toisen kerran jokseenkin kiivaasti, meni hän sisälle aamiaiselle.

Aterioidessa Bob selosti ihmeelliset kokemuksensa vielä seikkaperäisemmin. Pidättyväisyys oli aina ollut hänessä vain ohimenevä ominaisuus, ja hän haasteli laajasti seikkailuistaan lammen partaalla, niin että ainoastaan kielen, varsinkin hänen kielensä asettamat rajoitukset estivät Clemin ja Pollyn saamasta tietää niistä yhtä paljon kuin hän itse tiesi. Tämä uusi kokemusten sarja oli heille jokseenkin yhtä käsittämätön kuin se vanhakin, mutta he näkivät, että hän nyt oli onnellinen ja että hän oli päässyt epätoivostaan, joten he olivat kiitolliset — ja koettivat osoittautua mahdollisimman myötätuntoisiksi.

»Minä tunnen, etten tosiaankaan koskaan voi maksaa Herralle kaikkea, mitä hän on minulle tehnyt», sanoi Robert. »Minun täytynee kertoa kaikille ihmisille, että hän on rakkauden Jumala ja pelkkää rakkautta.»

»Ka, Bob», virkkoi Clem vakavasti, »sinun täytyy jättää muut ihmiset rauhaan. Et voi jokaisen kääntymyksesi jälkeen mennä saarnailemaan evankeliumia.»

»Mutta minä näet saarnasin ankaraa evankeliumia ensi kerralla: minä julistin, että Kristus kuoli valittujen edestä ja että kaikki muut palaisivat helvetissä. Kaiken aikaa minä näet esitin Jumalaa väärässä valossa, ja minun on mentävä se asia korjaamaan.»

»Sinä jätät sen nyt ainakin toistaiseksi.»

»Mutta minä en voi sitä jättää, kun kerran olen puhunut hänen rakkauttaan vastaan. Minun täytyy mennä sanomaan herra Beemanillekin, että hän on erehtynyt.»

»Voit mennä sanomaan herra Beemanille mitä ikinä haluat — minä annan sinulle sitävarten vapaapäivän, — mutta sinun tulee jättää muut ihmiset rauhaan, jo siitäkin syystä, etteivät ne sitä sinulta nykyisin sietäisi; sinun on muistettava, että kaikki naapurit ovat sinua vastaan, Bob.»

Bob tukki suunsa, mutta Clem tunsi itsensä hänestä vielä varsin levottomaksi. Hänen veljensä taipumus aikaansaamaan pahennusta herättävää hälinää kaikesta, mitä hänelle tapahtui, olipa se hyvää tai pahaa, oli otettava laskuihin, ja hän tiesi, kuinka vaarallinen saattoi olla tuo hytkähdyttävän haltioitunut mielentila, jossa hän sen erilaisuudesta huolimatta näki Bobin nyt olevan.

»Meidän täytyy pitää häntä silmällä pari päivää», sanoi hän jälkeenpäin Pollylle, »Hänen muka täytyy kertoa kaikki jokaiselle.»

»Kyllä hän olisi aikamoinen pöllö, jos taas aloittaisi sen kaiken uudestaan.»

»Sitäpä minä juuri sanon — koko naapuristo on häntä vastaan, kuten luonnollista onkin; ne eivät häneltä enempää sellaista siedä.»

»Eivät suinkaan — ja oletko kuullut että Hanna Iden on palannut?»

»En, — onko hän?»

»On ja Darius myös. Mandie Pont kertoi minulle. Jos Bob näkee Hannan, niin ehkä sekin sotku alkaa uudestaan.»

»Bob on häneltä turvassa, siitä olen aivan vanna.»

»Minä en ole. Sellaisesta miehestä kuin Bob ei missään suhteessa voi olla aivan varma. Minä en soisi hänen nytkään sitä Hannaa paljoa näkevän.»

»Sinä puhut naisten tapaan, muijaseni, — luulet, ettei kukaan meistä voi koskaan täydellisesti päästä irti jostakusta teistä. Mutta Bob on kunnon mies, ja vaikka minä toivoisin hänen uskontonsa olevan hiukan tyynempää, arvelen, että se on hyvä uskonto ja pitää hänet oikealla tiellä.»

»Sitten se tekisi nyt, mitä se ei ennen tehnyt. Joka tapauksessa olen iloinen, että hän on jälleen reipastunut ja katselee asioita hiukan luonnollisemmalta näkökannalta. Ensiksi hän ei muuta kuin murehti, että jokainen oli menossa helvettiin, paitsi hän itse, ja sitten hän murehti, ettei kukaan mennyt helvettiin, paitsi hän. Nyt hän näkyy saaneen järkevämmän vakaumuksen. Mutta, kuten sanot, täytyy meidän pitää häntä silmällä, eikä luullakseni haittaisi, että hän jäisi minun luokseni täksi aamuksi perkaamaan hillomarjat.»

30.

Clem jätti Bobin kernaasti vaimonsa pariin. Hänellä oli tänä aamuna liian paljon hommaa pitääkseen Bobia silmällä, ja hän saattoi luottaa siihen, että Polly osasi estää hänen veljensä millään tavalla tekemästä itsestään narria. Kunhan Bob vain käyttäytyisi sopivasti ja pysyisi levollisena, saattaisivat asiat kääntyä nyt parempaan päin. Ainakin hän nyt oli onnellinen ja järkevä — järkevämpi kuin oli ollut kääntymyksestään asti. Kunhan hän vain tätä jatkaisi, niin ehkä Mabel nähtyään, kuinka hänen miehensä oli parantanut tapansa, voisi jonkun ajan perästä ajatella palaamista hänen luokseen...