Part 25

»Ne eivät ole oikeassa. Ne ovat vain säädytöntä, räyhäävää joukkoa.»

»Ei, ei se ihan niin ole. Sinun tulisi asettua heidän asemaansa ja ajatella. Minä olen itse miettinyt ja nyt käsitän, kuinka pahalta sen kaiken on täytynyt näyttää. Minähän rentustelin kaikkialla ja herätin kaikkialla pahennusta. Sitten aloin yhtäkkiä saarnata ja väitin olevani pelastettu. Eivätkö he käyttäytyneet varsin siivosti, kun eivät hetikohta nimittäneet minua tekopyhäksi teeskentelijäksi, niinkuin vain jotkut heistä tekivät. Sitten he kuulevat, että olen tyrmässä — että olin vähällä tappaa miehen, koska hän yllätti minut vaimoaan liehittelemästä... On vain luonnollista, että he ajattelevat minusta pahaa ja sanovat minun teeskennelleen kaiken aikaa.»

»Mutta ajatelkootpa mitä tahansa, niin ei heidän tulisi siten puhua. Heidän tulisi jättää sinut rauhaan kaikkien kärsimystesi jälkeen.»

»Heidän sanansa eivät minua loukkaa. Minä sanon sinulle, nuorukainen, etten minä välitä kestään. Nyt kun olen menettänyt Jumalan, niin eikö ole samantekevää, mitä sen lisäksi menetän?»

»Mutta, Bob, et suinkaan sinä tuota tarkoita? Et sinä ole Jumalaa menettänyt...»

»Jollen ole häntä menettänyt, johtuu se siitä, ettei minulla ole häntä koskaan ollutkaan.»

»Mutta se ei ole totta. Sinä olit niin pyhä ja hurskas, että minua ihan värisytti; ja sinä sanot: 'Jumalan lahjoja ja kutsua ei voi katua.'»

»Niinpä juuri. Valitut eivät voi langeta pois armosta; ja koska minä en ole armossa nyt, en ole sitä koskaan ollutkaan.»

»Mutta mistä tiedät, ettet nyt ole armossa?»

Bob naurahti omituisesti.

»Sinun on täytynyt kerran tehdä erehdys», jatkoi Clem, »ja onhan se voinut aivan yhtä hyvin tapahtua nyt kuin silloin».

»Minä en nyt seuraa omaa arvosteluani. Minulle on selvästi näytetty, missä olen. Kerroinhan sinulle, että herra Beeman kävi minua vankilassa katsomassa.»

»Niin?»

»Niin, me keskustelimme asiasta pitkin ja poikin, ja minä kerroin hänelle kaikki — kaikki mitä saatoin muistaa, ja kun hän oli miettinyt ja rukoillut, sanoi hän tulleensa jokseenkin varmaksi siitä, etten ollut koskaan armossa ollutkaan...»

»Se vanha hölmö!»

»Hillitse kielesi. Hän on Jumalan mies.»

»Mutta kuinka hänenlaisensa tietävät, oletko sinä armossa vai etkö?»

»Hän osaa lukea merkit. Ja näin hän minulle sanoi: Minä olisin saattanut tehdä Hannalle, ja Dariukselle mitä tein ja silti olla armossa. Mutta silloin minä olisin sen tietänyt: minulla olisi ollut hengen vakuutus sydämessäni, joka sanoo: Ken voi Jumalan valittuja mistään syyttää? Mutta minä en tuntenut siihen tapaan. Minä tunsin olevani synkässä pimeydessä ja menettäneeni Jumalan armahduksen. Jos minulla olisi ollut todellinen armo, niin minä olisin tiennyt, ettei sitä hänen pyhiltään voi riistää — eivät edes heidän syntinsä. Mutta koska minä tunsin itseni aivan hylkiöksi, osoitti se, että minä joko olin langennut pois armosta tai etten ollut koskaan armoitettu ollutkaan. Oikean opin mukaan ei nähtävästi voi olla edellinen otaksuma totta, joten sen jälkimäisen täytyy olla.»

»Enpä ole iässäni — en iässäni kuullut moisia mielipiteitä. Ja mitä hän ajattelee kaikesta saarnaamisestasi ja silloisesta kääntymyksestäsi?»

»Tiedämme, että saatana voi esiintyä valkeuden enkelinä, ja niin kai se menetteli minun suhteeni, vietellen minut luulottelemaan olevani pelastettu, vaikka olinkin vain poloinen vihan lapsi. Ja herra Beeman sanoo alusta pitäen esiintyneen sellaista, mitä hän ei voinut käsittää. Ensiksikään ei minulle koskaan annettu oikeata puhelahjaa en kyennyt koskaan pitämään oikein värähdyttelevää saarnaa... ihmiset kappeleissa aina nurisivat minusta, enkä minä, kuten muistanet, koskaan kyennyt voittamaan ainoatakaan syntistä Kristukselle. Minä seisoin puhumassa itseni käheäksi, koetin vedota heihin, eikä ainoakaan tullut niin liikutetuksi; että olisi ottanut pelastuksen vastaan... Herra Beeman sanoi, että joskus hänen puhuessaan syntiset hyppivät istuimiltaan ja hyrräsivät ilmassa erikoisen armoituksen tunnossa... niitä voihki rivittäin lattialla... Mutta minun puhuessani he eivät muuta kuin töllistelleet.»

»Mutta, Bob, olenhan kuullut sinun sanovan, että pelastus on kuin kupillinen teetä ja että tarvitsee vain ojentaa kätensä sitä ottamaan. Kaihan sinun pitäisi tietää, onko se ollut kädessäsi vai ei. Teekupista ei voi suinkaan erehtyä.»

»Aivan niin, poika, aivan niin» — ja Bobin silmät kiilsivät traagillisesti, — »minä otin teekupin kyllä käteeni ja sain maistaa sen suloisuutta, mutta se ei ollut minulle tarkoitettu; ja nyt se on otettu pois».

»Sitten voin vain sanoa, että Jumala on tehnyt sinulle pahemman kepposen nyt kuin Throwsin kappelissa, jossa nousit todistamaan sillä mitään tarkoittamatta.»

»Se ei ollut kepponen. Hän varmaankin tarjosi minulle täydellistä ja todellista pelastusta sillä kertaa kappelissa, ja minä tein siitä pilkkaa. Ja samanlaista tunsin toisenkin kerran, josta en ole sinulle maininnut... Mabelin asunnon ulkopuolella... Voi, varmaankin minä olen halveksinut ja hyljännyt armon vapaat lahjat! On siis aivan oikein, että Herra salli minun luulla omistavani hänen armonsa ja sitten otti sen pois, näyttääkseen minulle, mitä hänen aarteittensa pilkkaaminen merkitsee.»

»Ka, minusta ei tuo tunnu rehelliseltä. Jos Jumala tosiaan on hyvä, kuten sanot hänen olevan, ei hän suinkaan sellaista tekisi; ja jos hän ei ole hyvä, niin miksikä moista jumalaa tavoittelisitkaan?»

»Hän _on_ hyvä», sanoi Robert.

»Sitten hän ei suinkaan ole voinut tuota tehdä.»

»Sinä puhut kuin sellainen, joka ei tiedä armosta mitään. Etkö näe, että se on kaikki raamatussa? Minä kai olen lammas, joka ei mennyt lammastarhaan ovesta, vaan kiipesi seinän yli, ja sellainen on ryöväri ja varas. Ka, minä olen mies, jolla ei ole hääpukua, jota ei kutsuttu häihin ja joka kumminkin meni sisälle edes siistimättä itseään; ja Herra sanoi: 'Kuka on tämä, joka on ilman häävaatteita? Heittäkäät hänet äärimmäiseen pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...!' Vaikeinta on, etten minä voi unohtaa yljän kasvoja.».

Hän käänsi silmänsä poispäin ja näkyi hetkisen kilvoittelevan itsensä kanssa. Sitten hän jatkoi:

»Se juuri on kauheinta. Minä olen kerran nähnyt Jumalan enkä voi häntä unohtaa. Minä en olisi niin kurja, jos en olisi koskaan häntä tuntenut, koskaan häntä rakastanut, koskaan luullut, että olen hänen ystävänsä... Mutta nyt minä olen saanut maistaa ja kokea, kuinka armollinen Herra on — ja kuitenkin, minut on iäksi heitetty pois hänen luotaan.»

»Minä en usko sitä», sanoi Clem närkästyneenä, »minä en usko sitä, etkä sinä itsekään sitä oikein usko. Jos olet niin varman varma siitä, että sinut on heitetty ulos, niin miksi yhä vietät niin hyvää elämää kuin et koskaan ennen — olet niin ystävällinen ja tyyni, autat niin paljon minua ja Pollya ja annat anteeksi Mabelille ja Jimille ja Marylle ja kaikille muille, jotka eivät sitä ansaitse? Eikö se osoita, että sinä sydämesi syvyydessä edelleen uskot Jumalan rakkauteen? Ethän sinä muutoin niin hartaasti koettaisi tehdä hänelle mieliksi.»

»Sinä et käsitä. Minä koetan palvella Jumalaa, kuten sanot, mutta teen sen siksi, ettei minulla Jumalasta muuta jäljellä olekaan kuin palvella häntä. Se on kaikki, mitä nyt voin hänelle tehdä, ja se on se ainoa, mitä ei minulta voida ottaa pois... Minun täytyy säilyttää hänestä tää pikku rahtunen... se on kaikki, mitä minulle on jäänyt.»

»Sitten en voi sanoa muuta kuin...» Mutta Clem ei virkkanut mitään enempää.

25.

Seuraavina päivinä Clem ja Robert vaikenivat tästä heille molemmille niin perin tärkeästä kysymyksestä. He ahersivat äänettöminä työssään; tuo luottamuksen purskahdus Ticehurstin tiellä näkyi tyhjentäneen heidän puhevaransa, ja melkein viikon ajan rajoittui heidän keskustelunsa satoon, karjaan ja päivän erilaisiin hommiin.

Mutta Clem mietti kuitenkin syvästi. Hän yritti vielä keksiä jotakin Robertia auttaakseen. Nähtävästi ei hän itse voinut saada veljeään vakuutetuksi; hän ei ollut kyllin taitava hänen kanssaan väittelemään eikä tiennyt tai ei välittänyt kyllin paljon uskonnosta. Hän ei voinut käsittää, kuinka Bob sen kohtelun jälkeen, joka hänen omien luulottelujensa mukaan oli Jumalan puolelta tullut hänen osakseen, edelleenkin saattoi rakastaa Jumalaa, pyrkiä hänen läheisyyteensä ja tuskitellen ikävöidä häntä päivästä päivään. Mutta epäilemättä joku todella hyvä ja hurskas henkilö voisi ymmärtää ja saada Bobin vakuutetuksi, ettei hän sittenkään ollut Jumalan hylkäämä, vaan ennakkomääräyksellä valittu, armoitettu, vanhurskautettu ja kaikkea muuta, mitä hän olisi toivonut olevansa.

Vaikeutena oli, ettei Bob halunnut kuunnella ketään. Hän ei tahtonut mennä puhuttelemaan herra Vineä eikä herra Brackpoolia, pitäjän kirkkoherraa, mihin Clem häntä epätoivoissaan kehoitti. Hän ei halunnut kuunnella ketään muita kuin herra Beemania, ja herra Beeman oli jo puhunut. Clemin mieleen juolahti, että ainoa mahdollisuus Robertille olisi, jos Goudhurstin vanha paavi jonkun ihmeen kautta huomaisi erehtyneensä... Olisiko mahdollista saada hänet peruuttamaan sanansa? Se ei ollut luultavaa, mutta mitä enemmän Clem asiaa mietti, sitä paremmin hän tajusi, että ainoastaan herra Beeman voi hankkia hänen veljelleen jotakin lohdutusta. Jos hän tietäisi, kuinka onnettomana Bob oli, niin hän varmaankin muuttaisi mielensä ja puhuisi lohdutuksen sanoja... Eihän toki olisi haitaksikaan, jos Clem ottaisi itselleen vapaan iltapäivän lähteäkseen Goudhurstin saarnamiehen puheille ja nähdäkseen, voitaisiinko mitään tehdä.

Tuuma ei hänelle juuri ollut mieluinen. Hän ei ollut koskaan tavannut vanhusta eikä paljoa pitänyt siitä, mitä oli hänestä kuullut; sitäpaitsi hän tunsi itsensä kömpelöksi ja ujoksi sellaiseen hommaan. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, kuinka perin vähän luultavaa oli, että herra Beeman suostuisi muuttamaan päätöstänsä tai antamaan mitään uutta lohdullisempaa lausuntoa. Mutta sittenkin se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä; hän ei voinut nähdä Bobin sydämen päivä päivältä hiljalleen murtuvan, yrittämättä tehdä edes toivotonta ponnistusta hänet pelastaakseen.

Hänellä ei ollut samaa syytä kuin Bobilla taivaltaakseen kolmattakymmentä kilometriä High Tiltistä Goudhurstiin, joten hän lähti varsin mukavasti ensimmäisellä iltapäiväjunalla Hawkhurstista ja saapui määräpaikkaansa kello neljän aikaan. Talon ulkopuoli teki häneen hyvän vaikutuksen; rakennus oli valkoinen ja siisti; vihriäiset äskenmaalatut luukut olivat työnnetyt auki leveiden ikkunoiden edestä, ja ovikello ja kolkutin olivat niin kauniisti kiilloitetut, että hän tuskin uskalsi koskea kumpaakaan.

Kun hän vihdoin rohkaisihe soittamaan kelloa, avasi oven tukeva, hauskannäköinen nainen valkoisessa esiliinassa, hymyili hänelle tervehdykseksi, kun kuuli hänen nimensä, ja jätti hänet odottamaan perin siistissä, pienessä eteishuoneessa siksi aikaa, kun meni ilmoittamaan saarnamiehelle. Tämä siis oli talo, josta tuomio oli lähtöisin... Clem katseli ympärilleen vihreihin seiniin ja isoon orapihlajan oksilla täytettyyn maljakkoon kauniisti silatulla pöydällä, ja hänestä oli vaikea uskoa, että Robert tässä talossa oli oppinut ne vihan mysteeriot, jotka häntä nyt kiduttivat.

Emännöitsijä tuli takaisin ja sanoi, että saarnaaja oli teellä, mutta että hän mielellään toivoi herra Clement Fullerin tekevän hänelle seuraa.

Varovaisesti laskien hattunsa lattialle — koska pöydänpinta näytti liian hienolta siihen tarkoitukseen, — astui Clem hänen perästään matalaan, aurinkoiseen huoneeseen, joka näkyi olevan täynnään hohtavan valkoista palttinaa. Pöytäliinalle oli asetettu lautasille voileipiä, hilloa, vesikrassia, kevätsipuleja ja sitruunakakkuja. Clemin silmät välähtivät — ennenkuin ne olivat liidelleet teepöydän yllättävän loiston yli sen komeimpaan ja määräävään esineeseen, isoon tinaiseen teetarjottimeen mahtavine mustine teekannuineen, jonka edessä istui kuin joku juhlamenojen ylipappi arvokas, mustiin puettu vanha mies, jonka päälaki näkyi saaneen osansa ympäristön silauksesta ja jonka valkoinen tukka valui molemmin puolin päätä melkein hartioille asti, silmäänpistävänä vastakohtana kasvoille, jotka olivat ruusunväriset ja kurtuttomat kuin nuoren lapsen.

Hänen kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki Clemiin alussa väkisinkin vaikutuksen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vihasi häntä. Nuo sileät, vaottomat vanhan miehen kasvot saivat hänet ajattelemaan Robertin nuoria kasvoja, jotka nyt olivat täynnä vakoja ja ryppyjä... Tämä oli mies, jolla oli avaimet hänen veljensä taivaaseen — ja minkä hän oli sulkenut, sitä ei kukaan voinut avata.

»Hyvää iltapäivää», sanoi Clem jäykästi.

»Hyvää iltapäivää, herra Fuller. Olkaa hyvä ja istukaa. Otaksun, että minulla on kunnia tervehtiä luokseni Campany's Hatchin isännän, herra Robert Fullerin, veljeä.»

»Hän ei asu siellä enää; hän on minun luonani.»

»Ah niin. Nyt muistan hänen maininneen aikomuksestaan luopua tilasta. Sallikaahan minun tarjota teille kuppi teetä. Tämä on todellista vihreää teetä, herra Fuller, jollaista ette luultavasti ole koskaan ennen maistanut. Se on nykyisin varsin harvinaista, mutta nuorukaisena ollessani muistan kaikkien parempien perheiden sitä nauttineen. Alemmat luokat joivat mustaa teetä, joka tätä nykyä on tavallisinta.»

Clem otti kupin mitään virkkamatta. Hän alkoi hiukan tuntea, mikä vaikutus tuolla miehellä oli Robertiin. Tuossa harkitsevassa, raskaasti korostavassa puolittain viljellyssä, vanhassa äänessä oli jotakin, mikä tuntui ehdottomasti tukehduttavan. Hänen lausuntonsa muuttuivat itsestään oraakkeleiksi. Vastikään hän oli lausunut mielipiteensä vihreästä teestä, ja Clem havaitsi tuijottavansa kuppiin alistuvalla kunnioituksella.

»Kaunis päivä, eikö totta?» jatkoi oraakkeli, ja Clem tunsi, että uusi uskonkappale oli liitetty hänen oppiinsa.

»Otaksun teidän saapuneen junalla — tai ehkä teillä on jotakin asiaa täälläpäin?»

»Minä tulin puhuttelemaan teitä veljestäni», sanoi Clem.

»Ah, niinkö? Hm... ja kuinka veljenne voi?»

»Kuinka te odottaisitte hänen voivan?» sanoi Clem, epätoivoissaan turvautuen karkeuteen voidakseen riuhtautua irti alistuvaisuudestaan.

Herra Beeman pudisti surumielisesti päätänsä.

»Sen nuoren miehen tarina on surullisimpia, mitä koskaan on pitkän saarnamiesurani aikana tullut tietooni. Ettekö ottaisi tuolta voileipää? Ja suosittelisin hiukan vesikrassiakin.»

Clem otti niitä lautaselleen, mutta jätti ruuan siihen syömättä. Äkillinen inho koko ateriaan oli vallannut hänet — tuo tee ei maistunut teeltä.

»Minä kävin vankilassa hänen luonaan», jatkoi vanha mies, »kuten ehkä tiedätte. Matka täältä sinne on tavattoman vaivaloinen, minun oli muutettava junaa Awkhurstissa ja sitten jälleen Eadcomissa», puhui vanhus jälleen, niellen tapansa mukaan h-kerakkeet, »ja yhteydet ovat mitä epämukavimpia. Mutta muistanpa nekin päivät, kun täällä ei ollut rautatietä Salehurstia lähempänä — joten emme saa nurista.»

»Minä tulin juttelemaan teidän kanssanne siitä, mitä sanoitte veljelleni vankilassa. Tahtoisin kysyä teiltä ehkei hän ymmärtänyt tarkoitustanne aivan selvästi... mutta Bob on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on kadotettu, ja hän väittää teidän sen hänelle sanoneen.»

»Ah, rakas ystävä, se oli kovin surullinen tilaisuus — kyllä minä sen hyvin muistan. Kristityn pastorin elämä on täynnä huolia, ja minua kovin suretti, kun täytyi sanoa sille nuorelle miehelle, että olin hänen suhteensa erehtynyt — tai oikeammin, että saatana oli minut vienyt harhaan.»

»Te siis sanoitte hänelle, että hän oli kadottanut sielunsa.»

»Minä sanoin hänelle, etten voinut otaksua hänen elävän armossa.»

»Niin te sanoitte, ja se on murtanut hänen sydämensä. Oi, jos näkisitte hänet nyt, aivan surun murtamana, niin te säälisitte häntä... ja minä olen tullut tänne pyytämään teitä, että lähettäisitte hänelle sanan, sallisitte minun teidän mielipiteenänne kertoa hänelle, että hänen kadotukseen joutumisensa ei ole totta, vaan että hänelle on kyllin armoa. Silloin hän kylläkin uskoisi teitä ja muuttuisi toiseksi mieheksi ja onnelliseksi jälleen — ainakin niin onnelliseksi kuin voi olla mies, joka maan päällä on menettänyt kaikkensa. Se en teille vain pienoinen tehtävä, mutta Bobille se on äärettömän suuriarvoista. Sallikaa vain minun teidän puolestanne sanoa hänelle, ettei hän mene helvettiin.»

»Rakas nuori mies, te pyydätte minua muuttamaan Korkeimman päätökset.»

»Missä suhteessa?»

»No, ei ole minun vallassani, sanoa, onko veljenne kadotettu vai pelastettu. Minä voin ainoastaan tulkita merkit, ja jos hän niiden mukaan on armossa, niin — sitten en tiedä mitä armo on.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armolla ja armon menettämisellä ja kaikella sellaisella. Minusta Bob on hyvä ihminen — parempi kuin useimmat meistä.»

»Te voitte päätellä vain ulkonaisen ihmisen mukaan: Jumala yksin tutkii sydämet.»

»Hän ei näe Bobin sydämessä muuta kuin hyvää,»

»Älkää puhuko niin herjaavasti. Bob on mato. Te olette mato. Minä olen mato. Muutoin ei asian ratkaisuna olekaan, tekeekö veljenne vai eikö hän tee oikein lakiomantuntonsa mukaan, vaan onko hän vai eikö hän ole armon tilassa.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armon tilalla... Kaikki mitä tiedän, on, että Bob on kunnon mies, että hän on uhrannut paljon, kärsinyt paljon ja käynyt saarnaamassa evankeliumia... ja mitä hän niiden mustalaisten kanssa teki, siihen hänet tietenkin vieteltiin ja ärsytettiin eikä ole minun asiani enempää kuin teidänkään häntä tuomita.»

»Te ette vieläkään näe puhtaan opin valoa... te yhä vain kerrotte minulle, mitä veljenne on _tehnyt_, vaikka meille on sanottu, että omavanhurskautemme on likaisia rääsyjä. On kauheaa nähdä matopoloisen kerskuvan likaisista rääsyistään, kun hänen päinvastoin tulisi polvillaan rukoilla Jumalalta armoa. Sallikaa minun tarjota teille toinen kupillinen teetä.»

Clem työnsi kädet tukkaansa. Hän näytti voimattomalta väittelemään tämän tyynen, hyväntahtoisen vanhan herran kanssa, jolla oli peloittava kyky saada teekupillinen ja tuomiopäivä näyttämään yhtä järkyttävältä. Ja vaikka Clem olikin tottunut Bobin uskonnollisiin lauseparsiin, ei hän ollut koskaan niiden merkitystä oikein tajunnut ja joutui aivan ymmälle tässä jumaluusopin rämeikössä. »Armossa — armon ulkopuolella» — mitä se kaikki merkitsi...? Hän katseli herra Beemania tämän istuessa ylimmäisenä pappina teetarjottimen takana, ja eräänlainen avuton tenho valtasi hänet. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi kauemmin taistelemaan Bobin puolesta.

»Olen pahoillani», virkkoi Beeman kohottaen juhlallisesti teekannuaan ikäänkuin se olisi ollut ehtoollisleipä-astia. »Olen pahoillani, etten voi veljeänne varten antaa teille mitään lohdutusta. Jos hän olisi armon tilassa, olisi hän ensimmäinen sen tietämään, eikä hän tunne tuomiotaan ainoastaan minun vaivaisten sanojeni välityksellä, vaan oman sydämensä todistuksesta, — _abba_, isä, ei ole hänen sydämessään.»

»Mutta kunhan vain sanoisitte...» Clem rukoili toivottoman nöyrästi, tuijottaen teekannuun.

»Nuori mies, minä olen teille jo sanonut, etten voi muuttaa Korkeimman päätöksiä.»

»Mutta Bob-parka...»

»Olen syvästi murheellinen onnettoman veliparkanne tähden. Mutta minä kysyn teiltä — voinko minä sitä auttaa? Alusta pitäen pimitti saatana meidän silmämme, vaikka kyllähän minulla oli epäilyksiä alusta pitäen. Veljenne tuotti minulle suuren pettymyksen monessa suhteessa — hän ei koskaan oikein antautunut pelastukseen. Hurskaat ihmiset eivät tunteneet olevansa kotona hänen parissaan — heissä ei herännyt tunnelmaa, että Herra puhui hänen suunsa kautta. Monet kerrat minä kamppailin Hengen kanssa hänen tähtensä, kummeksuen mikä häntä vaivasi, — mutta nyt on asia tietenkin selvä. Hän ei ollut koskaan armossa. Hänet ja minut myös oli valkeuden enkeliksi pukeutunut saatana pettänyt.»

Clem ei voinut puhua. Hän istui kuin halvattuna, tuijottaen herra Beemanin teekannuun, jota hän yhä piti ylhäällä ja joka omituisella tavalla näkyi liittyvän hänen Robertista lausumaansa tuomioon.

»Veljenne ei koskaan ollut aivan kuin kotonaan meidän parissamme», jatkoi saarnamies, »hän luotti laintöihin, sellaisiin kuin syntisten käännyttäminen, ja laintöiden vuoksi hän lankesikin, sillä hän kertoi minulle saaneensa vaikutelman, että hänen oli käännytettävä se nuori nainen, jonka vuoksi kaikki tämä pahennus syntyi. Hän ei täydellisesti jättänyt itseään Herran haltuun. Enkä minä koskaan voinut olla ihan varma hänen opistaan — ei ollut mitään harhaoppia liikkeellä, josta hän ei näkynyt saavan pirskahdusta» — Clemistä tuntui kuin teekannu olisi yhtynyt sen omistajan katseen ilmaisemaan tyrmistyttävään epäluuloon. »Muuan diakoneistani lausui: 'Muistakaa sanani — siitä miehestä tulee lopulta gardnerilainen'» — teekannu vavahti. »No, hänen hetkensä löi — hänet punnittiin vaa'alla ja havaittiin keveäksi — _mene, mene, tekel upharsin_. Jos hänellä olisi ollut todellinen vakuutus, jos hän todella olisi ollut armossa, niin eivät mitkään pahan hengen rynnäköt olisi voineet häntä siitä horjuttaa. Sittenkin kun koko asia oli tullut julki ja hänet viety vankilaan, olisi hän yhä voinut pitää päänsä pystyssä tietäen olevansa Herran valittu. Mutta pitikö hän päänsä pystyssä? Sanoiko hän: 'Kuka voi Jumalan valittuja mistään syyttää?' — kysyn teiltä. Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän vain litistyi litteäksi kuin revennyt säkki. Minkätähden? Sentähden, että hän tiesi olevansa kadotettu — eikä ole enää uhria syntien edestä, vaan täytyy odottaa varmaa, leimuavaa tuomiota» — teekannu ponnahti äkkiä ylös herra Beemanin kohottaessa käsivarttaan ja muuttui hetkiseksi melkein taivaalliseksi esineeksi, jylisten tuomiota ja kadotusta. Sitten herra Beeman laski sen alemmaksi ja kaatoi Clemille kupillisen teetä.

»Se on siis selvä», virkkoi hän. »Olen pahoillani, etten voi teille antaa lohdutusta, herra Fuller. Mutta ehkä löytänette sitä muualta.»

»Minä en halua mitään lohdutusta, jollei Bob sitä saa. Minä en halua mennä taivaaseen, jollei Bob ole siellä... Mutta minä en voi uskoa, ettei Jumala olisi sallinut häntä tuolla tavoin harhauttaa — silloin alussa, tarkoitan.»

»Hän oli viettänyt kovin huonoa elämää ja antautunut saatanan valtaan. Ei voi koskaan tietää, mitä perkele omilleen tekee.»

»Minä en voi käsittää, että Bob oli niin hirveän paha. Olihan hän toisinaan hiukan hurjastellut, mutta ottavat ne monet muutkin miehet lasin liikaa silloin tällöin; ja Hanna Ripleytä hän rakasti... ette voi väittää sitä hänen syykseen, ettei lempi tullut hänelle sileästi ja sovinnaista tietä kuten se useimmille tulee. Oli miten oli, mutten minä voi ymmärtää, että hän on tehnyt mitään kaiken tämän ansaitakseen.»

Herra Beeman hymyili melkein säälivästi.

»Siinä te nyt taas puhutte ansaitsemisesta! Minä sanon teille, ettei se riipu meidän ansioistamme, vaan Herran päätöksistä.»

Clem nousi äkkiä seisomaan ja työnsi kuppinsa pois.

»Minun täytyy lähteä kotiin», sanoi hän, »sillä minä näen selvästi, että te ette mitenkään minua auttaisi».

»Kernaasti minä tahtoisin teitä auttaa—oikein mielelläni tahtoisin teitä auttaa — jos minulle annettaisiin voima ylhäältä. Mutta sitä ei minulla ole. Tämä on Herran tahto ja meidän täytyy nöyrtyä hänen tuomioittansa edessä.»

Hän saattoi vieraansa pieneen sievään eteishuoneeseen, jossa orapihlajan kukkalehtiä varisi pöydän silatulle pinnalle — ja täällä Clem sai äkkiä rohkeutensa takaisin. Vapauduttuaan teepöydän tyrmistyttävästä rituaalista hän kykeni karistamaan itsestään sen omituisen painostavan, tukehduttavan tunteen, joka oli hänet vallannut. Hänen sydämensä kiehui suuttumuksesta tuota vanhaa miestä kohtaan, joka hyvänsuovasti tuomitsi Robertin elinkautiseen kurjuuteen, suhtautuen hänen tuomioonsa tyynellä itsetyydytyksellä. Hän vihasi hänen sileitä, arvokkaita, kasvojaan, hänen hyvinhoidettua kiiltävän puhdasta eteishuonettaan, hänen muhkeita ja runsaita aterioitaan — kaikkea tätä hyvin järjestettyä vaurasta ympäristöä, josta hän julisti tulevaista vihaa.

»Te ette siis muuta mielipidettänne veljeni suhteen?» virkkoi hän melkein töykeästi.

»Ystäväni — se ei ole minun mielipiteeni, vaan Herran.»