Chapter 8

»Niiden nautinnon», Arbakes keskeytti äänellä, joka niin jyrkästi erosi hänen tavallisesta, kylmästä, rauhallisesta ja sointuisesta äänestään, että Apekides hätkähti ja arveli egyptiläisenkin uudestisyntyneen. Ja heidän lähestyessään verhoa kajahti sen takaa heidän korviinsa raju -- väkevä -- iloinen sävel. Samassa verho ratkesi kahtia ja näytti ilmaan häipyvän, ja näky, jommoista sybariittikin olisi kadehtinut, avautui nuoren papin sokaistuneiden katseiden eteen. Heidän edessään oli suuri juhlasali lukemattomien valojen meressä. Huone oli tulvillaan vihkisauhun, jasminin, orvokin ja myrrhan lämmintä tuoksua, kaikki, mitä tuoksuvimmista kukista ja kallisarvoisimmista yrteistä voidaan valmistaa, tuntui kehkeytyneen yhdeksi ainoaksi huumaavaksi tuoksulähteeksi. Hoikista pylväistä, jotka kohosivat korkealle kattoon asti, riippui kultatähdin kirjailtuja vaaleita seinäverhoja. Salin toisessa päässä kaksi suihkukaivoa heitti ilmaan säteensä, jotka loistavassa valaistuksessa putoilivat kimmeltävinä timantteina alas. Heidän astuessaan sisään kohosi keskeltä lattiaa verkalleen, näkymättömän soiton humistessa, pöytä kukkuroillaan kaikkia ajateltavia herkkuja ja Idän vierasrotuisia kukkia maljakoissa, jotka olivat tuntematonta myrrhineläistä[13] taidetta, joka upeilee väreillään ja kuultavuudellaan. Pöytää ympäröivät lepotuolit olivat verhotut taivaansiniseen, kultakirjailtuun kankaaseen, ja holvikaton näkymättömistä putkista putosi tiheänä kastesateena hyvätuoksuista vettä, joka levitti miellyttävää viileyttä ja yhtyi lamppujen valoon mitä herkullisimmaksi värileikiksi ikäänkuin veden ja tulen alkuvoimat olisivat keskenään kamppailleet. Ja nyt astui lumivalkoisten seinäverhojen takaa esiin sellaisia naismuotoja, jommoisia Adonis näki levätessään Venuksen sylissä. He saapuivat, toiset kukkaköynnöksin, toiset lyyroin, he piirittivät nuorukaisen ja taluttivat hänet juhlapöytään. He kietoivat hänet ruusuköynnöksiin. Maa -- kaikki mainen ajatus häipyi hänen mielestään. Hän luuli uneksivansa ja pidätti henkeään, jottei heräisi liian pian. Aistien huuma, jommoista hän ei ollut ennemmin koskaan kokenut, sai hänen polttavat suonensa mahtavaan lyöntiin, se hämmensi ja sumensi hänen näkönsä. Ja hänen yhä enemmän huumaantuessaan virisi taas laulu, nyt nopeaan ja bakkusmaiseen taikavoimaan:

_Anakreoninen laulu_.

Kuin kuohuvi maljat välkkyävät Punahehkua huumaavaista! Mut suonet nuoret ne säihkyvät Elonhurmaa taivahan maista. Tult' on Tuo ikuisen auringon, Sun silmäsi luopi mi loistohon.

Sä maljat täyttäös tulvimaan Suloantimin Bakkhon nuoren; Hän viinin on antanut auttamaan Meit' tyrmästä tuskain vuoren. Juo, juo! Pois pelkosi luo! Voi nähdä sun lamput vain liekkuvat nuo.

Juo, juo! Oi, viiniä aidompaa Suo mulle sä silmäyksin! Sun hymysi Bakkhos säihkyvä saa, Mut mullen sä huokaja yksin! Luo sun Käy kuiskeet mun, Ja hiukeevat katsehin kaihotun.

Kun laulu loppui, tuli kolme impeä, jotka olivat toisiinsa kukkavyöhyin kiedotut ja jotka hyvinkin voittivat esittämänsä sulottaret, häntä vastaan liihotellen jonilaisen karkelon kiehtovin askelin, -- niinkuin nereidit leijuvat kuutamossa Egeanmeren keltaisella hiekkarannalla -- askelin, jommoisia Kyterea opetti seuralaisilleen Psyken ja poikansa hääjuhlassa.

He lähestyivät ja panivat hänen päähänsä seppelen; nuorin näistä kolmesta ojensi polvistuen hänelle maljan, jossa lesboslainen viini kuohui ja säihkyi. Nuorukainen ei enää vastustanut, hän tarttui huumaavaan maljaan ja veri kohisi hänen suonissaan. Hän painui vierellään istuvan nymfin rinnoille, ja kun hänen harhaileva katseensa haki Arbakesta, jonka hän oli tässä aistihuumauksen ryöpyssä kadottanut näkyvistään, huomasi hän tämän istuvan pöydän yläpäässä valtaistuimella ja tähystelevän häntä hymyten kuin kehottaen häntä nauttimaan. Hän ei esiintynyt nyt kuten tavallisesti mustassa ja yksinkertaisessa puvussaan, ei juhlallisin ja vakavin otsin. Hohtavan valkoinen, kultaan kudottu ja jalokivin siroteltu vaippa verhosi hänen valtiaanmuotonsa; smaragdeja ja rubiineja välkähtelevät valkeat ruusut ja tiarankaltainen päähine peittivät hänen yömustia kutrejaan. Hän näytti Odysseun lailla elävän toista nuoruuskukoistustaan -- hänen piirteensä olivat nyt tavallista kauniimmat ja hän näytti kadottaneen entisen juhlallisen vakavuutensa ja kohouneen häntä ympäröivässä suloisessa ja nuorentuneessa ilmapiirissä olympolaiseksi jumalaksi.

»Juo, syö, lemmi, holhottini!» hän virkkoi. »Älä häpeä intohimoasi ja nuoruuttasi. Mitä olet, sen tunnet suonissasi; miksi tulet, sen näet -- tuosta.»

Hän viittasi erääseen nurkkaan, ja Apekides viittausta seuraten huomasi eräällä jalustalla Bakkuksen ja Idalien kuvapatsaitten välillä luurangon.

»Älä säiky», egyptiläinen jatkoi. »Tuo ystävällinen vieras vain muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen äänen, joka kehottaa meitä _nauttimaan_.»

Hänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle seppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät seuraavan laulun:

_Bakkushymni kuolemankuvalle_.

1.

Sä mailla varjojen väikkyilet, Sä mi eloa lemmit ennen, Manan rantoja aaveena astelet, Elon tienoillen aatoksen mennen. Se kaivaten liitää luo Helokoin, se taas sulle suo Ajat riemun-rikkahat muinaiset. Nää ruususet laskemme valkeat Sun sielusi kodille kylmenneelle; Ne muinoin viestejä virkkoivat. Kun sarkalle hymysit, saattueelle, Kun kitarat helkkyä valain Sua kutsui katseitten palain, Kun ruskot hämyhyn haipuivat.

Joukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi voimakkaammaksi ja eloisammaksi: --

2.

Kuolon kolkoille rannoillen Haahtemme hälvenee, Hiljaa loiske käy airojen, Tuulet ne vaimenee. Hetket kahlios seppelin! Tuonelan yö Oottavi tyhjin katsehin, Hetki jo lyö.

Hetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä kiihkeämmäksi: --

Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain, Sen hetkiä säästä mä en. Mä nuoruuden maljan juodani sain, Ja lempi on helmenä sen.

Nyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat tuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto hitaana ja juhlallisena: --

3.

Sua tervehdimme, sä matkamies Meren synkän ja kaukaisen. Kun ystäväpöytähän päätyi ties, Käy keskehen ruusujen! Niin, ole tervetullut! Ken vieraamme oivempi oisikaan, Kuin hän, jon tupahan tuttavaan Me kuljemme kaikin kerta, Elon kylliks kun sousimme merta. Ja rannalle raukalle laskimme. Sä kauan viipyös luonamme, Sä varjo kaameakatseinen, Sä kuolema, veikko viimeinen! Niin, ole tervetullut!

Nyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:

4.

Osa onnekas meillä on, Maa meidän on, aurinko loistokas, Ja kaukaa ohitse kalmiston Elo luoksemme liitävi leimukas. Sulot täyttyvi maljat riemun. Sulo katsees, armas, on sun, Sun luoksesi kaipuuni vie mun, Sun hurmastas huumaun. Ah armas, suo minun tulla, Suo povelles painuen Mun levätä kotvanen! Taas hellällä haastelulla Sä herätä minut, ja kuiskehin Mua viihdä ja kerto'os katsehin, Ett' yhä mun armas on koi, Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu, Ett' auvoni antavi lempes loihtu, Mi taivaani mullen toi.

II KIRJA.

1 LUKU.

Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat.

Me siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy nautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit -- gladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja tietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.

Edessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle kadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat ja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden rohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän ulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden yläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia gladiaattoreja -- niin vanha ja arvokas on »kylttien» käyttö. Tuvassa oli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen nykyaikaiseen »komero»-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä, jotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa vaativaa n.s. _duodecim scripta'a_, jota jotkut kompastelevat oppineet ovat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin kahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin noppanappuloita. Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään niin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten kapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta ja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä likaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin samanlaiselle anniskelupaikalle. Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti, joka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen laiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa väreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa, joihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat muovaillut.

»Polluks vieköön!» muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen nojaten, »sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus», -- ja näin sanoessaan hän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään -- »on mietoa kyllin saamaan jaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.»

Mies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat käsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja pyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä syystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja atleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien tukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan, posket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan varjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.

»Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle», tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi ärsytetyn tiikerin äänellä. »Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle ruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan pudistanut.»

»Niinkö rääyt, vanha korppi!» gladiaattori vastasi nauraa hohottaen. »Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan palmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin varmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää sinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.»

»Kuulkaapas tuota -- kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta! Hän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta»,[15] isäntä kirkui. »Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä rahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin väkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.»

»Haa!» gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. »_Lomistamme_ voi kertoa teille muutakin.»

»Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?» Tetraides virkkoi närkästyneenä.

»Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?» sanoi Niger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.

»Tai minusta?» Sporus murahti välähtävin silmin.

»Hiljaa!» Lydon sanoi kädet ryntäillä ja katsahtaen kilpailijoihinsa halveksivin elein. »Kamppailun hetki lähenee; säästäkää siksi taisteluvaatimuksenne.»

»Tehkää niin», murajava isäntä virkkoi, »ja jos minä sinun hyväksesi peukaloni lasken, niin katkaiskoot kohtalottaret elämänlankani.»

»Köytesi, tarkotat», Lydon pisteli. »Tuossa on sestertio, jolla voit yhden ostaa.»

Tuo jättiläinen isännäksi tarttui toisen ojennettuun käteen ja puristi sitä niin lujasti, että veri ruiskahti sormien päästä vieraitten vaatteille.

Nämä remahtivat raikuvaan nauruun.

»Tahdon opettaa sinulle, nuori kerskuri, leikkimään kanssani makedonialaista. En ole hervoton persialainen, vakuutan sinulle. Mitä! mies! enkö ole kaksikymmentä vuotta arenalla otellut enkä koskaan ole antanut käsieni vaipua? Ja enkö ole editorin omasta kädestä saanut sauvaa voitonmerkiksi ja armonosotukseksi, että saan lehvilläni levätä? Ja nyt tahtoo pojannulikka minua kouluttaa?» Näin sanoen hän viskasi vihaisena toisen käden irti.

Värähtämättä ja ilmeissään sama ivanhymy, joka oli isännän ärsyttänyt, gladiaattori kesti vastustajansa ankaran otteen. Mutta tuskin oli hänen kätensä vapaa, kun hän samassa ponnistihe hyökkäämään villin kissan lailla, takkuisin hiuksin ja parroin ja rajusti, läpitunkevasti huutaen hän kimmahti jättiläisen kurkkuun raivolla sellaisella, että toinen suuresta koostaan ja voimastaan huolimatta kaatui, ja vyöryvien kallionlohkareitten ryskeellä he kierähtivät molemmat kumoon.

Isäntämme ei olisi ehkä tarvinnutkaan sitä köyttä, jota Lydon niin ystävällisesti oli suositellut, jos hän olisi kolmekin minuuttia tässä asennossa ollut. Mutta kaatumisesta syntyneen melun kutsumana riensi taistelukentälle hänen avukseen nainen, joka tähän asti oli ollut jossakin sisähuoneessa. Tämä uusi tulokas oli kuin gladiaattori ainakin; hän oli kookas, laiha ja käsivarsin sellaisin, että niistä vähimmän saattoi odottaa mitään lempeitä syleilyjä. Burbon, kapakan isännän riuska auttaja oli todella hänkin miehensä lailla viinikellareissa otellut, jopa keisarin silmien edessä.[16] Ja itse Burbokin, tuo voittamaton taisteluissa, sai usein, niin juoru tiesi kertoa, luovuttaa palmunsa lempeälle Stratonikelleen. Tämä viehättävä olento oli tuskin huomannut sen huutavan hukan, mikä hänen heikompaa puoliskoaan uhkasi, kun hän muitta aseitta kuin mitä luonto oli hänelle antanut hyökkäsi voitollisen gladiaattorin kimppuun ja kietoen hänen ympärilleen pitkät käärmeenkätensä hän kiskaisi tämän äkillisellä tempaisulla miehensä päältä, niin että tämän sormet vain jäivät puristamaan vihamiehen kurkkua. Niin olemme nähneet kaatuneeseen kilpailijaansa pureutuneen koirankin takajalkojaan heiluttelevan; niin olemme nähneet sen ruumiin toisen osan -- rauhallisena ja velttona -- ilmassa liikkuvan, toisen osan, pään, hampaitten, silmien ja kynsien taas näemme ikäänkuin kiinnikasvaneen raadeltuun ja voimattomaan viholliseen. Sillaikaa vereen tottuneet ja siitä innostuvat gladiaattorit kerääntyivät tyyninä taistelevien ympärille -- sieramet laajenneina -- huulet virnissä -- silmät kiiluen pälyten toisen veristävää kurkkua ja toisen lihaan painuneita kynsiä.

»_Habet, habet!_[17] he huusivat hirnuen paukuttaen väkeviä käsiään.

»_Non habeo_, te valhesäkit; en ole vielä saanut tarpeekseni», puhkui isäntä pontevalla nykäisyllä vapautuen toisen säälimättömästä kouraisusta ja nousi jaloilleen hengästyneenä, huohottaen, revittynä, verisenä; ja kääntyessään pyörivin silmin hän kohtasi pettyneen vihamiehensä vertajanoovan katseen ja nirskuvat hampaat, vihamiehen, joka nyt puolustautui, (vaikkakin melko vastenmielisesti) urhoollisen amatsoonin hyökkäyksiä torjuakseen.

»Ei kelpaa!» gladiaattorit huusivat, »yksi yhtä vastaan!» ja ympäröiden Lydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen miellyttävästä vieraastaan.

Mutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen otteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen puukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti veitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen kamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.

»Oi, jumalat!» hän huudahti. »Lurjus! -- hän kantaa salassa aseita! Onko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei todella, minä inhoan sellaisia miehiä.» Näin sanoen hän halveksien käänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä tilaa.

Mutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin englantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo tointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja ohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse tyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja tarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:

»Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan, että olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!»

»Kelpo, vanha Burbo!» gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. »Tunnet maan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!»

»Oh, varsin mielelläni», gladiaattori sanoi. »Mutta kun olen veren nähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.»

»Herkules vie», vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, »siinäpä on oikeata gladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä oikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!»

»Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!» Tetraides huudahti.

»Kyllin siitä», Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan järjestäen. »Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä käyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret ylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet haluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä mieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän puolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä syystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani löytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat -- meidän seuramme on, jumalten kiitos, hyvässä huudossa.»

»Niinpä niinkin», Burbo virkkoi juoden viinimaljakosta tai pikemminkin ämpäristä, »mies sellainen kuin minä, joka olen laakereita niittänyt, voi koota ympärilleen vain kelpopoikia. Lydon, poikani, juo; olkoon sinun vanhuutesi yhtä kunniakas kuin minunkin!»

»Tulehan tänne», Stratonike sanoi nipistäen miestään hyväillen korvasta sillä rakastettavalla tavalla, jota Tibullus on niin mainiosti kuvannut, »tulehan tänne!»

»Älä niin lujasti, susiemo! Sinähän olet kovakouraisempi kuin joku gladiaattori», sähisi Burbo hampaittensa raosta.

»Vaiti», toinen vastasi kuiskaten. »Kalenus on vastikään valepukuisena saapunut takaovelle. Toivon hänen tuoneen sestertioita mukanaan.»

»Ho, ho, tahdonpa hänen luokseen», Burbo sanoi. »Pidä sinä sillävälin, sanon sen, tarkasti silmällä viinimaljoja -- huolehdi juonnista. Älä anna heidän pettää sinua, vaimo! He ovat kelpoväkeä taistelukentällä, mutta muuten heitä saa varoa. _Kakus_ ei ollut mitään heidän rinnallaan.»

»Ole huoletta, narri», oli aviopuolison vastaus. Tämän lempeän vastauksen rauhottamana Burbo lähti huoneesta ja pujahti sisähuoneeseen.

»Vai niin, nuo hyvät herrat tulevat koettelemaan lihaksiamme», Niger sanoi. »Kuka sitä on kertonut, emäntäiseni?»

»Lepidus. Hän tuo mukanaan Klodiuksen, Pompeijin varmimman vedonlyöjän, ja nuoren kreikkalaisen, Glaukuksen.»

»Veto vetoa vastaan», Tetraides huudahti. »Kaksikymmentä sestertiota, että Klodius minusta lyö vedon! Mitä arvelet, Lydon?»

»_Minusta_ hän lyö!» Lydon vastasi.

»Eipä, minustapa!» Sporus jyrähti.

»Tomppelit, luuletteko hänen ketään pitävän Nigeriä parempana!» atleetti virkkoi vaatimattomasti lausuen oman nimensä.

»Hyvä, hyvä», Stratonike sanoi ammentaen suuresta amfora-astiasta vierailleen, jotka nyt olivat asettuneet saman pöydän ääreen. »Kaikki te olette mielestänne suuria ja sankarillisia miehiä, mutta kuka teistä on halukas ottelemaan numidialaisen jalopeuran kanssa, ellei löydetä ketään rikoksellista, joka tällaisen toivon tekee turhaksi?»

»Minä, joka olen sinunkin käsistäsi päässyt, rohkea Stratonike», Lydon sanoi, »olen omani uskaltamaan taisteluun jalopeuran kanssa, arvelen.»

»Mutta sanohan», Tetraides virkkoi, »missä on se soma nuori tyttö, joka oli luonanne, -- sokea, kirkassilmäinen tyttö? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.»

»Hän on liian hyvä sinulle, Neptunuksen poika»,[18] emäntä sanoi, »ja liian sievä luulenpa meille kaikille. Me lähetämme hänet kaupungille kukkia myymään ja ylhäisille naisille laulamaan. Hän ansaitsee siten meille enemmän rahaa kuin teitä palvellessaan. Hänellä on sitäpaitsi usein muitakin ansiotoimia.»

»Muita toimia?» Niger sanoi, »mutta hänhän on liian nuori sellaisiin.»

»Vaiti hurjimus!» Stratonike ärähti. »Sinä arvelet, ettei ole muunlaisia leikkejä kuin korinttilaisia. Vaikka tuo tyttöriepu olisi kaksi kertaa niin vanha kuin nyt, pysyisi hän silti yhtä koskemattomana kuin Vesta.»

»Mutta kerrohan, Stratonike», Lydon kysyi, »mistä olet niin hennon ja sievän orjattaren saanut? Hän sopisi paremmin jonkun rikkaan roomattaren kamarineidoksi kuin sinun palvelijattareksesi.»

»Se on totta», Stratonike vastasi, »ja luulenpa joskus hänet myymällä ansaitsevani omaisuuden. Kysyit miten Nydian sain?»

»Niin.»

»Niin, näes, Stafyla orjattareni -- muistathan Stafylan, Niger?»

»Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin koomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka orjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.»

»Vaiti, lurjus! -- No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli minulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta orjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan ostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo epätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi minua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan orjan? Minulla on muuan tyttö kaupan. Hän on vain pieni, miltei vielä lapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja taitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä kotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat lempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin hänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin pienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja surumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä alasluotuina. Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein kaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa, ystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä kelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli jo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena, sen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän hän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut syntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme tyytyväisemmiksi. Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä hänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan kaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän eräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi saaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin uskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen sallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän tessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin pitävät. Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he maksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja hän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee. Niinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen ansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin tuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön joiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa kukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja viimeksi -- mutta se on salaisuus.»

»Se on salaisuus! Mitä!» Lydon huudahti, »oletko sfinksiksi muuttunut?»

»Sfinksiksi, en! -- kuinka niin sfinksiksi?»

»Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa -- minun on nälkä», Sporus virkkoi kärsimättömänä.

»Minun myös», kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.