Chapter 7

»Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta Roomasta -- he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»

»Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»

»Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat _prandiuminsa_ puitten alla ja ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium. Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»

»Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän matkijoitaan.»

»Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät, että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»

Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s. _synthesis_, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten kunniaksi -- vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän merkit itsestään.

Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.

»On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»

»Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä tuttavuuksistaan.

»Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija, Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»

Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle, ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.

8 LUKU.

Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.

Illan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides matkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä katuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti eteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan ja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.

Muuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut häntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä olalle.

»Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; -- se oli ristinmerkki.

»No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»

»Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»

»Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä sinun sydäntäsi.»

»Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä, joka virkistää ja pyhittää.»

»Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat? Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään? Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin -- mihin?»

Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita, innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa juurruttamiseksi ja tutustamiseksi -- luonteita, jotka kestämään luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he itse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase; väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva -- se liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.

Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja puhutteli häntä:

»En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, -- että järkytän sinun tasapainosi -- että olet epäilyyn joutunut -- että huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä. Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja rukoile -- pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»

»Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»

»Mutta», natsarealainen vastasi, »kysy järjeltäsi, voiko sellainen uskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty jumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne mukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä teille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä vaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter on isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin hänen paheittensa jäljittelijöitä! Teitä on kielletty murhaamasta, mutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta! mutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein pyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen jumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien! Jos Hän tuntuu sinusta liian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle, vastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka heikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen pojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen inhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne jumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista. Hänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys. Vaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen. Te kunnioitatte Sokratesta -- hänellä on kannattajansa, oppilaansa, koulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet Kristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle hänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme tulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista Plato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle toi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei selittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet satutettu -- olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen henkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti -- epäröimättä. Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa tutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen. Sinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun luokseni», Hän sanoo, »kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette, ja minä tahdon virvottaa teitä'.»

»En voi nyt», Apekides sanoi, »joskus toiste.»

»Nyt -- nyt!» Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.

Mutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä uskoaan -- sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen vielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen että voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä epävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus oli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää, kokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken takaa-ajon turhaksi.

Hengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen kaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen edessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien lomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.

Muuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien viiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita surumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten etäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen rauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen nyt näkee.

Apekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja tilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli egyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden valtavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista rauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat taiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään verhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat pitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.

Paikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat papin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin sykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien askeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.

Hän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen kirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi mitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.

Tilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten kynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin värein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille värikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset italialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti vastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin afrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.

»Haen Arbakesta», Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen omissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet rakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan useitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva kauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides huomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä Arbakesta.

Arbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä papyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa. Askelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi vihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja toisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli Apekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.

»Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta.

Nuori mies totteli.

»Sinä kysyt minulta», Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena, »sinä kysyt minulta tai ainakin haluat saada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä tahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset. Me kuvittelemme pimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa ja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin vaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät hurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; -- ja avuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme johonkin näkymättömään vaaraan. Tuntematta maallisen vaelluksemme rajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin luulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan saakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen ratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?' Näihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.»

Apekides nyökytti hyväksyen päätään.

»Ihmisellä _täytyy_ olla joku usko», egyptiläinen jatkoi surullisena, »hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista, että kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta riistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja rannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen käsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja autioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista keskusteluamme?»

»Unohtanut!»

»Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin monilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että jumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin keksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri näistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha, viisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme näitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin pitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja vahvistaa. Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme itsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea, joka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta -- se on hyvää.»

»Jatka!»

»Kun siis näin pitkälle on päästy», egyptiläinen jatkoi, »ja ne, joita emme tahdo hyljätä, ovat rajapyykkinsä koskemattomina saaneet pitää, sonnustautukaamme me uusille uskon vainioille. Karkota mielestäsi, ajatuksistasi heti kaikki, mihin tähän asti olet uskonut! Olkoon sielusi puhdas, kirjottamaton lehti, joka on valmis saamaan ensimäiset vaikutteet. Tarkastele mailmaa -- huomaa sen järjestys -- sen säännönomaisuus -- sen suuruus. Jonkun on täytynyt se luoda; sen tarkotuksenmukaisuus puhuu suunnittelijasta; siinä ainakin ensimäisen kerran pohjaamme. Mutta mitä on tämä joku? Jumala, sinä sanot. Oikein, ei mitään sekavia ja harhauttavia nimiä. Siitä, joka mailman loi, emme tiedä, emme voi tietää muuta kuin ominaisuuksia -- voiman ja ikuisen järjestelmällisyyden -- ankaran, hävittävän, toimitarmoisen säännöllisyyden -- joka ei välitä rahtuakaan yksityisistä tapauksista -- joka aina kiertää, aina palaa, aina tuhoo -- piittaamatta niistä hajonneista sydämistä jotka suuresta joukosta singonneina ovat joutuneet sen pyörien tuhoamiksi ja polttamiksi. Hyvän ja pahan sekaannus, tuskan ja rikoksen olemassaolo ovat kaikkina aikoina saaneet viisaat ymmälle. He loivat jumalan -- he tekivät hänestä oikeamielisen ja ystävällisen. Mistä tuli siis paha? kuinka he sitä sietivät -- ei, kuinka se syntyi ja jatkui? Tämän selittääkseen persialainen loi toisen hengen, jonka olemus oli paha ja pani ikuisen taistelun pahan ja hyvän jumalan välille. Me egyptiläiset näemme samanlaisen hengen hämärässä ja pelottavassa Tyfonissamme. Sokaiseva erehdys, joka meitä yhä pitemmälle vie harhaan! -- hulluus, joka syntyi siitä tyhjästä harhaluulosta, että tuosta tuntemattomasta voimasta tahdottiin tehdä kouraantuntuva, ruumillinen, inhimillinen, että tuolle näkymättömälle tahdottiin antaa näkyväisen ominaisuuksia ja muoto. Ei -- antakaamme tuolle voimalle nimi, joka ei synnytä mitään hämmentäviä mielteitä, ja salaperäinen alkaa vähitellen kirkastua: sen nimi on _Kohtalo_. Kohtalo, kreikkalaiset sanovat, hallitsee jumaliakin. Miksi siis jumalia lainkaan? -- heidän apunsa on turha, -- hylkää ne kerrassaan! Kohtalo ohjaa kaikkea mitä näemme; -- voima, sääntöperäisyys nämä kaksi ominaisuutta ovat sen luonne. Tahdot kysyä enemmän? -- et saa tietää enempää. Emme tiedä, onko se ikuinen, avaako se meille, omille luomilleen, sen pimeyden perästä, jota me kutsumme kuolemiseksi, uusia elämänmuotoja. Tässä jätämme tuon ikivanhan, näkymättömän, käsittämättömän voiman ja saavumme sinne, missä silmäimme edessä on kaikkien näiden toimintojen suuri ohjaaja. Sitä voimme lähemmältä tarkastaa, siitä voimme saada enemmän tietoja -- se on kaikkialla ympärillämme -- sen nimi _Luonto_. Viisaitten erehdys on ollut kohtalon ominaisuuksia etsiä, sillä siinä kaikki on tutkimatonta ja hämärää. Jos he olisivat kohdistaneet tutkimuksensa luontoon, kuinka paljon laajempi meidän tietopiirimme nyt olisikaan? Sillä alalla ei kärsivällisyys ja tiedonhalu joudu häpeään. Me näemme sen, jota me tutkimme; meidän henkemme nousee syitten ja seurausten todellisia johtoportaita ylös. Luonto on ulkoisen maailman suuri toimitsija, kohtalo laatii sille lait, joiden mukaan se vaikuttaa ja jakaa meille ne voimat, joiden avulla me voimme sitä tutkia. Nämä voimat ovat tiedonjano ja muisti -- niiden yhtymä on ymmärrystä, niiden täyttymys on viisautta. No niin, näiden voimien avulla minä tutkin tätä tyhjentymätöntä luontoa. Tutkin maata, ilmaa, merta, taivasta. Huomaan kaiken olevan jossakin salaperäisessä suhteessa keskenään: kuu synnyttää vuoksen ja luoteen -- ilma pitää yllä maan, se on elämän ja kaiken olevaisen keskus, tähtitaivaan tunteminen sallii meidän mitata maan rajat -- määrätä aikakaudet, niiden kalpea valo johtaa meidät menneisyyden hämärään, niiden juhlallinen loisto antaa meidän aavistaa tulevia kohtaloita. Ja siten voimme, tietämättä lopultakaan, mitä kohtalo on, ainakin oppia tuntemaan sen käskyt. Ja minkä totuuden saamme nyt tästä uskonnosta? sillä uskontoa se on. Uskon kahteen jumalaan: Luontoon ja Kohtaloon. Edellistä minä palvon tutkien sitä, jälkimäistä sitä kunnioittaen. Ja minkä totuuden löydän uskonnostani? Seuraavan: kaikki on vain yleisten lakien alaista, aurinko helottaa monien iloksi -- mutta toisille se voi olla surun aiheena; yö tuo unta joukoille, mutta se sulkee syliinsä myöskin murhaajan; metsät koristavat maata, mutta niissä elää myöskin käärme ja jalopeura; meri kantaa tuhansia laivoja, mutta se tuhoo myöskin jonkun. Vain yleisen, ei siis kaikkien hyväksi luonto toimii, ja kohtalo kiitää eteenpäin hirvittävää kiertokulkuaan. Siinä on mailman suurten toimitsijoiden moraali, -- siinä myöskin minun, joka olen heidän luomansa. Minä tahdon kannattaa papiston petkutuksia, sillä niistä on hyötyä joukolle; tahdon ihmisille jakaa ne tiedot, jotka olen löytänyt, ne tiedot, jotka olen tehnyt täydellisiksi; tahdon edistää sivistyspyrintöjä; siten palvelen kaikkeutta, siten täytän yleisen lain, siten toteutan sen suuren vaatimuksen, jota luonto saarnaa. Itselleni vaadin yksilöllistä poikkeusta, vaadin sitä viisaana, tietoisena siitä, että minun yksilölliset toimeni eivät merkitse mitään hyvän ja pahan välisessä suuressa painoerossa, vakuutettuna siitä, että minun tietoni voi tuoda joukolle suurempaa siunausta kuin mitä minun haluni voivat harvoja vahingoittaa (sillä edellinen voi ulottua etäisimpiinkin maankolkkiin ja edistävästi vaikuttaa vielä syntymättömiinkin kansoihin). Mailmalle jaan viisautta, itse saan rauhaa. Minä valaisen toisten elämää, nautin omastani. Niin, meidän viisautemme on ikuista, mutta elämämme on lyhyt. Käytä siitä kaikki mahdollinen niinkauan kuin vielä voit! Suo nuoruudellesi tyydykettä, salli aistiesi nauttia! Pian tulee hetki, jolloin viinimaljat eivät enää viittaa, eivätkä seppelet kukoista. Nauti niinkauan kuin voit! Ole rauhassa, Apekides, holhottini, ja seuraajani! Minä tahdon sinulle näyttää luonnon koneiston, sen salaperäisimmät ja rajuimmat salaisuudet -- tiedon, jota hullut kutsuvat noituudeksi -- ja tähtimailman kaikkitietävät mysteriat. Siten sinä täytät velvollisuutesi kokonaisuutta kohtaan; siten sinä valistut ihmisveljiäsi. Mutta minä tahdon opastaa sinut myöskin nautintoihin, jommoisista joukot eivät ole osanneet edes uneksia. Ja kun sinä päivän käytät ihmistä palvellaksesi, niin olkoon suloinen yö sinulle itsellesi nautinnonhetki.»

Kun egyptiläinen oli vaijennut, kuului kaikkialta heidän ympärillään vienointa soittoa mitä Lydia konsanaan on keksinyt ja Ionia koskaan luonut. Se oli sävelmyrskyä, aisteja huumaavaa -- uuvuttavaa, autuuttavaa. Se tuntui näkymättömien henkien säveliltä, jommoisia paimenet lienevät entisinä kulta-aikoina saaneet kuunnella Tessalian laaksoissa Pafoksen viileissä lehdoissa. Sanat, jotka olivat Apekideen kielelle kihonneet vastaukseksi egyptiläisen sofismeihin, häipyivät vavisten pois. Hänestä oli pyhyyden loukkausta rikkoa nuo hurmaavat äänet -- hänen kiihottuneen mielensä alttius, hänen synnynnäinen, kreikkalaisen lempeä ja lämmin luonteensa oli yllätetty ja aseista riisuttu. Hän vaipui tuolille avohuulin ja tarkkaavin korvin, kun kuoro, hyväilevä ja sointuisa kuin se, johon Psyke heräsi Amorin temppelissä, viritti seuraavan laulun:

_Eroksen hymni_.

Miss' aallot Kephison soljuvat, Ään' ilman aaltoja väristen ensi Punaruusujen lehdet hehkuivat. Ja kyyhkyset uupuen lakkoihin lensi; Kisas ajattaret keskellä pilvivöiden, Ja kummuille sirotteli kukkiaan, Varis katveet ja onkalot aaveöiden, Maa hiljaa huokasi hurmassaan.

Lempikää! Lemmen Voima mä oon, Iki-jumala, Kaoksen kaksoinen, Mi taivaat hymyän hohteikkoon, Koin katseen auki mi suutelen.

Mun tähdet on; kunnekka silmäsi luot, Mun taikakatseeni lumo sun täyttää, Mun kuu on, mi valaapi kultavuot Yli lemmityn, Karian kaunoks mi näyttää.

Mun kukat on, hohtavat ruususet, Ja tuuli, mi hurmas ne onnenuskoon, Mun valon on väikyt kevähiset, Mun unelma syttyvä huomenruskoon.

Lempikää! Kaikkenne lempi antaa, Maa mua täytenä tulvajaa. Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa, Tuuli kuin aaltoja armastaa!

Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi, Sana sees oot. Ilmat ne värjyää, Soi virrat ja metsät ne huminoi, Ja kuiskii kaislikot: lempikää!

Kun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti ihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli huoneen takaseinää peittävän verhon eteen. Ja nyt näytti verhon takaa tuikkivan tuhansittain säteileviä tähtiä, ennen niin musta verhokin oli nyt näiden tuikkivien tähtien valaisema ja sai taivaan syvänsinisen värin. Se oli todella taivas -- sellaisena kuin se leutoina kesäkuunöinä kaareutuu Kastalian virtojen yllä. Sinne ja tänne oli kuvailtu ruusuisia, ilmavia pilviä, joista hymyili maalarin taidon muovailemina jumalallisen kauniita kasvoja ja elehti muotoja, jommoisista Feidias ja Apelles uneksivat. Ja tuon säihkyvän ilmapiirin loistavat tähdet pyörivät nopeasti, ja soitto, joka nyt virisi kevyempään ja eloisampaan äänilajiin, tuntui sulavan ilmojen iloiseen sointuun.

»Oi, minkä ihmeen näenkään, Arbakes», Apekides virkkoi sammaltaen. »Kiellettyäsi ensin jumalat, sinä nyt näytät minulle --»