Chapter 9
Amatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella puoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit luulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla säilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten susien katsein pöytään -- liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme nämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon luo.
2 LUKU.
Kaksi kunnonveikkoa.
Rooman vanhimpina aikoina oli pappisvirka kunnia- eikä ansiovirka. Ylhäisimmät sitä hoitivatkin, plebeijeiltä se oli sulettu. Myöhemmin ja paljo ennen tämän kertomuksen tapahtumia oli siitä tullut kaikille säädyille avoin toimi, ainakin se osa tointa, jota hoitivat n.s. flamenit tai papit -- ei yleisen uskonnon vaan jonkun erityisen jumaluskonnon palvelijat. Jupiterin pappikin (Flamen dialis), jonka edellä kulki liktori, jolla oli oma paikka senaatissa ja jonka toimi aluksi oli patrisien korkein arvovirka, valittiin myöhemmin kansankokouksessa. Vähemmän kansalliset ja vähemmän arvokkaat jumalat saivat pappinsa tavallisesti plebeijien joukosta ja moni antausi tähän toimeen kuten nykypäivin roomalaiskatolisissa maissa luostariin siirtyneet veljet, vähemmän hurskaasta sisäisestä kutsumuksesta kuin köyhyyden aiheuttaman laskelman vaikutuksesta. Kalenus, Isiksen pappi, oli mitä matalinta alkuperää. Hänen sukunsa, elleivät juuri hänen vanhempansa, polveutui vapautetuista orjista. Hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja isältään pienen perinnön, jonka hän oli pian tuhlannut. Hän valitsi pappistoimen viimeiseksi pelastuskeinoksi kurjuudesta. Vaikka vakinainen palkka tästä pyhästä toimesta olikin siihen aikaan melko pieni, ei suositun temppelin pappien silti tarvinnut kutsumustaan valittaa. Ei mikään toimi ole niin tuottava kuin se joka perustuu suuren joukon taikauskoon.
Kalenuksella oli vain yksi elossa oleva sukulainen Pompeijissa, ja se oli Burbo. Hämärät ja kai hyvin vähän kunnialliset siteet, lujemmat kuin verensiteet, yhdistivät heidän sydämensä ja puuhansa. Ja usein tuo Isis-pappi loi varkain ja salaa yltään hartausharjotuksiensa ulkonaisen ankaran asun ja pujahti takaoven kautta entisen gladiaattorin taloon, miehen, jonka paheet ja toimi olivat omiansa herättämään halveksintaa, ja heitti täällä luotaan viimeisetkin rippeet ulkokultaisuudestaan, joka kaikkina aikoina, yksinpä hyveen jäljittelijöiksikin liian raaoille luonteille on ollut raskas taakka kantaa, mutta johon hänen pääintohimonsa, ahneus oli hänet määrännyt.
Kääriytyneenä tuollaiseen väljään vaippaan, joka Roomassa oli tullut käytäntöön sitä mukaa kuin togaa alettiin halveksia, jonka rikkaat laskokset täysin kätkivät ruumiinmuodot ja jonka päähineentapainen huuppa (huomaa se!) tarkkaan suojasi kasvonpiirteet, Kalenus istui nyt viinikellarin pienessä yksityishuoneessa, josta kapea käytävä vei takaovelle, jommoisia oli jokaisessa pompeijilaisessa talossa.
Häntä vastapäätä istui karski Burbo ja laskeskeli hyväillen heidän välillään olevalla pöydällä sitä pikku rahasummaa, jonka pappi vastikään oli kukkarostaan karistanut -- sillä kukkarot olivat silloin yhtä tavallisia kuin nykyäänkin, ne olivat kuitenkin silloin täyteläisempiä.
»Sinä huomaat», Kalenus sanoi, »että me maksamme täysin kourin ja saat minua kiittää siitä, että olen sinut näin tuottavalle tulolähteelle auttanut.»
»Myönnän, serkku, myönnän», vastasi Burbo sydämellisesti ja pisti rahat nahkaiseen pussiin, jonka hän sitte työnsi vyöhönsä, samalla hän kiristi vyöhihnaa pullean mahansa ympärille, kuten hänen tapansa oli tehdä kotioloissa vapaahetkinään. »Ja vieköön Isis, Pisis ja Nisis tai mitä jumalia siellä Egyptissä onkin, mutta minun pikku Nydiani on todellinen Hesperia -- kultasatoinen puutarha minulle.»
»Hän laulaa hyvin ja soittaa kuin muusa», Kalenus vastasi. »Sellaisista kyvyistä minun isäntäni maksaa auliisti.»
»Hän on jumala», Burbo huudahti innostuneena, »Jokaista rikasta miestä, joka on antelias, kannattaa jumaloida. Mutta käypä, vanha ystävä, tyhjentämään malja viiniä kanssani. Kerro enemmän kaikesta! Mitä tyttö siellä tekee? Hän tuskittelee, puhuu valastaan eikä ilmaise mitään.»
»En minäkään, vaikka oikea käteni menisi. Minäkin olen vannonut saman hirveän vaitiolonvalan.»
»Valan! Mitä ovat valat meidänlaisillemme miehille!»
»Niin, tavalliset valat, -- mutta tämä!» -- ja paheitten kovettama pappi vapisi puhuessaan. »Mutta», hän lisäsi ja tyhjensi samalla suuren astiallisen sekottamatonta viiniä, »tunnustan sinulle, etten niin paljoa kauhistu itse valaa kuin sen kostoa, jolle sen vannoin. Jumalten nimessä, hän on mahtava loitsija ja voisi minun tunnustukseni temmata vaikka kuusta, jos sen olisin sille tehnyt. Älä puhu enää siitä. Polluks avita, vaikka olenkin hurjia kemuja hänen kanssaan viettänyt, en sittekään ole niissä ollut oikein kotonani. Minä kaipaan, poikani, yhtä iloista hetkeä luonasi, noita yksinkertaisia, alkuperäisiä nauravia tyttöjä, joita tästä huoneesta löydän, se on minusta mieluisampaa kuin koko yö noissa uhkeissa mässäyksissä.»
»Hoo, sanotko niin! Jos jumalat suovat, niin huomenillaksi järjestämme jälleen jonkun sievän juhlan tänne.»
»Kaikesta sydämestäni olen mukana», pappi sanoi käsiään hykertäen ja lähestyen pöytää.
Samassa heidän korviinsa osui heikko kahina ovelta ikäänkuin joku haparoisi ovenripaa. Pappi verhosi heti huupalla päänsä.
»Rauhotu», isäntä kuiskasi, »se on vain sokea tyttö», kun Nydia avasi oven ja astui huoneeseen.
»No, tyttöseni, mitä tahdot? Näytät kalpealta -- olet ollut kauan poissa. No, no, nuorilla on nuorten kujeet», Burbo nauraen virkkoi.
Tyttö ei vastannut, vaan istahti tuolille tuiki väsyneen näköisenä. Väri hänen poskillaan vaihteli nopeasti. Hän polkaisi lattiaa pienellä jalallaan, äkkiä hän nosti päänsä ja sanoi päättävällä äänellä.
»Herra, saat tehdä minulle mitä mielit -- voit lyödä minua -- voit minut nälkään näännyttää, mutta minä en tahdo enää mennä tuohon hirveään paikkaan.»
»Mitä, sinä narri!» Burbo huudahti kiivaalla äänellä ja hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät synkkään ryppyyn hänen villien ja verestävien silmiensä yläpuolella. »Kuinka, niskotteluako? Minä varotan sinua.»
»Olen sanonut», tyttöparka virkkoi pannen kädet ristiin rinnalle.
»Mitä, typykkäiseni, kaino vestalini, sinä et tahdo enää mennä sinne. Entä jos sinut viedään sinne!»
»Minä huudan silloin niin että koko kaupunki kuulee», hän sanoi kiihkeänä ja veri kihosi hänen poskilleen.
»Sen me kyllä osaamme estää. Me tukimme suusi.»
»Sitte auttakoot jumalat minua!» Nydia sanoi nousten. »Minä vetoon viranomaisiin.»
»_Muista valasi_!» kuului käheä ääni, kun Kalenus nyt ensi kertaa sekaantui keskusteluun.
Nämä sanat kuullessaan valtasi tuon onnettoman tytön kauhu, hän risti kätensä ja valitteli: »Minua kurjaa», hän huudahti ja puhkesi itkuun.
Samassa ilmaantui huoneeseen Stratoniken pelottava muoto, hän oli ehkä kuullut melun, jonka edellinen kohtaus oli synnyttänyt.
»Mitä nyt? Mitä olet tehnyt minun orjalleni, hirviö?» hän sanoi raivoten Burbolle.
»Vaiti, vaimo», tämä vastasi puoliäkeillen ja puoliarkaillen. »Sinä tarvitset kai uusia vöitä ja sieviä vaatteita, mitä? Hyvä, pidä silloin tarkka vaari orjastasi, taikka saat niitä odottaa kauan. -- Vae capiti tuo -- kirous kimppuusi, tottelematon!»
»Mitä tämä merkitsee», tuo vanha noita sanoi katsellen vuoroin toista, vuoroin toista.
Nydia syöksyi ikäänkuin äkillisestä mielijohteesta sen pylvään luota, jota vasten hän oli nojannut, heittäytyi Stratoniken jalkoihin, syleili hänen polviaan ja katsahti häneen sokein, mutta liikuttavin silmin.
»Oi valtijatar», hän sopersi, »sinä olet nainen -- sinulla on ollut sisaria -- olet ollut nuori kuten minä nyt -- sääli minua -- pelasta minut. En tahdo enää olla mukana noissa hirveissä juhlissa.»
»Tyhmyyksiä!» tuo noita äsähti tarttuen kovakouraisesti tytön hentoon käteen, joka ei ollut tottunut muunlaiseen työhön kuin kukkia köynnöstämään, siinä hänen huvinsa ja toimensa. »Mitä hassutuksia! Orjalla ei saa olla sellaisia omantunnontuskia.»
»Kuulehan tätä», Burbo sanoi ottaen rahakukkaronsa ja antaen rahojen kilistä; »Kuule tätä soittoa, vaimo. Polluks avita, ellet nyt hyvästi läksytä tuota vasikkaa, niin et tätä musiikkia saa kauaa kuulla.»
»Tyttö on väsynyt», Stratonike virkkoi puhuen Kalenukselle. »Ensi kerralla hän kyllä tottelee teitä paremmin.»
»_Teitä! teitä_! kuka täällä on?» Nydia huudahti tarkastaen huonetta niin tuskaisin ja jännittynein elein, että Kalenus hätkähti sitä katsetta.
»Tuollaisin silmin hän varmasti näkee», hän mutisi.
»Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä sokeat kuin minä, ette olisi niin julmat», hän sanoi ja ratkesi itkuun.
»Vie hänet pois», virkkoi Burbo kärsimättömänä. »Vihaan tuollaista ruikutusta.»
»Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.
Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.
»Kuule minua!» hän sanoi. »Olen sinua uskollisesti palvellut -- Minä, joka olen kasvatettu -- ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan, kuinka pitkälle minä joskus joutuisin?» Hän kuivasi kyyneleet silmistään ja jatkoi: »Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen. Mutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin olettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne pakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua, jumalat, minä vannon sen!»
Stratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellään tytön tukkaan ja kohotti oikeansa korkealle -- tuon hirvittävän oikean käden, jonka pieninkin isku näytti voivan rusentaa sen hennon ja hauraan muodon, joka hänen kynsissään värjyi. Sen hän tuntui itsekin huomaavan, sillä hän muutti asentoaan, ja laahaten Nydian seinän viereen hän sieppasi naulasta patukan, jota kai usein oli samaan tarkotukseen ennenkin käytetty ja seuraavassa tuokiossa talon täyttivät sokean tytön tuskan- ja avunhuudot.
3 LUKU.
Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.
»Hei, te kelpo pojat!» Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon talon matalasta ovesta sisään. »Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä lanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.»
Gladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa asennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin iloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause amfiteatterimaineelle oli sangen painava.
»Pulskia miehiä!» Klodius virkkoi Glaukukselle, »nuo kelpaavat kyllä gladiaattoreiksi.»
»Vahinko, etteivät he ole sotilaita», Glaukus vastasi.
Hauska oli nyt tarkata herkuttelevaa ja mukavuutta rakastavaa Lepidusta, joka kaikissa juhlatilaisuuksissa näytti yksinpä auringonvaloa kaihtavan -- joka kylvyissä tuskin sieti ilmanvetoa -- jonka luonteesta tuntui kaikki luonnollinen surkastuneen ja harhaan joutuneen ja vääntyneen jonkinlaiseksi epäiltäväksi naismaiseksi ja keinotekoiseksi -- outoa oli nähdä saman Lepiduksen nyt täynnä tarmoa ja elämää valkoisilla ja tyttömäisillä käsillään koettelevan gladiaattorien tukevia olkapäitä, tutkivan pienin nipistyksin heidän paisuvia, ruskettuneita ja raudankovia lihaksiaan, aivan vajonneen ihailemaan sitä miehevyyttä, mitä hän elinaikansa oli kaikin mokomin tahtonut itsestään karkottaa.
Samoin näemme nykypäivinäkin Lontoon maitopartaisten salonkiteikarien tungeskelevan Fivescourt'in sankarien ympärillä, olemme nähneet heidän ihailevan ja tarkastelevan ja vetoja lyövän, olemme nähneet tragikoomillisissa asenteissa rinnakkain kaksi sivistysmailman äärimäistä vastakohtaa -- huvituksia janoovat ja heidän orjansa -- orjista kurjimmat -- julmia ja itsensä myyviä, miehiä, jotka voimaansa kauppaavat kuin naiset sulojaan, villejä petoja, mutta vielä alhaisempia kuin nämä, sillä jälkimäiset eivät sentään raatele toisiaan rahasta!
»No, Niger, kuinka sinä ottelet?» Lepidus tutkaili, »ja kenen kanssa?»
»Sporus on minut haastanut», tuo hurja jätti vastasi. »Minä toivon, että siitä tulee kamppailu elämästä ja kuolemasta.»
»Ah, ihan varmasti», Sporus vahvisti tihrusilmiään välähyttäen.
»Hänellä on miekka, minulla verkko ja kolmikärki. Siitä tulee harvinainen taistelu. Luulen, että eloonjäänyt saa tarpeeksi säilyttääkseen voitonseppeleensä arvon.»
»Ole huoletta, Hektorini, me täytämme kukkaron», Klodius virkkoi. »Katsokaamme, -- sinä taistelet Nigerin kanssa? -- Glaukus, veto -- minä takaan Nigerin.»
»Enkö sitä sanonut!» Niger huudahti riemuissaan. »Jalo Klodius tuntee minut. Saat pitää itseäsi jo kuoleman omana, Sporukseni.»
Klodius otti vahataulunsa. »Kymmenen sestertsian[20] veto. Mitä arvelet?»
»Olkoon menneeksi», Glaukus sanoi. »Mutta kuka tuo on? En ole häntä ennen vielä nähnytkään», ja hän osotti Lydonia, jonka jäsenet olivat solakammat kuin hänen toveriensa ja jonka eleissä oli jotakin siroa, suorastaan jotakin ylhäistä, jota hänen ammattinsa ei ollut vielä ehtinyt tyystin hävittää.
»Se on Lydon, nuori alottelija, joka tähän asti on käytellyt vain puumiekkaa», Niger vastasi alentuvasti. »Mutta hänessä on oikeata verta ja hän on haastanut Tetraideen.»
»_Hän_ haastoi _minut_», Lydon oikaisi. »Minä otin haasteen vastaan.»
»Ja kuinka te ottelette?» Lepidus kysyi. »Odota, poikani, vielä hetki ennenkuin käyt Tetraideen kanssa kamppailuun.»
Lydon hymyili halveksivasti.
»Onko hän kansalainen vai orja?» Klodius virkkoi.
»Kansalainen. Me olemme kaikki kansalaisia täällä», Niger vastasi.
»Ojenna käsivartesi, Lydonini!» Lepidus virkkoi tuntijanilmein.
Luoden tovereihinsa merkitsevän katseen Lydon ojensi paljaan käsivartensa, joka, vaikkei ollutkaan niin paksu ja lihakas kuin toisten, kuitenkin oli niin lujatekoista lihasrakennetta, niin kauniin sopusuhtaisesti kehittynyt, että nuo kolme tarkastelijaa yhtaikaa lausuivat ihmettelynsä.
»Hyvä, mies, mikä ase sinulla on?» Klodius virkkoi vahataulu kädessä.
»Me alotamme _kestuksella_ ja jatkamme, mikäli olemme hengissä, miekoin», Tetraides vastasi terävästi ja katseessa kateensekainen välke.
»Kestuksella!» Glaukus huudahti. »Siinä teet väärin, Lydon. Kestus on kreikkalaista lajia, tunnen sen hyvin. Sinun pitäisi sitä varten olla väkevämpi, olet liian laiha -- hylkää kestus.»
»En voi», Lydon sanoi.
»Mikset?»
»Olen sen jo sanonut -- hän on minut haastanut.»
»Mutta hän ei vaatine juuri tuota asetta.»
»Minun kunniani sitä vaatii», Lydon vastasi ylpeänä.
»Minä lyön vetoa Tetraideesta, kaksi yhtä vastaan, kestus voittaa», Klodius sanoi. »Sopiiko, Lepidus? Ja miekoista sama veto.»
»Vaikka panisit kolme yhtä vastaan, en sittekään tule mukaan», Lepidus sanoi. »Lydon ei koskaan pääse miekkoihin asti. -- Sinä teet pilaa minusta.»
»Mitä sanot sinä, Glaukus?», Klodius virkkoi.
»Hyväksyn kolme yhtä vastaan.
»Kymmenen sestertsiaa[21] siis kolmeakymmentä vastaan.»
»Niin.»
Klodius merkitsi vedon vahatauluunsa.
»Anteeksi, jalo suojelijani», Lydon virkkoi matalalla äänellä Glaukukselle, »kuinka paljon arvelet voittajan saavan?»
»Kuinka paljon? Ehkä seitsemän sestertsiaa.»
»Oletko varma, että se on niin paljo?»
»Ainakin niin paljo. Mutta häpeä! -- kreikkalainen ajattelee aina kunniaa eikä rahaa. Oi, roomalaiset, aina te olette roomalaisia!»
Gladiaattorin ruskeat posket punehtuivat.
»Älä käsitä minua väärin, jalo Glaukus. Minä ajattelen kumpaakin. Mutta en koskaan olisi ruvennut gladiaattoriksi muun kuin rahan vuoksi.»
»Oi, epäkelpoa sinua. Hävetkösi! Rahanahne ei ole koskaan sankari.»
»En ole rahanahne», Lydon sanoi ylpeänä ja vetäytyi huoneen toiseen päähän.
»Mutta en näe Burboa, missä on Burbo? Minun täytyy puhua Burbon kanssa», Klodius huudahti.
»Hän on tuolla sisällä», Niger vastasi viitaten vastapäätä olevaan oveen.
»Ja missä on Stratonike, se vanha hyväkäs?» Lepidus kysyi.
»Mitä? Hän oli juuri täällä ennenkuin te saavuitte. Mutta hän kuuli tuolta sisältä jotakin epäilyttävää ja hän meni sinne. Polluks avita! Vanhalla Burbolla on ehkä tuolla takahuoneessa joku naikkonen. Kuulin äsken naisen äänen kirkuvan. Tuo vanha akka on mustasukkainen kuin Juno.»
»Hoo, mainiota!» Lepidus huudahti nauraen. »Tule, Klodius, menkäämme jakamaan saalis Jupiterin kanssa! Ehkä hän on löytänyt Ledan.»
Samassa heidän korviinsa tunkeutui luja tuskan- ja kauhunhuuto.
»Oi, säästäkää minua! Minähän olen vain lapsi. Olen sokea, -- eikö siinä ole rangaistusta kyllin?»
»Oi, Pallas auttakoon! Minä tunnen tuon äänen. Sehän on minun kukkastyttö raukkani», Glaukus huudahti ja syöksyi samalla huoneeseen, josta huuto kuului.
Hän tempaisi oven auki. Hän näki Nydian vääntelehtivän tuon hurjistuneen noita-akan kynsissä; ja vereen tahraantunut nuoranpätkä oli jälleen koholla -- se oli äkkiä pysähtynyt.
»Raivotar!» Glaukus kiljahti temmaten vasemmalla kädellään Nydian toisen otteesta, »kuinka voit siten kohdella tyttöä -- omaa sukupuoltasi, lasta! -- Nydiani, lapsirukkani!»
»Oi, sinäkö se olet -- oletko Glaukus?» kukkastyttö huudahti riemuiten. Kyynelet kuivuivat hänen poskelleen, hän hymyili, hän vaipui Glaukuksen rinnoille, hän suuteli hänen vaatteitaan häntä syleillessään.
»Ja kuka sinä olet, sinä hätiköivä vieras, joka tunkeudut vapaan naisen ja hänen orjansa väliin? Jumalat auttakoot! Huolimatta hienosta tunikastasi ja paksuista tuoksuistasi, epäilen sittenkin, ettet ole roomalainen, miekkoseni.»
»Ei niin rajusti, emäntäni -- ei niin rajusti!» Klodius sanoi astuen Lepiduksen kanssa nyt sisälle. »Tämä on minun ystäväni ja henkiveljeni. Et saa kieltäsi pieksää häntä vastaan niin tuimasti. Ihanaa. sataa kiviä!»
»Anna minulle minun orjani!» amatsooni kirkui tarttuen voimakourillaan kreikkalaista rintaan.
»En, vaikka kaikki raivottaret, sinun sisaresi tulisivat sinua auttamaan», Glaukus vastasi. -- »Älä pelkää, Nydia kulta, ateenalainen ei koskaan hylkää onnettomia.»
»Kuulkaa!» Burbo virkkoi nousten. »Turhaa melua yhdestä orjasta. Päästä tuo nuori mies -- vaimo, anna hänen mennä; hänen tähtensä jääköön tämä tuhma juttu toistaiseksi.» Näin sanoen hän tempaisi, tai paremmin laahasi hurjistuneen vaimonsa pois.
»Tänne tullessamme», Klodius sanoi, »oli täällä vielä joku muukin.»
»Hän on poistunut.»
Ja Isiksen pappi oli todella pitänyt aikaa sopivana pujahtaa tiehensä.
»Oh, hän oli minun ystäviäni, juomaveikko, rauhanihminen, joka ei rakasta tällaisia kotiriitoja», Burbo sanoi huolettomasti. »Mutta mene, lapsi, sinähän revit muuten nuoren herran tunikan, kun häntä niin rajusti syleilet. Mene, olet anteeksi saanut.»
»Oi, älä hylkää -- älä hylkää minua!» Nydia valitteli likistyen yhä kiinteämmin atenalaiseen.
Liikutettuna toisen avuttomasta tilasta ja tuntien mielihyvää siitä, että tyttö turvautui hänen apuunsa, kreikkalainen istahti eräälle karkeatekoiselle tuolille. Hän nosti tytön polvilleen, kuivasi hänen olkapäästään veren hänen pitkillä hiuksillaan, suuteli kyynelet pois hänen poskiltaan, kuiskasi hänen korvaansa niitä tuhansia lohdunsanoja, joilla me tyynnytämme lapsen tuskan. Ja niin kauniilta hän näytti tässä miellyttävässä lohduttajantoimessaan, että Stratonikekin tunsi piston julmassa sydämessään. Hänen olemuksensa tuntui jalostavan tuon matalan ja pimeän majan -- nuorena, kauniina, mainehikkaana hän tuntui olleen luotu tekemään hyljättyjä sydämiä onnellisiksi!
»Kukapa olisi uskonut, että sokeaa Nydiaa noin kunnioitetaan!» tuo vanha akka sanoi kuivaten kulmiaan.
Glaukus katsahti Burboon.
»Mies hyvä», hän sanoi, »tämä on sinun orjasi. Hän laulaa kauniisti ja osaa hyvin hoitaa kukkia. Tahdon lahjottaa sellaisen orjan eräälle ylhäiselle naiselle. Tahdotko myydä hänet minulle?» Tätä sanoessaan hän tunsi, kuinka ihastuksen värähdys kävi tyttöparan lävitse; hän hypähti pystyyn, työnsi sekaisen tukkansa kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen ilmein kuin _hän näkisi_.
»Myydä Nydiamme -- ei käy päinsä», Stratonike virkkoi jyrkästi.
Nydia lysähti kokoon huokaisten ja tarttui jälleen suojelijansa vaatteisiin.
»Mitä tyhmyyksiä!» Klodius virkkoi käskevänä. »Teidän täytyy minua totella. Mitä, mies, mitä, vanha vaimo! Jos minua loukkaatte, niin oma se on häviönne. Eikö Burbo ole minun serkkuni Pansan klientti? Enkö minä ole amfiteatterin ja sen sankarien puhetorvi? Jos minä sanon sanankin, on teidän viinitupanne kiinni, ettekä te myy senjälkeen enää mitään. -- Glaukus, orja on sinun.»
Burbo raapi korvallistaan aikalailla nolonnäköisenä.
»Tyttö on minulle arvokkaampi kuin painonsa kultaa.»
»Sano hintasi, olen rikas», Glaukus sanoi.
Vanhat italialaiset olivat samanlaisia kuin nykyisetkin -- kaikki oli heillä kaupan, saati tuollainen sokea tyttöparka.
»Maksoin hänestä kuusi sestertsiaa, nyt hän on kahdentoista arvoinen», Stratonike mutisi.
»Maksan kaksikymmentä. Lähtekäämme heti viranomaisten luo ja sitten saat tulla noutamaan rahat kotoani.»
»En olisi tyttöä myynyt sadastakaan», Burbo vetistellen virkkoi, »ellen olisi tehnyt jalon Klodiuksen mieliksi. Ja sinä tahdot kai Pansalle puhua amfiteatterin _designatorin_ paikasta, jalo Klodius. Se on varsin sopiva toimi minulle.»
»Sinä saat sen», Klodius vakuutti ja lisäsi kuiskaten Burbolle: »Tuo kreikkalainen voi olla sinun onnesi. Rahaa vuotaa hänestä kuin seulasta. Merkitse tämä päivä valkealla liidulla, Priamukseni!»
»_An dabis_?» Glaukus sanoi käyttäen tavallisia ostajan sanoja myyjälle.
»_Dabitur_, Burbo vastasi.
»Kuinka, saan siis lähteä kanssasi -- sinun kanssasi? Oi, mikä onni!» Nydia saneli miltei itsekseen.
»Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa kreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.»
Tyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän huokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:
»Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.»
»Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!»
4 LUKU.
Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.
Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat hengenlahjat -- nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas, siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä, jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa, mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni -- ja sellaisesta voivat vain harvat kyvykkäät miehet ylpeillä -- hän kykeni herkkää älyään muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa -- se oli hänessä kehittynyt riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä. Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti, että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön -- kaiken tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan -- se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein ihmisen johtaa -- huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille henkevämmän leiman.