Chapter 4

Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis (egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.

Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.

Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi -- ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat salakähmäiset sanat:

»Nyt ratsujen lailla lainehet lyö ja syvällä aukee hautojen vyö; tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee, mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»

Ääni vaikeni -- joukko hengitti vapaammin -- kauppiaat rauhottuivat. -- »Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät vaaran. Oi, armollinen Isis!»

»Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»

Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi -- sillä Isiskultti kielsi puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille oli miltei mahdoton pidättyväisyys -- ja suoritti viimeisen uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt, lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.

Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena), vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet, ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää muutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan: voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.

»Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»

»Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo -- eikö merimies ole rauhassa merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»

»Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään huoneeseen?»

»Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia, kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.

»Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon -- tarvon -- muovailen niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita, naisista --.»

»Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.

»Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys. Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä -- kehittää heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit; tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan. Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja. Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet joukkoonne; hän on teikäläisiä.»

»Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme, puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi. Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen ilmauksina. Oraakkelimme -- ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia _ne_ ovat.»

»Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista, joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle opettaa, että on kaksi pyhyysastetta -- edellinen on _usko_, -- jälkimäinen _harhakuva_, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita vasten.»

»Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että sinäkin, Arbakes.»

»Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se on herännyt minussa -- mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä kuningattareni -- morsiamen -- sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»

»Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena», Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista, viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa täydennykseksi.

»Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi -- terävä -- häikäisevä -- syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, -- tarvitsee vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»

»Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.

»Ei, hän rakastaa minua -- mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä, joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä ja kunnianhimoinen -- ylpeä hengenlahjoistaan -- runoilijakyvyistään -- seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään. Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät -- hänen runonsa heidät lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan seuraajaksi.»

»Tai Saphon.»

»Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle tielle -- tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon antaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja loistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on kuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista toivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen kuvastimeen. Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä keikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän paremmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä, jotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni -- herätän hänen mielenkiintonsa -- ärsytän hänen intohimoaan -- valtaan hänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene vallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen elämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.»

»Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat kuuluisat taitavuudestaan.»

»En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja hän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun vesaan.»

»Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.»

»Egypti», Arbakes vastasi, »on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on meidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen Egyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän kunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen suhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista ja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se voi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta. Joka tapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja sydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun, jälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.»

»Ja miten voin sinua auttaa?»

»Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää, sytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme -- ne taidot, joihin Egypti on nuoret oppilaansa harjottanut, -- kaikki täytyy käyttää ja uskonnon salaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.»

»Ah, nyt käsitän -- tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me pidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme viettäneet.»

»Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet sellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli -- se on helpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!»

5 LUKU.

Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita.

Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti, täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta, kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut. Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla seinillä -- ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet nuoren Glaukuksen sydämessä.

»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen kuullut hänen puhuvan -- olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»

Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.

»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko tulla?»

»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet kutsumustani laimiinlöisi.»

»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»

»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen äänellä.

Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»

»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»

»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään -- sillä voiko kukaan, joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata -- voiko kukaan sellainen pahoin voida?»

»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia -- kuinka oletkaan kasvanut? Ensi vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»

Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»

»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»

»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»

»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»

»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä kastelemassa.»

»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. -- Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa muistettiin.

Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi, »ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»

»Sairas, Nydia -- mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime vuonna.»

»Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa alkoi kastella kukkia.

»Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et näe maata -- et aurinkoa -- et merta -- et tähtiä -- ja ennenkaikkea et voi nähdä Ionea.»

Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen sointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi, kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi. Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota intohimoisesti kaivattiin -- hän oli valtijatar, hänen sielunsa jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei se ole koskaan rakastanut.

Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta, tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen, ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut miellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.

»Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.

»Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka unohtavat ne.»

»Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.

Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan, jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.

Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman miellyttävämpi ääni:

»Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin satakielistään.»

»Oi, en tahdo -- en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»

»Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.

»Koska -- koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit, jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa --.»

»Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.

Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.

* * * * *

Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan; ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan, kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään. Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja, temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty -- mutta kuinka ihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut. Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista. Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.