Chapter 3

»Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»

»Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»

»Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä varten höllemmälle tunikansa vyön.

»Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»

»Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää tarjolla, he antavat meille ostereita.»

»Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.

»Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin, työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut. Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen esitykseen.»

Edili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin hyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva Lepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti: »Herkules.» Liehijä Klodius murahti: »Edopolus», ja kuudes pöytävieras, Klodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa, mitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään ylistää -- parasiitin parasiitti -- antoi myöskin kuulua: »Edopolus.»

»Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me kreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, -- todellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli -- miehen voima miestä vastaan -- jalo ottelu -- surunsekainen voitonriemu -- ylpeys kohdata tasaväkinen vastustaja, -- sääli voittaa toinen. -- Mutta ettehän te minua ymmärrä.»

»Tämä lammas on mainiota», Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli paisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli soiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin hitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean taidetyönsä.

»Kokkisi on varmaankin sisilialainen», Pansa virkkoi.

»Niin on, Syrakusasta.»

»Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme pienen pelin järjestää.»

»Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani panna vetoon -- sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»

»On, Fillida -- hurmaava tanssijattareni.»

»En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten tukkaseppelettään.

Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat Horatiuksen laulua, joka alkaa: »_Persicos odi_ j.n.e. ja jota on niin vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.

»Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme veroisesti.»

»Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.

»Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.

»Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme eeposta -- kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi. »Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha -- siinä heidän päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa -- me emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen toimintaa. Kuolematon Fulvius!»

»Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava -- siinä on todellista uskonnollista innoitusta.»

»Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.

»Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa. Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat, he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan yöstään hartaudenharjotuksissa.»

»Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut, mutta ei itseään.

»Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.

»Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]

»Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.

»Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.

»Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin ja se on -- ei mitään.»

Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.

»Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä -- edilin velvollisuus on suojella rikasta miestä.»

»Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan -- Kristuksen opetuslapsista?»

»Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää, alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»

»Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»

Toinen ruokalaji oli syöty -- juhlijat ojentelivat leposohvillaan, syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.

»_Bene vobis_ (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso, noppanappulat hymyilevät meille.»

»Kuten haluat», Glaukus virkkoi.

»Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin lakia.»

»Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita, joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen liiallisuus.»

»Kuinka viisasta», varjo tokasi.

»Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa virkkoi.

»Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus sanoi.

Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä haukotteluun.

»Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja _Aululariasta_.

»Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa samasta huvinäytelmästä.

Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä, pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain) suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä viini oli ja kuinka vanhaa.

»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on mainiota.»

»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten meidätkin, varhain valmistanut -- viinin Vulkanuksen liekit -- meidät hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»

»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee pieni annos rosininväriä.»

»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli tapana.

»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea, täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen arvo silmissäsi silti vähentykö.»

»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»

»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.

»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.

»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.

»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa -- ei mitään juhlan johtajaa -- ei mitään _rex convivii_. Eivätkö roomalaiset ole kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka viime yönä sävelsin; sen nimenä on: _Hetkien bakkushymni_.»

Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja -- rytmein seuraavan laulun:

_Hetkien iltahymni_.

Kesäpäivän pitkän ja helteisen Oomme väikkyneet. Nyt yön luo uksien harmaiden Oomme säikkyneet; Sulot raienneet Taas laulut on, päivisin vaienneet. Taas kreetitär purppurasuu, Min hämärä kutsui karkelullen, Laulellen lemmestä lohduttuu Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen. Taivaalta, hiljaa mi tummenee, Tähdet jo tyyninä silmäilee, Ja lauluni ees Aalto entää sees, Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa. Tytön polvell' on pantterin pää, Hänen katseensa päihdyttää; Mut virran kiitävän kaltahalla. Viinipuun vehreiden oksien alla, Arat faunit lempeä laulaa, Nuo viekkahat veikot. Nuo kelmit, nuo nauravat peikot. Arat faunit lempeä laulaa.

2.

Lennosta uupuneet Pitkän jo oomme päivän, Ikävät on askeleet Läpi öisen ankean häivän. Siipemme väsyneet virkistäy Heloviinein, hehkuin mi ennättäy Elon maljoihin lähteestä valkeuden, Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden; Näet päivyt, ehtinyt maillehen, On viinille säihkynsä suonut: On auringon-aarteita tertut nää, Valon lähteitä sen, mihin silmäjää Hän, tuonelan maille mi raueten jää, Jumalhurmaa kun hetken on juonut.

3.

Ja malja Zeullen ja Lemmellen, Ja malja poijalle Maian[8] Ja kunnia immelle kolmellen,[9] Suloparvelle neljän Aglaian. Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat Ajan-neidoille solmikaat, Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat, Ja Bakkhosta kutsukaat! On parhain tuo, joka parhain suo Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo Ja kutsuvi kisahan kimmat. Me kiidämme, kunnekka siukuen Me syöksymme säihkyhyn lähtehen; Kun kohoomme höyhenet valuen sitten, Veen vihmomme keskehen kukkasitten. Me hehkumme, hehkumme. Kuule! Idän immet, vettä mi viisti, Kristalliluolahan saaliina riisti Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin; Niinpä nyt, niinpä nyt me Nuoren jumalan syliimme suljemme, Karkelusaatossa kiitäen kuljemme, Huimasti huutojen, laulujen soiden, Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!

Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.

»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»

»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan -- toverit, malja ihanan Ionen kunniaksi!»

»Ione -- nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»

»Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»

»Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»

»Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.

»Satakieleltä -- suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.

»Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.

»Tiedä siis --» Lepidus virkkoi.

»Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi kuin kuiva kaisla.»

»Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.

»Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä -- niitä pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»

»Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä, ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»

»Hänen rakastajansa -- siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi paha vika -- hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään, mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»

»Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.

»Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»

»Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.

»Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»

»Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi --», hän jatkoi ravistellen jälleen noppapussia.

»Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi muualle!»

Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli, kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.

»Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt _caniculaen_» (matalin heitto).

»Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan noppapussia. »Oi, _ahna Venus_ -- siinä on Venus itse», kun hän jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»

»Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan uhrannut hänen alttarilleen.»

»Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»

»Glaukus parka -- hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse», Sallustus lisäsi samalla äänellä.

»En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»

»Pahoittelen --», Klodius alkoi.

»Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.

»Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä, että sinä olet minun voittajani.»

Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta taivaaseen.

»Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.

Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi, suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin (Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon. Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi -- viimeinen ruokaluku lausuttiin -- tultiin portaat alas -- kuljettiin valaistun atriumin kautta -- ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.

He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat, ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.

»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan peristyleen.

»En, hän on Napolista.»

»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.

4 LUKU.

Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään.

Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily synkissä kasvoissaan.

»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti, »työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi -- niin, vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne -- runoutenne -- lakinne -- taiteenne -- barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te, jäljittelijöiden matkijat -- roomalaiset muka? -- ei, riistäjälauma -- _te_ olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. _Meidän_ isäntiämme -- ei, ei _minun_! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa, niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee. Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja -- nautintoja joita ei alhainen silmä näe -- rikkaita, loppumattomia nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain, te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»

Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen temppeliin.

Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää ihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa, kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien aukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren hoviseurueeseen, -- hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään, koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.

Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista. Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.

Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.

»Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin), »mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen? Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin kysymykseen vastausta kaivataan?»

»Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta. Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen näinä ahtaina aikoina.»

Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.