Chapter 5

Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut, mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän, ajatus, aistit, mielikuvitus -- kaikki olivat sen palvelijoita ja pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja rikkaita kun olivat -- samaa säätyä ja samaa henkeä -- ei mikään estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin -- tietämättä, että niihin on usein käärme kätkeytyneenä.

Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla, joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin Ione katkaisi äänettömyyden.

»Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan tällaisesta hetkestä!»

»Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»

»Oli.»

»Ja hän on nyt täällä?»

»Niin on.»

»Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»

»Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen pappi.»

»Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa», lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet siihen sai?»

»Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään egyptiläisen -- ystävämme ja suojelijamme -- kaunopuheisuus herätti hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»

»Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»

Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.

»Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»

»Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen -- oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään seuraan?»

»Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»

»Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.

Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:

»Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»

»Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme. Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua. Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki vastenmieliseksi.»

»Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.

»Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»

»Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta) joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on elättänyt iäksi sammunutta tulta.»

Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä uppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he rakastivat toisiaan!

6 LUKU.

Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa uutta saalista varten.

Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.

Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen. Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan. Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti, että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi, ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.

Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan luotuina nojautui erääseen puuhun.

»Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen olalle.

Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta. »Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua alinomaa välttelet?»

Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.

»Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»

»Minä? -- en mitään.»

»Mikset minuun enää luota?»

»Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»

»Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita oli siellä täällä lehdossa. He istuivat -- ja heitä ympäröivä synkkä yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.

Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät, pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja heikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta, mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä voimia ylenmäärin käyttämään.

»Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut heidän taikatempuistaan ja petoksistaan -- ja luulet nyt, että minäkin olen sinua pettänyt -- sinun puhdas mielesi on saastutettu -- luulet, että minäkin olen niitä -- --.»

»Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon etsintään -- ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä karkeimpia petoksia -- sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille -- ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet rehottivat; -- sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, -- näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet menetellyt halpamaisesti -- sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon, uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena, edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita, jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia -- ja nyt -- nyt --.»

Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.

»Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi, ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä siunataksesi.»

Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden egyptiläiseen.

»Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet ja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan, Egypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on tarina -- älä säikähdä! -- Se mitä Isis aistillisesti esittää on todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se esittää, on kaiken äiti, -- salaperäinen, ikivanha, käsittämätön kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä, ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa. Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus, jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä? Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme, menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen -- valo alkaa hämärän poistaa.»

Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen vaikutuksen -- sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.

»Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat -- saivat näet kaikki tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja -- jalot tarkastelut ja uutterat tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä _ei ole_ harhakuvaa; he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta! Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi; kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja päähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana ohjattavakseni -- pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka vielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit. Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides, olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut, ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»

Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta keskeytystä:

»Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas, joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi sellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi enää kääntyä. Käy eteenpäin -- minä ohjaan sinua.»

»Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies? Uusia petkutuksia -- uusia --»

»En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet, joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä iltana luokseni. Kätesi!»

Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.

Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen, hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja pelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä viihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra, josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä. Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia puolia -- marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai epätoivoon joutumaan.

Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.

»Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon. Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa kunniassaan.»

»Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»

Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.

»Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan väkinäisesti hymyillen.

»Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.

»Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä, sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»

»Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua -- juhlin ja kukkaseppelin -- partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat arvottomia.»

Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää egyptiläistä.

»Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin erikoisen maun. Ja -- Herkules avita -- jos minä sinun ikäsi saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden kevyestä ajanvietteestä.»

Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.

»En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»

Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:

»Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»

»Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi hieman hämillään.

Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän virkkoi hymyillen:

»Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja askarrelkoon siellä.»[10]

»Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»

»Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu Kreikkanne.»

»Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he laatineet toiset lait.»

»Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi voiden tuskin kiihtymystään hillitä.

»Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan», Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.

»Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla. Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää? Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys -- ja sillä on ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle -- että miehet ovat kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille lapsilleen, joita nainen kasvattaa -- aviomiehille, joiden ystäviä, ei, auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle. Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta, sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi: