Chapter 33
Näyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden joukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo oli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset muotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi esiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista sen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja paksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi -- hän voihki käärmeen saastaisen hengityksen löyhkästä -- hän tunsi itsensä kuoleman omaksi. Sitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui hänen korvaansa seuraavat sanat:
»_Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut käärmeeksi, ja se rusentaa sinut_!»
Arbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon -- hänen hiuksensa seisoivat pystyssä -- otsa oli hien peitossa -- silmät tuijottivat jäykkinä eteenpäin -- hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen, kauhean unen tuskista. Hän heräsi -- tointui vähitellen -- hän kiitti jumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta -- hän katsahti ympärilleen -- aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa pienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista -- hän oli jälleen päivän mailla -- hän iloitsi -- hän hymyili -- hän katsahti jälleen eteensä, ja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot -- elottomat huulet -- valjut huulet -- Vesuviuksen velhon.
»Haa!» hän kiljaisi peittäen silmänsä. »Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä kuolleitten parissa?»
»Mahtava Hermes -- et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!»
Pitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.
»Se oli siis unta», hän virkkoi. »Hyvä -- älkäämme siis enää uneksiko, tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja mitä asiaa?»
»Tulin varottamaan sinua», noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.
»Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?»
»Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä aikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut voimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen kurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen puhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna nousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria, mustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja jätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen etäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja. Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu kuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja pakene!»
»Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen maljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka ei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin ne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat kaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta», egyptiläinen jatkoi miettiväisenä, »ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka tahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian jättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin valmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?»
»Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa, kunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää; kaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet luvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.»
»Niin olen», egyptiläinen vastasi, »niin olen luvannut. Mutta, nainen», hän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana toisen piirteitä, »sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat elää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?»
»Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea», noita-akka vastasi terävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan tähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten päästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: »Aika kuluu; minun täytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse elämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.»
Velho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa avariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi: »Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä. Mutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös alas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren rannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja, kunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa. Hyvästi!»
»Pois, kuolemankorppi!» Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan rääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja yöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan hänet.
Amfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes pukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli hohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä kallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen viitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta tyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin asti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan laiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä keinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä kunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki, jolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta ja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa suureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.
Ylhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien orjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso »perhe» oli jo ulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.
Suureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon Sosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn jäädä kotiin.
»Kallias», Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti hänen vyötään, »olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen päivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa ja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen ostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.»
»Niinkö pian? -- Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen suojattinsa, Ione?»
»Seuraa mukana. Riittää siitä -- onko aamu kaunis?»
»Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.»
»Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat ovat järjestyksessä.»
Jäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä pylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille päin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa telttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli mukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä nautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa, outoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli -- se oli leijonan karjuntaa. Kokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta vaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä -- naljailtiin tuon kuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.
»Te villipedot!» Arbakes mutisi halveksivasti, »oletteko te olevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni puolustaakseni -- teille on murha leikkiä!»
Hän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina vihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin itse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin pilviin.
»Meillä on vielä aikaa, jos maanjäristys uhkaakin», Arbakes ajatteli ja palasi huoneeseensa. Hän sivuutti pöydän, jolla olivat hänen salaperäiset papyruskäärönsä ja kaldealaiset laskelmansa.
»Kunnioitettava tiede», hän tuumiskeli, »en ole sinulta neuvoa kysynyt siitä asti, kun viimeksi vältin vaaran, josta minua varotit. Ja mitä turhia? -- Tiedän, että _tästälähin_ tieni on loistava ja tasainen. Eivätkö tapahtumat jo ole sitä todistaneetkin? Pois epäily -- pois sääli! Heijasta, oi sydämeni -- heijasta tulevaisuuttani varten vain kaksi kuvaa. -- Vallan ja Ionen kuvat!»
2 LUKU.
Amfiteatterissa.
Nydia, jolle Sosia oli vakuuttanut jättäneensä kirjeen Sallustuksen omiin käsiin, oli saanut jälleen toivoa. Hän uskoi, että Sallustus hetkeäkään kadottamatta kiiruhtaa preetorin luo -- tulee egyptiläisen taloon -- vapauttaa hänet ja päästää Kalenuksen vankeudesta. Samana yönä Glaukuskin pelastetaan. Mutta! yö kului -- hämärä koitti; hän kuuli vain orjien astuntaa hallissa ja peristylessä ja heidän äänensä, kun he valmistautuivat juhlaan. Silloin tällöin tunkeutui hänen korvaansa myöskin Arbakeen käskevä ääni -- nyt kuului huumaavaa soittoa; pitkä saattue oli lähtenyt amfiteatterille ahmimaan silmillään atenalaisen kuolinkamppailua!
Arbakeen kulkue eteni verkalleen ja juhlallisesti, kunnes saavuttiin paikalle, missä kantotuoleissa tai vaunuissa saapuneitten täytyy poistua ajoneuvoistaan. Arbakes poikkesi käytävään, jonka kautta arvokkaimmat katselijat päästettiin sisään. Hänen orjansa, jotka nyt sekaantuivat suureen joukkoon, joutuivat näytettyään ensin pilettinsä, (ne olivat nykyisten oopperapilettien muotoisia) erikoisten virkamiesten opastamina _populariaan_ (rahvasta varten asetetuille penkeille). Paikaltaan Arbakes nyt silmäili sitä valtavaa ja kärsimätöntä joukkoa, joka täytti tuon suunnattoman teatterin.
Ylärivillä, miehistä erillään istuivat naiset, joiden kirjavat puvut kaukaa näyttivät värikkäältä kukkaniityltä. Lienee tarpeetonta lisätä, että he olivat koko teatterin rupattelevin ryhmä; ja monta katsetta tähtäytyi heihin, etenkin niiltä penkeiltä, joilla istuivat nuoret ja naimattomat miehet. Parhailla paikoilla, aivan arenan ympärillä istuivat ylhäissyntyisimmät ja rikkaimmat katselijat -- viranomaiset, senaattorit ja ritariston jäsenet.[94] Käytävät, joita pitkin oikealta ja vasemmalta päästiin näille paikoille, veivät soikean arenan kumpaankin päähän, ja täällä olivat myöskin taistelijoiden kopit. Käytävien korkea hakuliaitaus esti villipetoja hyökkäämästä katsojien kimppuun ja pakotti ne tyytymään niille varattuun saaliiseen. Pitkin rintavarustusta, joka ympäröi arenan ja jolta tuolirivit asteettain kohosivat, oli gladiaattorien voimalauseita ja freskomaalauksia, jotka kuvasivat taisteluja, joita varten teatteri oli rakennettu. Rakennuksessa oli joka paikassa näkymättömiä putkia, joista päivän kuumimmillaan ollessa pirskotettiin katselijoihin kylmää, viillyttävää vettä. Amfiteatterin virkailijat olivat yhä vielä kiinnittämässä suurta telttikattoa (eli _velariaa_), joka peitti koko aukeaman, ja jonka loistavasta asusta kampanialaiset ylpeilivät. Se oli kudottu valkoisimmasta apulialaisesta villasta, ja siinä oli heleänpunaisia juovia. Telttikattoa ei tänään saatu niin hyvin paikoilleen kuin ennen; lieneekö se johtunut työmiesten tottumattomuudesta vai oliko koneisto jollakin lailla epäkunnossa, sitä ei tiedetä; sitäpaitsi telttikaton suunnattoman koon takia työ olikin tavallista vaikeampaa -- ja miltei mahdoton rumalla ja tuulisella säällä. Mutta ilma oli nyt niin merkillisen tyyni, että katsojat eivät näyttäneet voivan oikein antaa anteeksi työmiesten taitamattomuutta; ja kun _velariaa_ ei lopultakaan saatu umpeen pingotetuksi, joten suuri aukko oli sen keskellä yhä näkyvissä, puhkesi katselijoiden tyytymättömyys äänekkäisiin huutoihin ja sadatuksiin.
Edili Pansaa, jonka kustannuksella leikit oli järjestetty, harmitti aimo tavalla tämä puutteellisuus, ja hän hautoi ankaraa kostoa leikkien ylipäällikölle, joka turhaan puuhaili ja voivotteli ja puuskuttaen hääräili saadakseen katoksen paikoilleen.
Mutta äkkiä humu taukosi -- työmiehet herkesivät puuhastaan -- joukko rauhottui -- aukko unohdettiin -- sillä nyt, rumpujen päristessä gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa arenalle. Hitaasti ja vakaasti he kiersivät tuon soikean aukean, salliakseen katselijoiden täysin siemauksin nauttia heidän raudankovista pelottomista piirteistään, katsella heidän väkeviä vartaloitaan ja tukevia käsivarsiaan ja lyödä vetoja, joita hetken kiihotus ja oikku olivat omiaan saamaan aikaan.
»Oh!» Fulvian leski huudahti Pansan emännälle, kun he kumartuivat korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. »Näetkö tuota jättimäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkurisissa varustuksissa hän on?»
»Niin», edilin vaimo vastasi painokkaasti, sillä hän tunsi taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, »hän on _retiarius_. Hänellä on, kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, hänellä ei ole muita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja taistelee Sporuksen, tuon juurevan gladiaattorin kanssa, jolla on pyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla niinikään ei ole varustuksia; hänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin -- kuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy suljetuin silmikoin.»
»Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja miekkaa vastaan?»
»Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia; retiariuksella on kaikki edut puolellaan.»
»Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti -- se ei oikeastaan sovi! Venus avita! mutta kuinka sopusuhtainen hänen vartalonsa onkaan!»
»Hän on Lydon, nuori alottelija; hän on uhkarohkeasti uskaltanut taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla vaatetetun tai pikemmin vaatettamattoman gladiaattorin -- Tetraideen kanssa. He alottavat ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella. Sen jälkeen he taistelevat täysissä varustuksissa käyttäen miekkaa ja kilpeä.»
»Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.»
»Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoo kolme yhtä vastaan hänen tappiostaan.
»Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!» leski huudahti, kun kaksi kiireestä kantapäähän varustettua gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein liikkein arenan ympäri. Muistuttaen suuresti keskiaikaisia turnausritareita heillä oli keihäät ja pyöreät, taidetekoiset kilvet. Heidän varuksensa olivat kudotut teräslangoista, mutta ne peittivät vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit tekivät heidän ulkoasunsa maalauksellisiksi ja siroiksi. Heidän paljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan yläpuolelle. »Oh, ihanaa! Ketä nuo ovat?» leski kysyi.
»Toinen on Berbiks -- hän on kaksitoista kertaa voittajana selviytynyt; toisella on tuo vaativa nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.»
Tämän keskustelun aikana olivat alkuvalmistelut suoritetut loppuun. Nyt seurasi valeottelu puumiekoin useitten gladiaattorien kesken, jotka oli määrätty vastakkain. Näiden joukossa herättivät Roomasta vuokratut kaksi gladiaattoria suurinta ihmettelyä; lähinnä heitä ihailtiin enimmin Lydonin siroa taistelutapaa. Tätä valetaistelua kesti korkeintaan tunnin; eikä se herättänyt suurta innostusta paitsi niissä arenataistelujen erikoistuntijoissa, jotka puhdasta taidetta pitivät raakaa ponnistelua nautittavampana. Suuri katselijajoukko riemuitsi, kun se oli ohi ja kun se nyt sai odottaa kauheampaa näytelmää. Taistelijat ryhmittyivät edeltäkäsin laaditun ohjelman mukaan parittain; heidän aseensa tutkittiin, ja päivän vakavat taistelut alkoivat mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa -- sen katkaisi äkkiä sotainen soitto, joka kiihotti taisteluun käymään.
Usein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku _bestiariuksista_ eli pedoille määrätty gladiaattori ensin teurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana antaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien mielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen teilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit alottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain, senjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä, ja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain. Tämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman historian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei saa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia, jommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota pääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin taitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat samalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa amfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten muissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse Roomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava näytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata: suunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon 15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan -- ei mitään tekaistua murhenäytelmää -- ei mitään lavaesitystä -- vaan todellista taistelua voitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja kuolemasta!
Hevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää) kummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat syöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä vastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun Nobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.
»Hyvin tehty, Nobilior!» preetori huudahti antaen siten merkin yleisille hyvä-huudoille.
»Mainio pisto, Berbiks!» Klodius vastasi paikaltaan.
Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä paisumistaan paisuivat.
Hevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän ajan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan päähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja putosi.
»Nobilior! Nobilior!» kansa riemuitsi.
»Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa»,[95] Klodius voihkaisi hammasten raosta.
»_Habet_! -- hän on saanut kylläkseen», Pansa sanoi rauhallisena.
Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki armahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään -- keltin sydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren mukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin lähtenyt.
»On sääli, että se kävi niin pian -- se oli liian vaivatonta», Fulvian leski valitteli.
»Niin -- en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen ruumiinsa ympärille -- he laahaavat sen spoliariumiin -- nyt sirotetaan hiekkaa kentälle! Pansa ei mitään niin raskaasti valittele kuin sitä, ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen arenan hohtavalla suolalla ja sinooperilla, kuten Neeron tapana oli tehdä.»
»Hyvä, jos ottelu olikin lyhyt, seuraa sitä pian toinen. Kas nyt kaunis Lydon ystäväni astuu arenalle -- ja verkkomies -- ja miekkailija. Oh, suurenmoista!»
Nyt oli arenalla yhtaikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain kiersi heidän lanteittensa ympäri, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus; ja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisissä teräsvaruksissa, suurine kiipineen ja terävine miekkoineen.
Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampaa kuin muut kamppailut ja kun he siirtyivät arenan keskelle, jäivät muut aivankuin yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka tämä taistelu ratkeisi ja odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille tuhoavammat aseet, jolloin hekin alottaisivat taistelun. He seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.
Ensi silmäykseltä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän painoi huomattavasti enemmän; hänen lihaksensa olivat painuneet lihan sisään, sillä kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides taipumustaan lihota vartavasten edistänyt. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut, lihaksiset ja jonkun verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kyllä tinkii kauneusvaatimuksista, mutta lisää samalla voimaa ja tukevuutta. Mutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja sopusuhtaisesti kehittynyt mies, ja tarkka tuntija saattoi heti huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet -- raudankovat ja kiinteät. Ja mitä häneltä lihavuutta puuttuikin, sen korvasi hänen nopeutensa ja alotekykynsä; ja hänen päättäväisten kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja huolimatta heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta kaikuivat joukon huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.