Chapter 32

»Mitä uutta?» hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta -- »mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku ylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?»

»Ei, hyvä ystävä -- parempaa on tarjolla», taiteilija vastasi. »Ylevä Pansa -- kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä _viviariaansa_. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä niin varmasti katselekaan.»

»On ihana yö», orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, »ja koska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet kerran vielä nähdä.»

»Se on oikein», hänen uusi toverinsa vastasi, »eikä leijonaa ja tiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.»

Joukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset lamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat eivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta etenkin juuri naiset -- useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai rinnoilla -- olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän kimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien miesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka samalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen aiheuttamista kolauksista.

»Ahaa!» nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. »Sanoinhan aina sinulle -- että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä on tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.»

»Iloinen tyttö!» Sosia huomautti.

»On», nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. »Naiset rakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten hakenut opettajani lanistasta.»

»Niinkö?» Sosia sanoi irvistäen. »Kullakin oma makunsa.»

Joukko oli nyt saapunut määräpaikalle, mutta kun koju, jossa petoja pidettiin, oli tavattoman pieni ja ahdas, tuli tungos entistäkin rajummaksi. Kaksi amfiteatterin vartijaa oli asettunut oven eteen, ja he koettivat saada järjestystä syntymään siten, että päästivät sisään vain rajotetun määrän katsojia yhtaikaa, ja muut saivat odottaa vuoroaan, kunnes edelliset olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi. Sosia, joka oli ymmärtäväinen mies eikä juuri häikäillyt, osasi asettua ensimäisten sisäänpäästettyjen joukkoon.

Toverinsa, taiteilijan, kadotettuaan Sosia huomasi joutuneensa pieneen, ummehtuneeseen huoneeseen, jota harvat, rököttävät tuohukset valaisivat.

Pedot, joilla tavallisesti oli kullakin oma _viviariansa_, oli nyt pantu katselijoiden mukavuudeksi samaan häkkiin, mutta ne oli vahvalla rautaristikolla erotettu toisistaan.

Siinä nyt olivat nuo hurjat ja julmat erämaan vaeltajat, joilla oli miltei pääosa suoritettavana kuvaamassamme tapahtumasarjassa. Leijonaa, joka ei luonnostaan ole niin verenhimoinen kuin sen naapuri, oli nälällä kiihotettu, ja nyt se kulki edestakaisin ahtaassa häkissään hillittömänä ja uhkaavasti karjuen. Sen silmät kiiluivat raivoa ja nälkää; ja kun se hetkittäin pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään, vetäytyivät katselijat pelokkaina taaksepäin ja hengittivät nopeammin. Mutta tiikeri makasi rauhallisena ja pitkin pituuttaan ojennettuna häkissään ja vain silloin tällöin ruumistaan venytellen tai pitkään haukotellen se ilmaisi tuntevansa vankeuden tuskaa tai kärsivänsä ihmisjoukosta, joka oli tullut kunnioittaen sitä katsomaan.

»En ole Rooman amfiteatterissakaan nähnyt komeampaa leijonaa», virkkoi muuan jättimäinen, väkevä mies, joka seisoi Sosian vieressä, oikealla puolella.

»Olen aivan masentunut katsellessani sen jäseniä», kuului ääni Sosian vasemmalta. Siinä seisoi nuori, solakka mies kädet ristissä rinnoilla.

Sosia katsoi ensin toista, sitten toista. »_Virtus in medio!_ -- kunto on aina keskimailla», hän mutisi itsekseen. »Kauniita seuralaisia sinulla, Sosia -- gladiaattori kummallakin puolellasi.»

»Oikein sanoit, Lydon», rotevampi virkkoi, »tunnen samaa.»

»Ja nyt täytyy ajatella», Lydon huomautti äänessään tavallista syvempi sävy, »ja nyt täytyy ajatella, että tuo ylväs kreikkalainen, jonka pari kolme päivää sitten vielä näimme tulvillaan nuoruutta, terveyttä ja iloa, että hänet heitetään tuon hirviön raadeltavaksi.»

»Ka miksei?» Niger murahti raa'asti. »Keisari on pakottanut monen kunniallisen gladiaattorin samanlaiseen otteluun -- miksei laki saisi tuomita rikasta murhaajaa?»

Lydon huoahti, kohautti olkiaan eikä vastannut. Joukko tarkasteli kumpaakin ihmettelevin silmin ja avoimin huulin: gladiaattorit olivat samanlaista katseltavaa kuin pedotkin -- he olivat kaikki samaa sukua; niinpä joukko silmäili toista ja toista -- miehiä ja petoja ja kuiskaili huomioitaan ja ennustuksiaan seuraavan päivän varalle.

»Hyvä», Lydon sanoi kääntyen mennäkseen ulos, »Jumalten kiitos, ettei minun tarvitse kamppailla leijonan eikä tiikerin kanssa. Sinäkin, Niger, olet miellyttävämpi vastustaja kuin kumpikaan noista.»

»Mutta silti voin olla yhtä vaarallinen», gladiaattori virkkoi rajusti nauraen, ja kuulijat, jotka ihailivat hänen jänteviä jäseniään ja ylvästä ryhtiään, nauroivat myöskin.

»Sen jätämme sikseen», Lydon vastasi rauhallisena tunkeutuen hitaasti joukon lävitse ja lähti kojusta.

»Annan hänen olkapäittensä työskennellä», älykäs Sosia tuumi ja seurasi heti hänen vanavedessään. »Joukko väistyy aina gladiaattorin tieltä, ja minä koetan pysytellä aivan hänen takanaan.»

Medonin poika raivasi helposti tien itselleen joukon halki; monet tunsivat hänen kasvonsa ja ammattinsa.

»Se on nuori Lydon, uljas poika», muuan virkkoi. »Hän taistelee huomenna.»

»Ah! Olen hänestä lyönyt vedon», toinen sanoi, »kas kuinka luja käynti hänellä on.»

»Onneksi olkoon, Lydon», kolmas sanoi.

»Lydon, toivon sinun voittavan», neljäs, (keskiluokkaan kuuluva nainen) kuiskasi hymyillen -- ja jos voitat, saat kuulla minusta vielä enemmän.»

»Kaunis mies, Venus avita», viides, kymmenissä taivaltava tytöntyllerö huudahti. »Kiitos», Sosia siihen vastasi luullen kohteliaisuuden häntä tarkottavan.

Vaikka Lydonissa olivatkin jalommat pyrkimykset etualalla ja vaikka hän olikin veriseen ammattiinsa ruvennut vain toivoen sen avulla saavansa isänsä vapaaksi, ei hän silti ollut huomaamatta sitä ihailua, jota hän kulkiessaan sai osakseen. Hän unohti, että samat äänet, jotka nyt häntä ylistelivät, saattoivat huomenna riemuita hänen kuolemantuskilleen. Pohjaltaan ylväänä ja rohkeana, rehellisenä ja lämminsydämisenä hän oli silti ehtinyt omaksua halveksimansa ammatin synnyttämää ylimielisyyttä, ja sitä oli ollut omansa lisäämään se seurapiiri, johonka hän ei todellakaan olisi lainkaan sopinut. Hän huomasi itseään pidettävän huomattavana miehenä. Hänen askelensa varmenivat ja ryhtinsä ojentui entisestäänkin.

»Niger», hän virkkoi äkkiä kääntyen, kun joukko yhä tunkeili hänen ympärillään, »olemme usein kinastelleet; emme ole toistemme kanssa otelleet, mutta jompikumpi meistä kuitenkin huomenna kaatuu -- kätesi!»

»Varsin mielelläni», Sosia sanoi ojentaen kämmenensä.

»Haa! Mikä hullu sinä olet? Luulin Nigerin olleen kantapäilläni.»

»Annan anteeksi erehdyksen», Sosia vastasi alentuvasti, »erehdys syntyi helposti. -- Minä ja Niger olemme jokseenkin yhtä ruumiikkaat.»

»Haha! Sepä mainiota. Jos Niger kuulisi puheesi, kuristaisi hän sinut.»

»Teillä arena-sankareilla on varsin epämiellyttävä tapa haastella asioista», Sosia huomautti. »Muuttakaamme puheenaihetta!»

»_Vah! Vah_!» Lydon sanoi kärsimättömänä. »En ole nyt lainkaan juttutuulella.»

»Niinpä kai», orja vastasi, »sinä haudot nyt vakavia ajatuksia. Esiinnyt luullakseni huomenna ensi kertaa arenalla. Olen varma, että urhona kuolet.»

»Pudotkoot sanasi oman pääsi päälle!» Lydon huudahti taikauskoisesti, sillä hän piti Sosian sanoja pahana enteenä. »_Kuolla!_ Ei -- uskon, että _minun_ hetkeni ei ole vielä lyönyt.»

»Joka kuolemasta arpaa heittää, valmistukoon saamaan myöskin koiranheiton», Sosia huomautti naljaillen. »Mutta olet väkevä mies, ja toivotan sinulle kaikkea mahdollista hyvää. Ja nyt, _vale_!»

Samassa orja pyörähti ympäri ja lähti kotiinpäin kulkemaan.

»Toivon, etteivät tuon lurjuksen sanat olleet pahoja enteitä», Lydon tuumi miettiväisenä. »Isäni vapauden puolesta taistellen ja luottaen omiin kykyihini ja voimiin en ole ajatellutkaan kuoleman mahdollisuutta. Isä parka! Olen hänen ainoa poikansa! Jos minä kaadun --.»

Näiden ajatusten ahdistamana gladiaattori kiiruhti nopein askelin pois, mutta äkkiä hän huomasi kadun toisella puolella ajatuksiensa todellisen kohteen. Sauvaansa nojaten, huolten ja vuosien koukistamana, silmät maahan luotuina ja horjuvin askelin harmaahapsinen Medon lähestyi hitaasti gladiaattoria, Lydon pysähtyi hetkeksi. Hän arvasi heti syyn, mikä oli vanhuksen saanut näin myöhään liikkeelle.

»Olen varma, että hän etsii minua», hän tuumi. »Hän on kauhuissaan Olintuksen kohtalosta -- hän pitää arenataisteluja entistäkin rikoksellisempina ja vihattavampina -- hän tulee houkuttelemaan minua pois otteluista. Minun täytyy väistyä syrjään. En kestä hänen rukouksiaan -- hänen kyyneliään.»

Tällaisia ajatuksia, joita kestää niin kauan tulkita, tulvi nuoren miehen mieleen. Hän kääntyi äkkiä ja pujahti sivukadulle. Hän ei pysähtynyt, ennenkuin hän hengästyneenä saapui matalan kukkulan kiireelle, jolta näkyi tuon pienoiskaupungin iloisin ja loistavin osa. Tänne pysähdyttyään ja katsellessaan rauhallisia, kirkkaassa kuutamossa välkkyviä katuja (kuu oli vastikään noussut ja valaisi osittain ja kuvankirjavasti amfiteatterin edustalle kasaantunutta, sinne tänne liikehtivää, kahajavaa joukkoa) hänkin joutui eteensä leviävän maiseman lumoihin; hänenkin karun, viljelemättömän mielikuvituksensa valtasi syvä liikutus. Hän istahti sortuneen pylväistön jalustalle ja tunsi iltahetken rauhan virkistävän itseään. Lähellä, häntä vastassa olevassa palatsissa välkkyivät tuhannet tulet, sen isäntä vietti siellä suurta juhlaa. Ovet olivat viileyttä varten avoinna, ja gladiaattori näki lukuisan, juhlapukuisen joukon kokoontuneen atriumin[91] pyöreitten pöytien ääreen, joiden takaa kaukaa ja valaistun huonerivin perspektiivisesti sulkien suihkukaivo pärskytti vesikaariaan kuutamoiseen ilmaan. Tuolla olivat pylväät kukkukiehkuroin kiedotut -- tuolla hohtivat hiljaa ja rauhallisina marmoripatsaat -- tuolta kuului leikin ja naurun seasta soittoa ja laulua:

_Epikuurolainen laulu_.

Pois manalan tuhmat tarut, Joilla papit meiltä veroa vaatii, Ja Kokyton konnut karut, Ja akat, jotka lankaamme laatii.[92]

Zeus-ukolla olo on tiukkaa, Jos kertojat totta ties: Ei Junonsa hellitä hiukkaa, Moni maanpäällä marisee mies.

Tuo siunattu Epikuros kirkas Hän sadut ne nurkkahan nakkas; Jo Kerberoskin menetit virkas, Kun kulkijat käymästä lakkas.

Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto, Ei näe he meidän laista; Ja jos näkiskin, miks meno, huuto? Tää elämä on myös jumalaista.

Heist' olisiko hauskaa sitten Täällä kärkkyä synnintöitä, Luvut laskea suukkositten Ja naukkujen pitkin öitä?

Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan, Ja humaltua sai säveleistä! Viis välitän valloista taivaan, Kuten piittaa eivät he meistä.

Sillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta suvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä säkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti selviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen levähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa, nähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä huomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.

»Oi kauhujen kauhua!» muuan sanoi. »Olintus on temmattu keskeltämme, oikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan omiaan suojelemaan?»

»Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?» toinen huomautti, »kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin murhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa jälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee sydämessään: 'ei ole Jumalaa.'»

Samassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:

Viis välitän valloista taivaan, Kuten piittaa eivät he meistä.

Ennenkuin laulun kaiku vielä oli ehtinyt kuolla, virittivät natsarealaiset, jotka äkillinen pyhä inho oli vallannut, seuraavan mielivirtensä:

_Natsarealaisten varoitushymni_.

1.

Oi Luoja kaikkivaltias, Avuksi joudu armossasi Hän myrskyn siivin saapuvi, Ja eessään vallat vaipuvi. Voi teitä, voi, te ylpeät! Voi teitä, toden kieltäjät! Voi teitä, synnin ystävät!

2.

Jo tähdet ylväät loistott' on, Ja sammuu katse auringon, Ja taivaat kiertyy kokohon. Ja hornan aallot aavat Ne asukkaansa saavat, On vaiva heillä ikuinen. Kaikk' entis-elo raukee, Ja ajat uudet aukee Ja ilo taivaan ilmeinen.

3.

Kuulkaa, ukkostorvet soi! Hetket tuomion ne toi. Hän, herra elon, kuoleman, Hän istuimelta kunnian Käy kuninkaaksi maailman. Oi pyhäin osa autuas! Sä auttamaan saat omias. Voi teitä, voi, te ylpeät! Voi teitä, toden kieltäjät! Voi teitä, synnin ystävät!

Näitä uhkaavia sanoja seurasi äkkiä syvä hiljaisuus elostelijain talossa. Kristityt lähtivät ja hävisivät pian gladiaattorin näkyvistä. Lydon, joita kristittyjen salaperäiset ennustukset olivat -- käsittämättömästä syystä -- hirveästi pelästyttäneet, nousi hetken perästä hänkin ja suuntasi kulkunsa kotiinpäin.

Kuinka ihanasti tähtivyö valaisi hänen allaan makaavaa kaunista kaupunkia! kuinka hievahtamatta sen pylväskadut lepäsivät öisessä rauhassaan! -- kuinka hentoina tummanvihreät laineet leikkivät kaupungintakaisella rannalla! -- kuinka kirkkaansinisenä ja iloisena kaartui sen ylle Kampanian uneksiva taivas! Mutta nythän olikin iloisen Pompeijin, kaldealaisten ikivanhan kolonian, Herkuleen tarunomaisen kaupungin, muhkean Rooman helmen viimeinen yö! Vuosisatoja oli sen ylitse kulkenut, ja nyt värähteli viimeinen säde sen kohtalon numerolehdillä! Gladiaattori kuuli keveitä askelia takanaan -- naisjoukko palasi amfiteatterivierailultaan. Kun hän kääntyi, kohtasi hänen silmiään outo näky. Vesuviuksen huipusta, joka synkkänä häämötti etäältä, nousi äkkiä kalpea, meteorintapainen, vipajava lieska -- se leijui hetken ja katosi taas. Samassa hetkessä nuorin naisista alkoi iloisella ja kimeällä äänellä laulaa:

Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo! Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!

V KIRJA.

1 LUKU.

Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.

Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja _Pompeijin viimeisen päivän_ aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin ajankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot, monenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat, ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä, joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja korkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.

Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna. Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti kaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten -- melkein houraten elämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.

Huolimatta amfiteatterin suuruudesta, -- sillä kaupunkiin verrattuna se oli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa kaikki Pompeijin asukkaat --, oli Kampian joka suunnalta saapunut ihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua amfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin niitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista paikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut omiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli joukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.

Sillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi, touhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta -- oikeaan italialaiseen tapaan -- sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa säilymään -- kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin. Nähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa -- hänen kiireisen käyntinsä ja oudot eleensä -- vastaantulijat tönivät toisiaan ja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen kasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen kasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan aavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu vainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja kamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen palatsin avaraan porttiholveikkoon.

Musta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain liikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle vieraalle.

Egyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun valjetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat häneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen omaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.

Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa, jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat, ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi rämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla oli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet aivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset tulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin tahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat ylös luolan hämärään -- hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas yhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen katsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia olentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä ja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.

Pelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta pimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti hävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta olisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen kasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat vastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien suru -- toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja epätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa lopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita, joita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.

Arbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi pääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka piteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen, että tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin hän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman kuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän edessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan puhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien valtavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo -- ei mikään inhimillinen liikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen piirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa; niissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä hurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien salaisuutta -- se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken suuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen tahtomattaan, sanat:

»Ken olet ja mikä on toimesi?»

»Olen se, jonka sinä olet tunnustanut», tuo mahtava henki vastasi työtään keskeyttämättä. »Nimeni on _Luonto_! Nämä ovat maailman pyöriä, ja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.»

»Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka kummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?»

»Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka leijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat matkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot oikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään tuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.»

»Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä halkovat -- miksi ne vain _vilahtavat_ eivätkä _valaise_?»

»Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken olevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat niiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan suorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä ja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen mukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!»

Arbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen:

-- »Miksi minä olen täällä?»

»Saat tuta, mikä on sielusi tulevaisuus -- saat koetella lähestyvän tuomiosi esimakua -- saat nähdä kohtalosi varjon sen jälkeen, kun sielusi on maisesta elämästä hävinnyt iäisyyteen.»

Ehtimättä vastata mitään Arbakes tunsi vinheän tuulen puhaltavan luolan läpi kuin jonkun jättijumalan siipien lehahduksen. Kohottuaan ilmaan ja heittelehdittyään korkealla kuin lehti syystuulien kynsissä hän huomasi äkkiä joutuneensa kuoleman varjojen joukkoon ja tempautui niiden mukana syvyyteen. Turhaan ponnisteltuaan häntä tempovaa voimaa vastaan hän huomasi tuulen vähitellen saavan näkyviä muotoja -- haamumaiset siivet ja kotkan kynnet, ilmassa epäselvinä häämöttävät jäsenet ja silmät, jotka kirkkaina ja elävinä katsoivat häneen synkin liikkumattomin ilmein.

»Kuka sinä olet?» egyptiläisen ääni kysyi.

»Olen se, jonka olet tunnustanut», haamu vastasi nauraa hohottaen -- »ja nimeni on _Välttämättömyys_.»

»Mihin minut viet?»

»Tuntemattoman eteen.»

»Autuuteenko vai kadotukseen?»

»Mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.»

»Ei niin, hirveä haamu! Jos sinä olet elämän herra, ovat minun rikokseni _sinun_ tekemiäsi eivätkä _minun_.»

»Olen vain Jumalan henki!» valtava _Tuuli_ vastasi.

»Minun tietoni on siis turhaa?» uneksija huoahti.

»Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan jyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen palkkaa korjaisikaan.»