Chapter 34

Joka on tutustunut nykyaikaiseen nyrkkeilyyn -- ja siis tietää, kuinka voimakkaita ja vaarallisia iskuja voi ihmisnyrkillä antaa, kun sen taitavasti tekee -- käsittää helposti, kuinka paljoa tehokkaammiksi iskut käyvät, kun käsivarsi on kyynäspäähän asti ympäröity paksuilla nahkahihnoilla, jotka ranteen kohdalla on vahvennettu paksulla rautalevyllä ja lyijykuulilla. Mutta minkä piti taistelun viehättävyyttä lisätä, se olikin omansa sitä vähentämään: sillä tällainen ottelu ei voinut kestää kauaa. Muutama onnistunut, taitavasti _sijotettu_ isku riitti vaijentamaan vihollisen, ja taistelu ei sentähden useinkaan kehittynyt sellaiseksi tarmon, voiman ja lujan kestävyyden näytteeksi, jonka teknillisenä nimenä nykyisin on _pluck_, jossa tulee kysymykseen suurempi taito ja joka kohottaa taistelun tuskallista nautintoarvoa ja herättää katselijassa suurempaa mieltymystä voittajaan.

»Pidä varasi!» Tetraides murahti lähestyen hiljaa vihollistaan, joka kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.

Lydon vastasi vain halveksivasti väläyttäen teräviä silmiään. Tetraides iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi kestuksellaan aimoiskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides horjahti -- kansa riemuitsi.

»Sinulla on tänään onneton päivä», Lepidus sanoi Klodiukselle, »olet yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.»

»Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! minun täytyy huutokaupata kaikki pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertian arvosta.[96] Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!»

»Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Polluks avita! kuinka hyvin hän ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia nyrkkejä -- hypähtäen sinne tänne -- kaarrellen vihollisensa ympäri. Ah, Lydon parka! Taas häneen sattui.»

»Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?»

»Hyvä, 9 sestertiaa kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon! Hän pysähtyy -- vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa maassa. Ei -- hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea -- hän nauraa hohottaa -- hän hyökkää.»

»Narri -- menestys sokaisee hänet -- hänen pitäisi olla varovampi. Lydonin katse on kuin ilveksen!» Klodius päästi hampaittensa raosta.

»Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku -- hän kaatuu -- hän kaatuu!»

»Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen kasvoistaan.»

»Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen -- hän ei voi nousta enää -- _habet! -- habet_!»

»_Habet_!» Pansa toistaa. »Viekää hänet pois ja antakaa heille varukset ja miekat.»

»Jalo editori», virkamies sanoi, »pelkäämme, ettei Tetraides toviin toivu, mutta saammehan nähdä.»

»Koettakaa ainakin.»

Jonkun hetken perästä virkailijat, jotka olivat vieneet tajuttoman gladiaattorin pois, palasivat hyvin vakavan näköisinä. He pelkäsivät Tetraideen henkeä; joka tapauksessa hän oli nyt aivan kykenemätön esiintymään arenalla.

»Siinä tapauksessa», Pansa sanoi, »Lydon astukoon _subdititiuksena_ ensimäisen haavottuneen tilalle taistelemaan voittajan kanssa.»

Kansa riemuitsi tästä määräyksestä. Sitten oli taas kaikki hiljaista, kunnes rummut alkoivat pöristä. Neljä muuta gladiaattoria asettui nyt taisteluvalmiina vastakkain.

»Tunnetko nuo roomalaiset, Klodius? Ovatko he kuuluisia gladiaattoreja vai ovatko he vain _ordinareja_?»

»Eumolpus käyttelee miekkaansa varsin taitavasti, Lepidus ystäväni. Nepimusta, pienempää miestä, en ole koskaan nähnyt; mutta hän kuuluu olevan keisarillisen _fiskalin_[97] poika ja on käynyt hyvää koulua. Epäilemättä siitä tulee jännittävä ottelu, mutta en halua, enää vetoja lyödä, en kuitenkaan voi kadottamiani rahoja voittaa takaisin. -- Minulla ei ole nyt onnea. Kirottu Lydon! Kuka olisi uskonut, että hän oli niin taitava tai niin onnen suosima.»

»Hyvä on, Klodius, tahdon armahtaa sinua ja uskallan vedon kanssasi näistä roomalaisista.»

»No, kymmenen sestertiaa Eumolpian puolesta?»

»Mitä! ja Nepimus on vasta vähän aikaa esiintynyt? Ei, ei, se ei kävele.»

»Hyvä -- kymmenen kahdeksaa vastaan.»

»Kiinni on.»

Kun amfiteatterileikit alkoivat, istui eräällä ylimmällä penkillä muuan mies, jolle taistelun kulku oli mitä tärkeintä. Lydonin iäkäs isä ei ollut voinut, huolimatta kristillisestä kammostaan tällaista näytelmää kohtaan voittaa kiusausta tulla lähempää katsomaan, minkälaiseksi hänen kohtalonsa muodostuisi. Keskellä outoa -- hurjan kiihkon täyttämää rahvasta istuen vanhus ei nähnyt, ei kuullut mitään muuta kuin sen, mikä koski hänen kelpo poikaansa. Ei äännähdystäkään kuulunut hänen huuliltaan, kun hän näki tämän kahdesti kaatuvan maahan; kalpeammaksi hän vain oli valahtanut, ja hänen ruumiinsa oli alkanut vapista. Mutta nähdessään poikansa voittaneen hän oli huudahtanut puoliääneen; ah! hän ei tiennyt, että tätä odotti vielä kauheampi kamppailu, jonka rinnalla äskeinen voitto oli vain kuin alkusoittoa.

»Uljas poikani!» hän sanoi pyyhkien kyynelet silmistään.

»Onko hän sinun poikasi?» muuan päivänpaahtama nuorukainen natsarealaisen oikealta puolelta kysyi. »Hän on kunnostautunut; saapa nähdä, kuinka hänen edelleen käy. -- Kuule! Hänen täytyy otella seuraavan voittajan kanssa. Nyt, vanhus, rukoile jumalia, ettei voittajana ensinnä selviydy kumpikaan noista roomalaisista eikä liioin tuo jättiläinen Niger!»

Vanhus istui jälleen hiljaa ja peitti käsillä kasvonsa. Taistelu ei nyt liikuttanut häntä lainkaan, sillä Lydon ei nyt ollut mukana. Mutta -- muuan ajatus hänet jähmetytti -- taistelu oli sittenkin ratkaiseva -- Lydoninhan piti asettua ensinnä kaatuneen tilalle. Hän hypähti ylös, kumartui eteenpäin ja seurasi kädet ristissä taistelun kulkua.

Suurinta huomiota herättivät ensin Niger ja Sporus, sillä sentapainen taistelu oli seurauksiltaan mitä vaarallisin ja vaati ottelijoilta mitä suurinta kätevyyttä.

Taistelijat olivat aluksi melkoisen kaukana toisistaan. Omituisen näköinen kypärä, joka Sporuksella oli päässään (ja jonka silmikko oli suljettu), kätki hänen kasvonsa; mutta Nigerin ilmehikkäät, julmat piirteet saivat kaikkien katseet suuntaumaan häneen. Näin he seisoivat hetken aikaa toisiaan tähystellen, kunnes Sporus alkoi hitaasti ja varoen lähestyä pitäen miekkaansa, kuten nykyaikaiset miekkailijat, vinosti pystyssä vihollisensa rintaan tähdättynä. Toisen edetessä Niger peräytyi heilauttaen verkkoaan oikeassa kädessään ja pienillä, välkkyvillä silmillään seuraten miekkamiehen liikkeitä. Kun Sporus oli päässyt noin käsivarren pituisen matkan päähän, hyökkäsi retiarius äkkiä eteenpäin ja heitti verkkonsa. Nopealla ponnahduksella gladiaattori pelastui kuolettavasta ansasta; häneltä pääsi riemun ja raivon kiljahdus, ja hän hyökkäsi Nigerin kimppuun. Mutta Niger oli saanut jälleen verkkonsa selväksi, heitti sen harteilleen ja juoksi nyt nopeasti vastustajansa ympärillä, niin että _sekutori_[98] turhaan koetti seurata häntä. Kansa nauroi ja riemuitsi nähdessään leveäselkäisen gladiaattorin turhat ponnistukset tavottaa pakenevaa jättiläistä, mutta samassa kaikkien huomio kohdistui kamppaileviin roomalaisiin.

He olivat aluksi asettuneet vastakkain kuten nykyajan miekkailijat. Mutta se äärimäinen varovaisuus, millä he alottivat, esti taistelua tulemasta mieltäkiinnittävän kiihkeäksi, ja katselijat seurasivatkin aluksi hartaammin Sporuksen ja hänen vihamiehensä ottelua. Mutta roomalaiset olivat nyt täydessä tiimellyksessä: he hyökkäsivät -- peräytyivät -- etenivät, ja kumpikin käytti niitä tuskin huomattavia, hiushienoja kädenliikkeitä, jotka kuvaavat ammattitaitoisia miekkailijoita. Mutta juuri nyt Eumolpus, vanhempi gladiaattori, teki sen taitavan sivupiston, jota pidetään mahdottomana välttää, ja haavotti Nepimusta kylkeen. Kansa riemuitsi, Lepidus vaaleni.

»Hoo!» Klodius sanoi, »veto on melkein kuin voitettu. Jos Eumolpus vain pysyy rauhallisena, niin toinen vähitellen vuotaa kuiviin!»

»Mutta, jumalten kiitos! Hän _ei_ malta pysyä rauhallisena. Katso! Hän ahdistaa kiinteästi Nepimusta. Mars avita! Nepimus puolustautuu hyvin! Siinä oli aimo isku toisen kypärälle! -- Klodius, minä voitan!»

»Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?» Klodius mutisi itsekseen, »tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?»

»Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!» roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä pysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut tarkoin laskenut aikaa -- Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen oikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti miekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja pitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja tanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti vastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää vastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti voivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen -- hän tuli liian lähelle jättiläistä -- ja kun hän kohotti aseensa valtavaan iskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen rintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä heitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli turhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen -- ja uudelleen kolmikärjen terävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo verta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen merkiksi.

Voittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän katseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori antoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla katselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat häneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.

Tauonnut oli melu -- tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä ei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi -- ei edes naisen käsi -- antanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty arenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki puolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään -- valetaistelu oli menettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli vallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli lausuttu; hän ei enää rukoillut -- ei valitellut. Kansa antoi kuoleman merkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun. Ja kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan, astui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä, terävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain, määrämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria, joka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle ja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön, olisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki oli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa -- putosi -- ja gladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun aikaa -- sitten oli kaikki hiljaa -- hän oli ruumis.[99]

Hänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja viskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli spoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli jäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka oli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja spoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.

Katselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti taas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista pirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla keskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen viimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja pyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa, hänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä herättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.

Editori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti häntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun Nepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.

»Nyt, Lydon», hän lisäsi, »ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen miehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä. Eumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai parhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut, on se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä palkinnon kaksinkertaiseksi.»

Kansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi »aitauksessa»; hän katseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat kasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu voitto ei riittänyt -- hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa -- hänen isänsä oli yhä vielä orja!

»Jalo edili», hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, »en vetäydy pois tästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan kauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.»

Kansa riemuitsi entistä meluisammin.

»Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta», Klodius sanoi Lepidukselle.

»En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on todellinen Akilles, ja tuo miesparka vain _tiro_.»

Eumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä seurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus -- säälin tunne, jonka kuitenkin tottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.

Ja nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin miekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain (ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).

Juuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan kirjeen. Hän katkaisi siteen -- silmäili sitä hetken -- hänen piirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen ja sitten hän mutisi: »Äh! Se on mahdotonta! -- Mies on taaskin jo näin varhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!» Hän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena seuraamaan taistelun kulkua.

Kansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen suosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu vetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan ja suosiotaan suunnattomasti.

»Kuules, vanhus!» Medonin naapuri virkkoi. »Poikasi on urheasti otellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla -- eikä kansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva sivallus -- mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin, Lydon! He levähtävät hetken. -- Mitä sinä mutiset, vanhus?»

»Rukoilen», vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän asti.

»Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä auttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! -- kylkesi! Varo kylkeäsi, Lydon!»

Suonenvedontapainen jännitys oli vallannut katselijajoukon. Eumolpus oli voimakkaalla iskulla tavannut Lydonin kypärään, ja tämä lysähti polvelleen.

»_Habet_! -- riittää!» kimeä naisääni huudahti.

»Riittää!»

Se oli saman naisen ääni, joka niin kiihkeästi oli hakenut rikoksellisia pedoille.

»Vaiti, lapsi!» Pansan vaimo sanoi käskevästi; »_Non habet!_ Hän ei ole haavottunut.»

»Toivoin hänen olevan, vanhan Medonin lohdutukseksi», tyttö kuiskasi.

Lydon, joka tähän asti oli puolustautunut varsin taitavasti ja urheasti, alkoi vähitellen väsyä tottuneen roomalaisen väkevistä iskuista. Hänen kätensä herpaantui, silmissä hämärsi, hän hengitti vaivalloisesti ja huohottaen. Taistelijat taukosivat taas hetkeksi.

»Nuori mies», Eumolpus sanoi matalalla äänellä, »antaudu! Haavotan sinua lievästi; laske silloin aseesi; editori ja kansa ovat puolellasi -- selviydyt kunniakkaasti taistelusta.»

»Ja isäni jää edelleen orjaksi!» Lydon mutisi itsekseen. »Ei! Kuolema tai vapaus!»

Näin ajatellen ja huomatessaan, etteivät hänen voimansa riittäneet lannistamaan roomalaisen kestävyyttä hän päätti yrittää epätoivoista ja äkillistä hyökkäystä, hän lähestyi rohkeasti Eumolpusta. Roomalainen peräytyi -- Lydon iski -- Eumolpus väistyi -- miekka kilpistyi kypärästä -- Lydonin rinta paljastui -- roomalainen survaisi miekkansa rintasuojuksen alareunan alta aikomatta tehdä syvää haavaa. Lydon horjahti, kaatui lopen uupuneena eteenpäin -- suoraan miekan kärkeen, ja ase tunkeutui hänen ruumiinsa läpi. Eumolpus veti säilänsä pois. Lydon yritti vielä pysyttää tasapainonsa -- mutta miekka kirposi kädestä -- hän iski vielä koneellisesti gladiaattoria paljaalla nyrkillä ja kaatui ojonaan arenalle. Editori ja yleisö tekivät yhtenä miehenä armahdusmerkkejä -- arenavirkailijat tulivat paikalle -- he ottivat voitetun päästä pois kypärän. Hän hengitti vielä; raivoisin katsein hän tuijotti viholliseensa; hurjuus, jonka hän ammatissaan oli vähitellen omaksunut, kuvastui hänen katseestaan ja heijastui otsalta, jolle jo kuolema loi varjoaan; sitten hän kouristuksen kynsissä koristen kohotti katseensa ylöspäin. Se ei kohdistunut editoriin eikä armahdusta anovana sääliviin tuomareihinsa. Hän ei heitä huomannut; laaja aukea tuntui hänestä autiolta ja tyhjältä; hän näki vain kalpeat, tuskaiset kasvot -- särkyneen sydämen parahdus oli ainoa ääni, mikä meluavasta ja sälisevästä joukosta osui hänen korvaansa. Hurjuus katosi hänen piirteistään; hellän herkkä, lapsellisen rakkauden ilme valaisi hänen kasvojaan. Äkkiä hänen silmänsä sulkeutuivat, piirteet kovettuivat, saivat entisen julman ilmeensä. Hän kaatui maahan.

»Viekää hänet pois!» edili sanoi, »hän on täyttänyt velvollisuutensa.»

Virkailijat laahasivat hänenkin ruumiinsa spoliariumiin.

»Kunnian ja oman kohtalonsa oikea esikuva!» Arbakes tuumiskeli. Ja siitä katseesta, jonka hän loi amfiteatteriyleisöön, huokui sellaista halveksintaa ja ivaa, että jokainen, johon tämä katse sattumalta osui, pidätti henkeään ja tunsi jäätävää kauhun ja pelon sekaista liikutusta.

Taas pirskotettiin hyviä tuoksuja amfiteatteriyleisön sekaan, ja palvelijat sirottivat uutta hiekkaa arenalle.

»Tuokaa nyt esille leijona ja atenalainen Glaukus!» editori sanoi.

Syvä, hengähtämätön hiljaisuus valtasi yleisön, ja kauhuntunne (mikä, outoa sanoa, ei ollut epämiellyttävä) kuin raskas ja hirveä unikuva täytti kaikkien mielet odottavalla jännityksellä.

3 LUKU.

Sallustus ja Nydian kirje.

Kolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli, muisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi, yrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana päämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei käynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.

Kun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan, kohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa nyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana oli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa kirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin ajan aamuisin, ennenkuin hän nousi.

»Ei mitään kirjoja tänään -- ei Tibullusta enää -- ei Pindarosta liioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä jäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu -- amfiteatterissa?»

»Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja askelten töminää?»

»Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun tarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.»

»Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.»

»Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä katsomaan?»

»Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.»

»Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?»

»Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian -- liian --»

»Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään tärkeää.»

»Avaanko sen, Sallustus?»

»Tee se -- ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»

Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun luen.»

»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki, joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä syytetään -- eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana -- hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty. Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä hukkaa hetkeäkään!»

»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään -- ehkä juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla preetorin puheille.»

»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta -- se ei tahdo kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin onneksi kaikki kotosalla.»

»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin. Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian! Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin. Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää, auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»

4 LUKU.

Jälleen amfiteatterissa.

Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin, mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään, välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä, ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa oli koholla ja varjoton -- he eivät vapisseet -- heidän huulensa olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.

»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan ihmisverta!» Olintus huomautti.

»Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.»

»Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain yhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt ja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun pelastustasi kuin omaani?»