Chapter 29

»Koska», Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia tuttavallisesti olalle -- »koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon lukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) -- koska sinä ensin tahdoit antaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi mitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi ei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen pahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon vimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi pelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet salaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut, ilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla sotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut yhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan, että yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla tulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei Glaukukselle, vaan nimenomaan _minulle_ leijonan kita on apposen ammollaan. Eikö niin?»

»Arbakes», vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin hävinnyt, »olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin kirjasta.»

»Se on virkaani», egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. »No niin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.»

»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme. Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa kultavirran sitä kastella.»

»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»

»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä, ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki vastaisesta anteliaisuudestasi.»

»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»

»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.

»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano -- mikä on hinta?»

»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman papin.»

»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu, että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi rehellisesti ja ystävänä, mitä?»

»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien, »voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi, henkesi ylevyydestä?»

»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»

13 LUKU.

Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä.

Kärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa. Vahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa viiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen palvelija astui sokean tytön huoneeseen.

»Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?»

»On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen kuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita eivätkä liioin kohteliaita.»

»Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?»

»Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja omenoita.»

»Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti kulkemaan?»

»Aivan varmaan.»

»No niin, avaa nyt tuokin ovi -- aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna minulle lamppu!»

»Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?»

»En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä liekissäkin asuu henki. Istu!»

Orja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi matalalla äänellä seuraavat säkeet:

_Loihtu ilman hengelle_.

1.

Henki, sä lempimä ilman, veen, Mun sanaani taivu nyt salaiseen! Mä syntynyt oon Olympon mailla, Oon taian-taitaja vertaa vailla. Kuun taivahalta mä kutsua voin, Kun liikkua lauluini lumon mä soin. Mink' Egyptin taitavi oppineet, Min Persian viisaat on virkkaneet, On mun, mua kuulevi henget maan Ja aaveet manalan mahdikkaan.

2.

Sä henki ilman huokuvan, Sä käsky kuule loihtijan, Kautt' itse Eryktho-taikurin, Mi kuolleet kutsui henkihin; Kautt' Ithakan viisaan valtiaan, Mi lähtehet sai lausumaan, Mi kätköiss' asuu aikain aamun; Kautt' Eurydikeen valjun haamun, Mi palas mailta tuonelan Lumohon iki-laulajan, Kautt' turmataikain kolkhisten Ajoilta Argonautojen!

3.

Sä aave ilmain aukeoiden! Sä tullos kiitoskutsun soiden! Sä henkes voimat kätke veteen Ja katseen aran loihdi eteen Nuo vaiheet, jotka peittävät Viel' aijat oudot, synkeät! Sä joudu, aave tumma yön, Ja salat täytä tenhotyön! Tule, jo tule!

4.

Oot suurin taivahan ja maan, Sun vertaas ei oo Rheakaan, Ei valon ylhä valtias, Ei tuonen herra kalvakas; Ei itse Zeuskaan suurempaa Oo saava konsa kunniaa, Tule, jo tule!

»Haamu on varmaankin jo tulossa», Sosia virkkoi. »Tunnen hiuksissani jotain kahajavan.»

»Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.»

»Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin lujaan; hellävaroen -- kas niin!»

»No, näetkö nyt mitään?»

»Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.»

»Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat saada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden kulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos vastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.»

»Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?»

»Minä panen kulhon jalkojesi alle -- noin. Nyt en voi tietämättäsi veteen koskea.»

»Hyvä on --. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät, että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna sieppasin paksulta _karptorilta_ (kellarimestarilta), jos sinä puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle hengelle. Ja sinä -- oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa vapauden itselleni? Sinä tiedät -- sillä koska asut ilmoissa, ovat linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet -- sinä tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti -- se on tiettyä! -- olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan hiljaa. -- Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? -- Ah! Kuulen jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. -- Kahden vuoden perästä, tule jo -- kahden -- sehän on varsin kohtuullinen aika. Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa, henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et pysyisi niin kauan vaiti: Viiden -- kuuden -- kuudenkymmenen vuoden perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt hänen päänsä kokonaan -- katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa pilkkosen pimeässä.

»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni -- saat vielä tämän maksaa!»

Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa -- sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt tiehensä.

»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan. Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi hiukan ollut lohdutusta!»

Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri, sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu. Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.

Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle, jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.

Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.

»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa, »nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne ovat kuin inhimilliset työskentelijät -- me halveksimme heidän karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään ylpeyttä herättävää.»

»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina Hadekseen saakka.»

»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me menemme oikealle, aarrekammioon.»

Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa, lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat oikeankäden _aulaan_.

»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.

»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen -- »ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.

»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.

»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis -- olemme ovella.»

Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!

»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»

Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui oviaukkoon.

Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki lennätti hänet suinpäin eteenpäin.

»_Sitä sanaa ei koskaan lausuta_!» Arbakes sanoi äänekkäästi, ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.

Kalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi hetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä nyrkillään ja huusi -- se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä -- kauheassa epätoivossaan: »Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä kultaasi!»

Hänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas Arbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa lattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa vauhtia.

»Kaikki Dalmatian kultakaan», hän huusi, »ei voi sinulle antaa leivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi kaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan haasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi, että näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja uskalsi häntä uhata. Hyvästi!»

»Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain --.»

Lauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo lähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu, sammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä. Lampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille silmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.

»Olet inhottava olento», hän sanoi melkein kuin itsekseen, »mutta sinä et voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.»

Kalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen korvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.

»Tuo ei ole hyvä», hän tuumi, »en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni on iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan päinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he kuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen päivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin heikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt on kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua falernolaistani.»

Tunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti nopeasti yläilmoille.

14 LUKU.

Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa.

Mitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä Glaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet pelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain muutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa kuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot -- kiroukset -- rukoukset -- vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi hänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi puhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän oli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa -- häntä huimasi -- voimat olivat pettää -- mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa; ja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän varmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän lähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli teljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot. Kolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä hautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti huulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen mainitsevan hänen omaa nimeään.

Veri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä salaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän kamottavaan yksinäisyyteen? »Ken siellä?» hän huudahti, »mikä aave -- mikä kuoleman _larva_ -- huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?»

»Pappi», tessalitar vastasi, »jumalten sallimuksesta olen Arbakeen tietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen vapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin tästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.»

»Ah, siunattu henki», pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian kehoitusta, »pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat palkitakseni ystävällisen tekosi!»

»En tahdo kultaasi, -- tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko pelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?»

»Voin -- minä voin. -- Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen hengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään nääntymään.»

»Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?»

»Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin tukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman -- näin Arbakeen iskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän. Mutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi, siunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee tai vapauttaa.»

»Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?»

»Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa tuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!»

Kun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi hän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras turva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa rakastettunsa? »Voimat», hän sanoi, »jotka ovat minut tuoneet tänne, suojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut. Kärsivällisyyttä ja toivoa!»

»Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa Arbakeen sydäntä -- se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori -- sano hänelle, mitä tiedät -- pyydä häneltä kirjallista määräystä -- lähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä -- nämä salvat ovat ihmeen kestäviä. Aika rientää -- näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea! Mene! -- mene! Ei -- jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton saastuttamaa -- ja skorppioonit -- haa! Ja nuo kalpeat _larvat_! Oh! Jää, jää!»

»En», Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta turvallisuudestaan. »Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon toivo toverinasi -- hyvästi!»

Näin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden pitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään, joka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli turvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa kaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi kenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten astuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään oli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli hengenvaarassa -- mutta _hän_, Nydia, hänet pelastaisi!

15 LUKU.

Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän vapaaksi auttamaan atenalaista?

Kun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua ja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin suuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja iloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan voitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja. Inhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta kekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa tekoa raskas katumus.