Chapter 28

Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja pelastamaan hänet -- sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat -- tuumi Arbakes itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan, kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos tämä saisi vapaana kulkea -- esiintyä ehkä todistajanakin -- paljastaa sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos, josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja -- kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä! Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä siten tulisivat hedelmällisemmiksi.

Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän, tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt, mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta -- lain leikistä -- rahvaan julmuudesta -- arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista ja erinomaista -- hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän suloja. _Hän_ vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen kykyiseksi järjen, jonka _hän_ oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän, jonka _hän_ oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.

»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.

Yksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja ryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen haltuunsa myöskin Ionen.

Hänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän oli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen kuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän epäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa väkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta vastaan tähtäytyneen kostonhimonsa -- hänen juonittelevan ja petturinomaisen luonteensa -- ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän oli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä asti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä syyttävän häntä -- hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä toinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat onnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin ennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli tälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan -- kun hän huomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana heittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta kiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine vaihteluineen -- ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan, jonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen tuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti ajattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla sekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan toivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen tuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on ikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio -- ja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja intohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden mestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat hänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten sysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin kuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: »Tulkoon mitä tulee, hän on ainakin _nyt_ minun vallassani.»

Mutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne, joka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina esiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä mitään -- pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa rikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen rintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu iäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän heti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä rikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään maahan.

»Niin», hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa, »niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa myöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja, ennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me saavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan vielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa. Siellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin kunnianhimollekin -- sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole koskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan, sinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon jälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä uhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen jalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut kohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä, ränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken suuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja kuninkaan ominaisuudet.»

Tämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä atenalaisen kuulustelutilaisuuteen.

Hänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän kuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne; sillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin miellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin, oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän olisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin muiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta pelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut kaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa oli lauhtunut -- hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa, mutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä huolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas suunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli välttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan näennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi Glaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa, mikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta syytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian tunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat, jotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta selittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä onnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan rakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei ollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein riemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen vihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen orjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja! Siinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja kevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia kuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon tuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti osottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen. Kaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, -- kaikki seikat pahensivat atenalaisen asiaa.

11 LUKU.

Nydia esiintyy taikurina.

Kun tessalitar huomasi, ettei Arbakes enää palannut, kun hän sai tunnin toisensa jälkeen hautoa tuskallista epäluuloaan, minkä hänen sokeutensa teki kaksin verroin raskaammaksi, alkoi hän kädet ojennettuina haparoida pitkin vankilansa seiniä etsien ovea, josta pujahtaa ulos; ja tuntiessaan huoneen ainoan oven lujasti teljetyksi huudahti hän niin lujaa ja rajusti kuin vain hänenlaisensa alkuperäisen villi luonne ja avuttomasta tilastaan epätoivoinen ihminen voi sen tehdä.

»Hoo, tyttö!» vartioiva orja virkkoi avaten oven, »onko skorppiooni sinua pistänyt? tai arveletko, ettemme täällä voi sietää hiljaisuutta ja että tulemme toimeen kuten Jupiter lapsena huutamalla vain 'hullabaloo'!»

»Missä on isäntäsi? ja miksi minut on teljetty tänne? Tahdon ilmaa ja vapautta! Anna minun mennä!»

»Ah! lapseni, etkö ole nähnyt Arbakesta kyllin usein tietääksesi, että hän tahtoo aina olla käskijänä? Hän on sanonut, että sinun pitää olla sisällä, ja sisällä pysyt, ja minä olen vartijasi. Ilmaa ja vapautta en voi sinulle antaa, mutta kyllä paljoa parempaa: ruokaa ja viiniä.»

»Jupiter auttakoon!» tyttöparka huokasi väännellen käsiään. »Ja miksi minua pidetään vankina? Mitä suuri Arbakes voi tahtoa minulta, mitättömältä olennolta?

»En tiedä. Ehkä olet täällä uuden emäntäsi vuoksi, joka tänä aamuna tuotiin tänne.»

»Mitä! Ione täällä?»

»On kyllä, neitoparka, eikä se näytä häntäkään oikein miellyttävän. Mutta, Kastorin temppelin kautta! Arbakes on kohtelias mies naisille. Neiti on hänen holhokkinsa, kuten tiedät.»

»Tahdotko viedä minut hänen luokseen?»

»Hän on sairas -- puolitainnoksissa vihasta ja raivosta. Eikä minulla sitä paitsi ole käskyä päästää sinua, enkä koskaan tee mitään ominpäin. Kun Arbakes teki minusta tämän huoneen orjan[85] hän sanoi: 'tahdon opettaa sinulle vain yhden läksyn: niinkauan kuin minua palvelet, ei sinulla saa olla silmiä eikä korvia eikä omia ajatuksia, vaadin vain yhtä ominaisuutta -- tottelevaisuutta'.»

»Mutta mitä vahinkoa siitä on, jos näenkin Ionen?»

»Sitä en tiedä, mutta jos puhetoveria kaipaat, olen kyllä halukas haastelemaan kanssasi, sillä minulla on ikävää pimeässä kopissani. Niin, ja sinähän olet tessalitar -- etkö osaa joitakin erinomaisia temppuja veitsillä ja saksilla tai ennustaa onnea kuten niin monet maanmiehistäsi, jotta saisimme aikamme ratevasti kulumaan?»

»Pidä suusi, orja; tai jos puhua tahdot, kerro, mitä olet kuullut Glaukuksesta!»

»Isäntäni lähti vastikään atenalaisen kuulusteluun. Glaukus saa kyllä kärsiä rangaistuksen.»

»Mistä?»

»Pappi Apekideen murhasta.»

»Ah!» Nydia parkaisi sivellen kädellä otsaansa. »Kuulin siitä kyllä, mutta en käsittänyt mitään. Mutta kuka uskaltaa katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään?»

»Pelkään, että leijona uskaltaa.»

»Jumalat auttakoot! Mitä loruja sinä laskettelet?»

»Sitä vain, että jos hänet tuomitaan syylliseksi, niin on leijona tai tiikeri hänen pyövelinsä.»

Nydia syöksähti ylös ikäänkuin nuoli olisi hänen sydämensä lävistänyt. Hän päästi läpitunkevan huudon ja langeten polvilleen orjan eteen hän huudahti äänellä, joka sulatti tämänkin kivikovan sydämen! --

»Oi sano minulle puhuneesi leikkiä! -- Se ei ollut totta! Puhu, puhu!»

»Uskon kautta, sokea tyttö! En tunne hituistakaan laista. Ehkei kaikki ole niin hullusti kuin sanoin. Mutta Arbakes on hänen syyttäjänsä, ja kansa vaatii uhria arenalle. Mutta, kultaseni, mitä atenalaisen kohtalo sinua liikuttaa?»

»Hän on ollut hyvä minulle. Et tiedä siis, mitä tapahtuu? Arbakes hänen syyttäjänsä? Oh, onnetonta kohtaloa! Kansa! -- kansa! _He_ voivat nähdä hänen kasvonsa -- kuka voi olla julma atenalaiselle? -- Mutta eikö rakkauskin ollut julma?»

Tyttörukan pää painui rinnalle, hän vaikeni, kuumat kyynelet vierivät hänen poskilleen, ja kaikki orjan lapselliset yritykset lohduttaa häntä tai havahduttaa hänet unelmistaan olivat turhat.

Kun taloustoimet saivat vartijan lähtemään huoneesta, alkoi Nydia koota ajatuksiaan. Arbakes oli Glaukuksen syyttäjä; Arbakes oli sulkenut hänet tänne; eikö se todistanut, että hänen vapautensa saattaisi auttaa Glaukuksen asiaa? Niin, hänet oli aivan varmasti houkuteltu ansaan; hän, Nydia, joutuisi edistämään rakkaansa turmiota! Oh, kuinka hän halusikaan päästä pakoon! Onneksi hänelle itselleen kaikki hänen aistimensa yhtyivät työhön suunnittelemaan pakoa. Ja miettiessään paon mahdollisuuksia hän jälleen tuli rauhallisemmaksi. Hänessä oli paljo sukupuolensa näyttelijää, ja se taito oli hänessä varhaisen orjantoimen mukana pitkälle kehittynyt. Eikö orjan alati tarvinnut olla viekas? Hän päätti pettää vartijansa; ja muistaessaan äkkiä tämän taikauskoiset kysymykset hänen tessalialaisista taidoistaan hän toivoi tätä tietä löytävänsä sopivan keinon päästä vapaaksi. Näitä tuumia hän hautoi koko päivän ja yön pitkät hetket, ja kun Sosia seuraavana aamuna pistäytyi häntä katsomassa, kiiruhti hän nyt ohjaamaan toisen lepertelynhalua sille taholle, jolta hän eilen oli tahtonut sen kaikin mokomin poistaa.

Hän oli kyllin ovela käsittääkseen, että pakoa saattoi yrittää vain yöllä, ja hänen täytyi sentähden, katkeraa kylläkin, odottaa vielä niin kauan.

»Ilta», hän virkkoi orjalle, »on ainoa oikea hetki tulkita kohtalon salamerkkejä; silloin sinun tulee saapua tänne. Mutta mitä haluat tietää?»

»Polluks avita! Haluaisin oikeastaan tietää yhtä paljon kuin isäntänikin, mutta se lienee mahdotonta. Annahan ensin kuulua, milloinka saan tarpeeksi rahaa ostaakseni vapauteni, tai lahjottaako egyptiläinen minulle sen ilman muuta. Toisinaan hän on varsin antelias. Sitten haluaisin tietää, saanko joskus haltuuni sen sievän kauppakojun Myropolialla,[86] jota jo kauan olen tarkastellut. Hajuvesiä kaupita on ihanaa työtä ja varsinkin vapautetulle orjalle, jolla jo on hiukan herrastapoja veressään.»

»Ah! Tahdot siis vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiisi? On monta tapaa saada niihin vastaus. Sellainen on esim. _litomantia_ s.o. puhuva kivi, joka vastaa rukouksiimme lapsen äänellä, mutta meillä ei nyt ole tuota kallisarvoista ja harvinaista kiveä. Sitten on _gastromantia_, s.o. kalpea kuolemanhenki näyttäikse veden pinnalla ja ennustaa tulevista asioista. Mutta sekin vaatii aivan erikoiskuosisia laseja ja pyhitettyä nestettä, ja niitä meillä ei ole. Luulen senvuoksi, että yksinkertaisin keino on käyttää _ilmataikaa_.»

»Toivon», Sosia virkkoi vapisten, »ettei mitään kamottavaa vain esiinny kokeessa. En katsele mielelläni aaveita.»

»Älä pelkää; et näe mitään, sinä kuulet veden läiskinää, jos kysymykseesi tulee myöntävä vastaus. Muista, että iltatähden koittaessa jätät puutarhan portin hieman raolleen, jotta henki huomaa itseään odotetun ja pääsee sisään. Pane hiukan hedelmiä ja vettä portin viereen vierasvaraisuuden merkiksi. Kun on kolme tuntia kestänyt hämärää, saavut tänne mukanasi kylmää ja kirkasta vettä, ja silloin saat tietää kaikki, mitä äitini opettama tessalialainen taikuus ikinä kykenee ilmaisemaan. Mutta älä unohda puutarhan porttia -- kaikki on sen varassa. Sen täytyy olla auki tänne tullessasi ja jo kolmea tuntia aikaisemmin.»

»Ole huoletta», pahaa aavistamaton Sosia virkkoi. »Tiedän kyllä, miltä järjestyksen miehestä tuntuu huomatessaan portin sulkeutuvan juuri nenänsä edessä, niinkuin minulle on pitkät ajat tapahtunut keittiön ovella. Tiedän myöskin, ettei ole pois tieltä, jos sellaiselle arvon henkilölle, jommoinen henki epäilemättä on, osottaa hieman kestiystävyyttä. Tässä on aamiaisesi, lintuseni.»

»Ja kuinka on käynyt kuulustelussa?»

»Tuomarit yhä istuvat ja jaarittelevat ja jauhavat. -- Vasta huomisaamulla tehdään päätös.»

»Huomenna? -- oletko siitä varma?»

»Niin olen kuullut.»

»Entä Ione?»

»Bakkus vieköön! Hän lienee jo toipunut, sillä tänä aamuna hän tuntuu olleen kyllin voimakas saattamaan isäntäni aivan raivoihinsa. Näin hänen astuvan neidin huoneesta synkkä ukkospilvi otsalla.»

»Onko hän tässä lähellä?»

»Ei -- rakennuksen toisessa päässä. Mutta nyt en voi viipyä täällä kauempaa. _Vale_!»

12 LUKU.

Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon.

Toinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se hetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun puutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi -- ei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja varsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla olleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian mielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota houkuttelemaan ne oli esille pantu. »Nähtävästi uhri puutarhan jumalalle», Kalenus arveli: »Isäni pään kautta! Ellei tuota jumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko suojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien laihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta sen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani -- kuinka paljon hän siitä maksanee?»

Näin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen, jossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön valtaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä Arbakes hänen eteensä.

»Hoo! Kalenus -- minuako etsit?» egyptiläinen virkkoi jonkun verran hämillään.

»Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan aikaan?»

»Eikö mitä -- vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti oikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma minua odottaa -- ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni Kalenuksen!»

»Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?»

»Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas -- tunnen jäsenissäni vielä heikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani -- ulkoilma virkistää minua -- kävelkäämme puutarhassa -- saamme olla siellä yhtä häiritsemättä kuin sisällä.»

»Sopii hyvin», pappi vastasi, ja molemmat _ystävät_ kävelivät edestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine kukkineen kohoutui puutarhasta.

»On ihana yö», Arbakes sanoi -- »sininen ja kaunis kuten silloinkin, kun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat. Kalenus, aika tavottaa meidät -- nauttikaamme elämästä niinkauan kuin jaksamme!»

»Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata», Kalenus virkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa ja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta kohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään -- »sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on suunnattomat rikkaudet -- järkkymätön terveys -- onnellinen lempi -- kulumattomat nautinnot -- ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.»

»Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee kuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan ei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta tavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa kohtaan.»

»Murhaajaa!» Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti tähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina profeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään muutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti. »Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta sinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.»

»Selitä tarkemmin», Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo valmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.

»Arbakes», Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, »olin pyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin ja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen sydämen. En moiti tekoa -- se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.»

»Tiedät siis kaiken», Arbakes sanoi kuivasti. »Aavistin sitä. Olitko yksin?»

»Yksin!» Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.

»Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?»

»Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon -- koska tiesin, että hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus -- koska heidän siellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle jumalattaremme pyhät mysteriat -- olin siellä tehdäkseni heidän aikeensa turhiksi.»

»Oletko kenellekään kertonut mitä näit?»

»En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.»

»Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? -- Sano totuus!»

»Jumalten nimessä --»

»Oh! Tunnemme toisemme -- mitä jumalat meille merkitsevät?»

»Kostosi pelon nimeen siis -- hän ei tiedä mitään.»

»Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet odotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan, ennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin kauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?»

»Koska -- koska --» Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.