Chapter 30

Mutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita menettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian ajatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän tunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen tehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen katoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein käyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän saattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja Stabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi jumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi kuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi Pompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin, suuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin, natsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän marttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa valmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin asialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen suunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä viimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin, katkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja käskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta yritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten -- hän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi ja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja vähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa hienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin laskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen. Ionen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo mennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja tavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa pienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen hentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut; huulet avoinna -- katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka harallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket -- kaikki osotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä joustavuuttaan.

Arbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione nosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein poispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.

»Ah!» Arbakes virkkoi matalalla ja vakavalla äänellä lähestyen kunnioittaen, miltei nöyrästi Ionea ja istahtaen lähelle pöytää. -- »Ah! Jos kuolemani voittaisi vihasi, niin mielelläni kuolisin! Tuomitset minua väärin, mutta kestän kaiken nurkumatta; mutta salli minun edes joskus käydä sinua katsomassa. Halveksi, syytä, nöyryytä minua, koetan sen sietää. Eikö sinun syvintä katkeruuttakin ilmaiseva äänesi ole minulle ihaninta soittoa! Kun sinä vaikenet, tuntuu koko maailma autiolta ja tyhjältä -- veri lakkaa virtaamasta -- ei ole maailmaa, ei elämää, ellen näe kirkkaita kasvojasi, ellen kuule sointuvaa ääntäsi.»

»Anna minulle takaisin veljeni ja rakastettuni», Ione sanoi rauhallisin ja rukoilevin äänin, ja raskaita kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan.

»En voi toista henkiin herättää enkä toista pelastaa kuolemasta», Arbakes vastasi liikutettuna. »Tehdäkseni sinut onnelliseksi tahdon luopua onnettomasta rakkaudestani, ja mielelläni panen kätesi atenalaisen käteen. Ehkä hän selviytyy ehjänä kuulustelusta (Arbakes oli tehnyt kaiken voitavansa, jottei Ione saisi kuulla mitään jo alotetusta kuulustelusta). Jos niin käy, sinä voit hänet joko vapauttaa tai tuomita. Ja älä pelkää, Ione, että enää kauempaa vaivaan sinua lemmenrukouksillani. Tiedän sen turhaksi. Salli minun vain itkeä -- murehtia yhdessä kanssasi. Anna anteeksi väkivalta, jota syvästi kadun ja joka ei koskaan uusiinnu. Salli minun olla sama, mikä ennenkin olin -- ystävä, isä, suojelija. Ah! Ione! Sääli minua ja anna anteeksi!»

»Annan sinulle anteeksi. Pelasta Glaukus, ja minä en ajattele enää häntä. Mahtava Arbakes! Olet väkevä sekä hyvässä että pahassa. Pelasta atenalainen, ja Ione parka ei koskaan tahdo enää nähdä häntä.» Puhuessaan hän nousi horjuvin polvin ylös, lankesi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan. »Oh! Jos todella minua rakastat -- jos sinussa on ihmistunteita -- muista isäni tuhkaa, muista nuoruuttani, ajattele aikoja, jolloin elimme niin onnellisina yhdessä, ja pelasta Glaukukseni!»

Oudot kouristukset värisyttivät egyptiläisen ruumista; hänen piirteensä muuttuivat pelottaviksi, hän kääntyi poispäin ja sanoi ontolla äänellä: »Jos hänet nyt vielä voisin pelastaa, tekisin sen. Mutta roomalainen laki on ankara ja terävä. Mutta jos minun _onnistuisi_ -- jos _voisin_ hänet pelastaa -- olisitko silloin minun -- tulisitko morsiamekseni?»

»Sinun!» Ione toisti nousten. »Sinun! Sinun morsiamesi! Veljeni veri on vielä kostamatta. _Kuka_ hänet surmasi? Oi Nemesis! Täytyykö minun Glaukuksen tähden ostaa sinun juhlallinen kostosi? Arbakes -- _sinun_! En koskaan!»

»Ione, Ione!» Arbakes huudahti intohimoisena, »mistä nuo salaperäiset sanat? Miksi mainitset minun nimeni veljesi murhan yhteydessä?»

»Uneni minulle niin sanovat -- ja unet tulevat jumalilta.»

»Turhia hourekuvia! Unenko johdosta syytät viatonta ja hylkäät ainoan keinon, jolla voit rakkaasi hengen pelastaa?»

»Kuule minua!» Ione virkkoi vakaasti ja juhlallisella äänellä. »Jos sinä pelastat Glaukuksen, en koskaan mene morsiamena hänen taloonsa. Mutta en voi sietää ajatustakaan avioliitosta kenenkään muunkaan kanssa. En voi tulla sinunkaan vaimoksesi. Älä keskeytä, vaan kuuntele tarkkaan, Arbakes! Jos Glaukus kuolee, niin samana päivänä teen turhiksi kaikki taitosi ja jätän rakkauttasi varten vain tuhkani. Niin, sinä voit kyllä riistää minulta puukon ja myrkyn -- voit pitää minua vankina -- voit panna minut kahleisiin, mutta vapaata henkeä, joka tahtoo ruumiista paeta, et voi millään sitoa. Nämä alastomat ja aseettomat kädet kyllä kykenevät katkaisemaan elämän siteet. Kahlehdi ne, ja nämä huulet sulkeutuvat tiiviisti ilmaa estämään keuhkoihin. Olet oppinut mies -- olet siis lukenut naisista, jotka ovat pitäneet kuolemaa häpeää parempana. Jos Glaukus tuhoutuu, tahdon hänen arvoisenaan seurata häntä. Taivaan, maan ja meren jumalien nimeen minä vihkiydyn kuolemaan! Olen puhunut!»

Suorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen innoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan rinnassa kunnioittavaa pelkoa.

»Rohkea sydän!» Arbakes vihdoin virkkoi, »olet todella arvoinen tulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta toverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa olen oikean tavannut. Ione», hän jatkoi äkkiä, »etkö näe, että olemme toisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi vertaista -- oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni? Olemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme -- hengittääksemme uutta elämää tähän tympeytyneeseen maailmaan -- saavuttaaksemme sen valtavan päämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni, profeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan kaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen edessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan kuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä sen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja rakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli -- yhdessä löydämme uuden, unelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä kuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen avioliitosta.»

»Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla taitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet kuullut päätökseni -- se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on kuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan. Korjaa siis, oi Arbakes -- korjaa menneisyys; muuta vihasi kunnioitukseksi, -- kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä tule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen luonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja jaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne painavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu odottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät iloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin hetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!»

»Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi; mutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole kaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse silloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle kulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän asti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!»

Arbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen kuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän tunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne täyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo myöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän olisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti kiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan voimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän niin intohimoisesti itselleen halasi.

Orjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli välttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa mielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan, ja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan talossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.

»Kallias», hän virkkoi, »mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei hän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan -- hae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti olla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No -- nopeasti!»

Vapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen orjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä siitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän huusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta Sosian vastaavan.

»Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen sinua!»

Kallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta näkyviin.

»Mitä näenkään! -- Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia! _Proh pudor_! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei sinun tarvitsisi noin vihantaa? --»

»Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!» Sosia keskeytti kärsimättömänä. »Hän on vielä kerran turmioni.» Ja hän kertoi Kalliakselle »ilman hengestä» ja tessalittaren paosta.

»Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!» Arbakes käski minun tulla luoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä huoneesta.»

»Me miserum!» orja huudahti. »Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt kauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin hänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas Kalliakseni!»

»Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni sallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on johonkin piiloutunut.»

»Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut puutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.»

»Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa puutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni aamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä aivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan sen tietysti perässään sulkenut.»

»Mutta se ei ollut salvattu.»

»Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot voisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin avaimen pois -- ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja jota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla -- kas tässä se on vyöhöni pistettynä.»

»Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut. Älkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on siellä vielä.»

Hyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan läheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.

Se tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa ja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta risahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten reunaaman peristylen kautta -- pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota heleä kuutamo valaisi -- laskeutui terassilta puutarhaan -- solahti tummien ja nukkuvien puiden lomitse -- saapui tuolle kovan onnen portille -- ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan, epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean portin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi, sinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä pakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat vainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti saaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä, jolloin he sinuun tarttuisivat -- sinun ei kuitenkaan tarvinnut _nähdä_ heidän ivan ilmeitään!

»Hiljaa, Kallias -- antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt ryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.»

»Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin -- hän jupisee jotakin itsekseen -- vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on keksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter auttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn -- juoksee takaisin -- nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää. Sieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!»

»Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini -- eh!» Sosia puhisi tarttuen onnettomaan Nydiaan.

Niinkuin jäniksen viimeinen _inhimillinen_ parahdus ajokoiran hampaissa -- niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus -- sellainen oli sokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli sellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku olisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että hukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.

»Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi. Suukapula tänne!» Kallias virkkoi.

»Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule! Nyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.»

Ja nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian huoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen suultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että sitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.

16 LUKU.

Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila ja sen asukkaat.

Pitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia tunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty, kokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen ylelliseen taloon.

»Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?» Klodius kysyi.

»Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon», Lepidus vastasi.

»Mikä lienee ollut murhan aiheina?»

»Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut Glaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän hyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin. Glaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi ajattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä katuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari päivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä tänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian ainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti ja pidättyvästi.»

»Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen nämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran tuomion.»

»Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu. Papit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he kuvittelivat -- nuo villipedot --, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä päästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja koettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella, ettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti uskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen enemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota kioslaista!»

»Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!»

»Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää onkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa samanlaista miehuutta!»

»Tuo jumalankieltäjä! Niin», Lepidus sanoi hurskaassa vihassaan, »ei ole mikään ihme, että pari päivää sitten erään dekurionin iski kuoliaaksi kirkkaalta taivaalta singonnut salama.[90] Jumalat ovat äkeissään Pompeijille niin kauan kuin yksikin tuollainen pyhänhäväisijä on sen muurien sisällä.»

»Mutta senaatti oli niin lempeä, että se olisi armahtanut hänet, jos hän olisi vain peruuttanut kirouksensa ja heittänyt hiukan vihkisavua Kybelen alttarille. Epäilen, olisivatko nuo natsarealaiset, jos heidän uskontonsa olisi vallitseva, yhtä suopeita meille, jos joku meistä häväisisi heidän jumalansa kuvaa, herjaisi heidän menojaan ja pilkkaisi heidän uskoaan.»

»Glaukukselle on lieventävien seikkojen johdosta myönnetty muuan etu; hän saa käyttää aseenaan leijonaa vastaan samaa stilusta, jolla hän surmasi papin.»

»Oletko nähnyt leijonan? Oletko katsellut sen hampaita ja kynsiä ja puhutko senkin jälkeen jostakin edusta? Miekkani ja kilpeni olisivat kuin kaislaa tai papyrusta tuon valtavan pedon kouristuksessa! Ei, mielestäni todellinen armahdus oli siinä, että häntä ei kauempaa pidetty epätietoisena tuomiosta; ja hänelle oli onneksi, että vaikka lainkäyttömme onkin hidas tutkimaan asiaa, se on nopea tekemään lopullisen päätöksensä ja että amfiteatterileikit alkavat ikäänkuin sallimuksen suomasta jo huomenna. Jonka pitää kuolemaa kauan odottaa, se kuolee kahdesti.»

»Mitä ateistiin tulee», Klodius sanoi, »niin saa hän aseettomana ottaa vastaan julman tiikerin syleilyn. Sellaisista otteluista ei käy lyödä vetoa. Tai haluaako ken lähteä veikkasille?»

Kova naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja.

»Klodius parka!» isäntä virkkoi. »Tuntuu ikävältä menettää ystävä; mutta sinusta tuntunee kaksinverroin katkerammalta, kun ei kukaan halua panna hänen elämäänsä vedonalaiseksi kanssasi.»

»Niin, se on hävytöntä. Olisi edes hiukan lohdutusta, jos saisi muistella, että hän viimeiseen asti on ollut hyödyksi ystävälleen.»

»Kansa», vakava Pansa puuttui puheeseen, »on varsin tyytyväinen tuloksiin. Se pelkäsi jo, että amfiteatterileikit loppuisivat niin kalseasti, ettei pedoille olisikaan mitään tarjottavaa. Ja nyt kaksi _tuollaista_ rikoksellista yhtaikaa, se tuottaa todellista iloa kansaparalle! Se tekee raskasta työtä; sen täytyy saada joskus huvitellakin.»

»Siinä puhuu kansansuosima Pansa, jolla ulkona kulkiessaan on takanaan klienttisaattue, pitkä kuin intialainen triumfikulkue. Hän puhuu aina kansasta. Jumalat! Hänestä tulee vielä kerran uusi Grakkus.»

»En ole ainakaan mikään hävytön aristokraatti», Pansa vastasi ylväin elein.

»Olisi todella ollut vaarallista eläintaistelujen aattona armahtaa rikoksellisia. Jos minua joskus Rooman kansalaisena syytetään rikoksesta, niin rukoilen Jupiteria, ettei _viviariassa_ silloin ole yhtään villipetoa tai että vankila on täpötäynnä pahantekijöitä.»

»Ja», muuan kysyi, »miten on käynyt sen tyttörukan, joka Glaukuksen piti naida? Leskenä ennenkuin emäntänä -- se on kovaa!»

»Oh», Klodius vastasi, »hän on hyvässä turvassa holhoojansa Arbakeen talossa. Tietystikin hän haki tältä suojaa kadotettuaan yhtaikaa sekä rakastajan että veljen.»

»Suloisen Venuksen kautta, Glaukuksella oli menestystä naisten parissa! Sanovat rikkaan Juliankin olleen häneen rakastuneen.»

»Turhanaikaista juorua, ystäväiseni», Klodius vastasi rehennellen. »Olin eilen hänen luonaan. Jos hänessä onkin ollut joskus hellempiä tunteita Glaukusta kohtaan, saan kehua lohduttaneeni häntä.»

»Ettekö tiedä, toverit», Pansa sanoi, »että Klodius jo kauan on Diomedeen talossa puhallellut tulisoihtuun? Se syttyy pian, ja kohta se palaa iloisena Hymenen alttarilla.»

»Onko niin?» Lepidus virkkoi. »Mitä! Klodius avioliittoon? -- Hyi!»

»Ei hätää», Klodius vastasi. »Vanha Diomedes on tyytyväinen voidessaan tyttärensä naittaa ylhäissyntyiselle miehelle ja viljelee sentakia jo runsaasti sestertioita. Saatte nähdä, etten niitä sulje atriumiin. Koittaa päivä, jonka Klodiuksen ystävät saavat merkitä valkoisella, päivä, jolloin Klodius nai rikkaan perijättären.»

»Sanotko niin?» Lepidus huudahti. »Tule, täysinäinen malja ihanan Julian terveydeksi!»

Tällaista oli keskustelu -- se esitti puheenaolevan ajan nuorten tuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi Pariisin kevythenkisissä piireissä -- tällaista oli keskustelu Lepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti aikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.