Chapter 15
»Ei kannata puhua», Nydia vastasi välinpitämättömästi liikahtamatta paikaltaan.
»Ah! Unohdin», Ione jatkoi. »Minun täytyy tulla sinun luoksesi», ja hän kulki penkkien lomitse sille paikalle, jolla Nydia istui, syleili häntä ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
Nydia oli tänään tavallista kalpeampi ja entistä värittömämmäksi hän valahti, kun kaunis napolitar häntä syleili. »Mutta kuinka sinä, Nydia», Ione kuiskasi, »tiesit vaarasta, johon olin joutunut? Tiesitkö jotakin egyptiläisestä?»
»Tiesin. Tunsin hänen paheensa.»
»Ja kuinka?»
»Jalo Ione. Olin hänen paheittensa orja -- ne joiden palvelijana olin, olivat hänen auttajiaan.»
»Sinä olet ollut ennenkin siinä talossa, koska niin tarkoin tunsit salakäytävän?»
»Olen Arbakeen luona soittanut lyyraani», Nydia virkkoi hämillään.
»Ja sinä olet välttänyt vaaran, josta minut pelastit?» napolitar sanoi niin matalalla äänellä, ettei Glaukus kuullut.
»Jalo Ione, en ole kaunis enkä ylhäinen; olen lapsi, orja ja sokea. Halveksittu on aina turvassa.»
Nydia lausui nämä nöyryyttävät sanansa tuskallisella, vastenmielisellä ja ylväällä äänellä; ja Ione tunsi pitemmällä puhelulla vain loukkaavansa Nydiaa. Hän vaikeni, ja vene saapui nyt merelle.
»Tunnusta, että olin oikeassa», Glaukus virkkoi, »kun pakotin sinut jättämään huoneesi näin ihanana aamuna -- tunnusta että olin oikeassa!»
»Sinä olit oikeassa, Glaukus», Nydia huomautti nopeasti.
»Tuo rakas lapsi vastaa puolestasi», atenalainen virkkoi. »Mutta salli minun istua sinua vastapäätä, muuten kevyt venheemme voi keikahtaa kumoon.»
Näin sanoen hän istahti Ionea vastapäätä ja eteenpäin kumartuen hänestä tuntui kuin Ionen hengitys enemmän kuin kesäiset tuulet levitti sulotuoksua yli koko meren.
»Sinähän lupasit kertoa», Glaukus sanoi, »miksi talosi niin monta päivää oli suljettuna minulta.»
»Oh, älä ajattele enää sitä», Ione vastasi nopeasti. »Minä kuuntelin, mikäli nyt tiedän, parjausta.»
»Ja minun parjaajani oli egyptiläinen?»
Ionen vastaus oli vaitiolo.
»Hänen syynsä olivat ainakin kyllin selvät.»
»Älä puhu enää hänestä», Ione virkkoi peittäen kasvonsa käsillään, ikäänkuin tahtoen karkottaa tämäntapaiset ajatukset mielestään.
»Ehkä hänen varjonsa jo vaeltelee hitaan Styksin rannoilla», Glaukus tuumi, »vaikka kyllä me siinä tapauksessa olisimme kuulleet hänen kuolemastaan puhuttavan. Veljeesi ainakin tuntuu hänen synkkä henkensä voimakkaasti vaikuttaneen. Kun me tuona yönä olimme saapuneet sinun taloosi, jätti hän minut äkkiä. Tuleeko hänestä koskaan minun ystävääni?»
»Häntä jäytää joku salainen suru», Ione vastasi hellästi. »Emmeköhän saisi häntä vähän iloisemmaksi? Koettakaamme sitä yhdessä!»
»Kuin omaa veljeä minä häntä kohtelen», kreikkalainen virkkoi.
»Kuinka rauhallisina», Ione sanoi koettaen karkottaa ne synkät ajatukset, joita Apekideen kohtalo hänessä oli herättänyt, »kuinka rauhallisina pilvet näyttävät taivaalla leijuvan; ja kuitenkin sinä sanoit, sillä itse en mitään siitä tiedä, että viime yönä oli maanjäristys.»
»Se on totta ja kerrotaan sen olleen ankarampi kuin kuusitoista vuotta sitten tapahtunut. Maakamara, jolla elämme, tuntuu kätkevän monta salakähmäistä kauhua; ja Pluton valtakunnassa, joka kulonpolttamien kenttiemme alla on, lienee tapahtunut näkymättömiä mullistuksia. Etkö sinä, Nydia, tuntenut maan tärisevän sillä paikalla, jolla viime yönä odottelit meitä? Ja eikö juuri pelko saanut sinua itkemään?»
»Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani», Nydia vastasi, »mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin maanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan luonnonvoimia mielensä mukaan asetella.»
»Olet tessalitar, Nydiani», Glaukus sanoi, »ja siksi sinulla on oikeus uskoa taikuuteen.»
»Taikuuteen? -- kuka siihen ei uskoisi?» Nydia kysyi. »Etkö sinä usko?»
»Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti) en uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!» Glaukus virkkoi ääni vavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.
»Ah!» Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun soinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja hetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.
»Soitapa meille jotakin, rakas Nydia», Glaukus sanoi. »Soita ja laula meille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua -- kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.»
»Rakkautta!» Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei kukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä. Niiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta, etteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai omituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina, harhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun ollaan mielenvikaisten parissa -- niiden ulkoinen elämä on samanlaista kuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka perusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.
»Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?» hän sanoi tuijottaen Glaukukseen.
»Tahdon», tämä vastasi katsoen maahan.
Nydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän tuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman soittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi seuraavat säkeet.
_Nydian lemmenlaulu_.
1.
Säde päivän ja liitävä läntinen He ruusua armasti somaa. Sen vuoks tuul' henkäili huoaten. Säde pilvien etsi lomaa.
2.
Mist' onkaan aukean tuulen tie. Tuon ilmojen lapsipuolen? On sielu hällä, ken luullut lie, Ja huokaus lemmen, huolen.
3.
Oi säde sä onnekas! Helppo sun On lempesi lausua julki. Sun loistosi kieltä on kaivatun, Mi kaikkien kuulluks kulki.
4.
Kuin tuuli kertovi lemmestään? Ei äänensä poloista puolla. Se vaieten etsivi ystävätään, Sen lemmenkieltä on -- kuolla.
»Laulusi on kovin surunvoittoinen, tyttöseni», Glaukus virkkoi. »Nuoruutesi tuntee toistaiseksi vain lemmen tumman varjon, se synnyttää meissä aivan toisenlaisen innoituksen, kun se meissä puhkee ja herää.»
»Minä laulan niin kuin olen oppinut», Nydia vastasi huoaten.
»Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun -- annahan kuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!» Totellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja tämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa läikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät huomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen liikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai luopua kaikesta toivosta.
Ja nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri, joka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta jumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin raukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja salataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen vaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut ja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa sielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että itse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan rakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine katkerine tuskineen -- ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien valtakuntaan. Nuoret, ilakoivat _nykyisyyden_ neitoset -- nuo Saturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen -- ne näyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt -- tuleva unohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka -- ihastuksen suihkukaivo -- Italian Italia -- ihana, siunattu Kampania! -- turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa itselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä, missä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi -- jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun pilvet yllämme väikkyvät -- meri jaloissamme loiskuu -- ilma tuo tullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista -- ja sydän vain yhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää huulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien turhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää! Tällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään paikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet -- hänen silmänsä tarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa tavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä rakastettiin.
Menneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti aikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme sen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset, kansat, tavat ja laitokset häviävät; _tunteet ovat ikuisia!_ -- siinä sukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen kun sen tunteet meissä puhkeavat -- se elää meissä itsessämme! Mikä oli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää unohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa, vaan lukijan sydämessä!
Etsittyään turhaan Ionen silmiä -- ne harhailivat muualle hänen katsettaan vältellen -- atenalainen tukahdutti tunteensa, joita onnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka Nydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla äänellä:
_Glaukuksen laulu_.
Kuin haahti sinehen aaltojen, Niin syömeni lempehen laskihen, Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy. Ja sielusi säihkyä aallot päilyy. Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin, Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies, Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin, On tielleni oppaana katsehes.
Sun tahtohos haahteni syviä sous. Ja pilviä kohti se syöksyin nous, Mun iloni, eloni onpi sun hurmas, Ja katsehes synkkä mun onneni surmas. Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes Kuin haipua edessä katsees hyyn, Mut sulointa ompi huumassa hempes Sun sielusi raueta säteilyyn.
Laulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti silmänsä -- ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen Nydia! -- onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä sitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon -- joka silmästä teki sielun äänen -- joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!
Mutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän ymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä -- heidän huokailuistaan. Hän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja kateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys oli hänestä sietämätöntä.
»Mutta, oi Glaukus», hän sanoi, »eipä ole sinunkaan laulusi iloinen.»
»Ja silti aijoin ilosta laulaa, kun sinun lyyraasi tartuin, tyttöni. Mutta ehkä onni ei sisälläkään iloa.»
»Kuinka merkillistä», sanoi Ione puheenaihetta vaihtaen, sillä tähänastinen oli häntä tuskastuttanut, »että tuo pilvi on jo monta päivää liikkumatonna leijunut Vesuviuksen kiireellä! Ei kuitenkaan aivan liikkumatonna, sillä hetkittäin se muuttaa muotoaan, ja nyt se muistuttaa suunnatonta jättiläistä, joka kohottaa toisen kätensä kaupungin ylle. Huomaatko sinäkin yhtäläisyyden -- vai onko se vain minun kuvittelujani?»
»Ihana Ione, huomaan samaa. Sen erottaa merkillisen selvästi. Jättiläinen näyttää istuvan vuoren huipulla, häivähtelevät pilvet ovat kääriytyneet kuin laajaksi vaipaksi hänen ympärilleen; hän näyttää tuijottavan allaan olevaan kaupunkiin, toisella kädellään hän tuntuu osottavan, kuten sinäkin sanoit, kaupungin välkähteleviä katuja, toinen käsi (huomaatko sen?) on koholla taivasta vasten. Se on minusta kuin jonkun titanin henki, surumielin tarkastelemassa mailmaa, josta hänen on täytynyt erota, menneisyyttä murehtien; nyt sen eleissä on jotakin tulevaisuutta uhkaavaa.
»Olikohan tuo vuori jollakin tavalla mukana viimeöisessä maanjäristyksessä? Sanotaan sen, perintätiedon mukaan, ammoin sitten syösseen laavaa kidastaan kuten Etna nykyisin. Ehkä liekit nytkin sen uumenissa loimottavat ja vaanivat ulospääsyä.»
»Mahdollista», Glaukus virkkoi mietteissään.
»Sanoit äsken, ettet paljoakaan usko noituuteen!» Nydia huomautti äkkiä. »Olen kuullut kerrottavan, että tuon vuoren kätköluolissa asustaa mahtava noita ja tuo pilvi lienee noidan kutsuman pahanhengen usvavarjo.»
»Sinussa on yhä synnynseutusi, Tessalian luonteenomaista haaveilua», Glaukus virkkoi, »ja sinä itse olet kummallinen sekotus tunnetta ja monimutkaista taikauskoa.»
»Pimeässä olemme aina taikauskoisia», Nydia vastasi. »Sanohan», hän lisäsi hetken vaijettuaan, »sanohan, oi Glaukus, ovatko kaikki kauniit toistensa näköisiä! Sanovat sinua kauniiksi ja Ionea myöskin. Ovatko teidän purteenne siis samanlaiset? En käsitä sitä oikein, mutta kaipa niin on laita.»
»Sen suurempaa vääryyttä et voi Ionelle tehdä», Glaukus vastasi naurahtaen. »Me emme muistuta toisiamme vähääkään! Ionen tukka on tumma, minun vaalea, Ionen silmät ovat -- niin, minkäväriset, Ione? -- En voi nähdä! Käännyhän tännepäin. Ah, ovatko ne mustat? -- eivät, ne ovat liiaksi lempeät. Ovatko ne siniset? -- eivät, ne ovat liiaksi syvät, niissä väikkyvät kaikki auringonvalon värit. -- En tajua niiden väriä. Mutta minun, Nydia kulta, ovat harmaat, ja loistavat vain kun Ione niihin katsahtaa. Ionen posket --.»
»En käsitä sanaakaan kuvauksestasi», Nydia keskeytti. »Minä ymmärrän vain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.»
»Miksi niin, Nydia»? Ione kysyi.
Nydia punastui lievästi. »Koska», hän alkoi kylmästi, »olen aina kuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla, ettei ole erehtynyt.»
»Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?» Ione kysyi lempeästi.
»Soittoon», Nydia vastasi maahan katsellen.
»Olet oikeassa», Ione ajatteli itsekseen.
»Ja mihinkä vertaat Ionea?»
»En voi vielä sanoa», sokea tyttö vastasi. »En ole tuntenut häntä vielä kyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.»
»Minä sanon sen sinulle», Glaukus virkkoi innoissaan. »Hän on kuin aurinko, joka lämmittää -- kuin aalto, joka virkistää.»
»Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu», Nydia vastasi.
»Ota nämä ruusut», Glaukus sanoi, »niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.»
»Ah, ruusut kuihtuvat!» napolitar virkahti ilakoiden.
Tällaisessa haastelussa hetket kuluivat -- rakastuneet olivat onnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen kolkkouden -- sen tuskat -- kateuden ailut ja pistot.
Veneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään sen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen laulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.
»Näethän, lapseni!» Glaukus huudahti, »että minä osaan loihtia esiin lemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi olla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!»
_Venuksen synty_.
1.
Kuni tähtönen taivaan heljän, Kuni unelma ihmemaan, Nous laineista siintävän seljän Iki-Lemmetär hurmassaan. Ja hymyten taivas hohti Nyt kumpuja Kypron kohti, Ja metsät hiljaa huohui, Ja elämä uusi kuohui Nyt runsasna, riemuiten Maan suonissa syttyen. Terve, terve, oi sullen! Nuo aallokot värjyvät, aavat, Nuo pilvyet puuntavat, Ne loistonsa sulta saavat, Ne eloas tulvivat. Terve, terve, oi ootetullen! Sä siivin kiitäen kirkkain Tulit tienoilta läntisen, Maan lapsille lohtua virkkain Ja tenhoja taivaitten. Sua varjossa kaukorantain Ajan impyet oottivat, Ens suukon sinulle antain Sun lemmityks lausuivat.
2.
Kuin simpukka venhossansa Hän loistavi helmenä sen! Se valavi purppuratansa Lumirinnallen, poskillen Ja käsillen hohtavillen, Hämihehkuhun syttyvillen. Ja venho se hiljaa ees Ui laineilla liekkuen, Valo väikkyen verhoo sees Tuon taivahisen. Terve, oi terve sullen! Sun oomme me, iäti sun; Joka liikkuva vehryt lehti, Joka laine mi elää ehti, Joka huokaus tuulten Joka hymyily huulten Sun suomaas on, siunatun.
3.
Ja sinä, sä armaani ainoinen, Kun silmihis suloihin katselen, Niin syntyvän silloin uudelleen Nään Venuksen katsehes seijanteen, Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa; Kas, nyt hän esihin ennättäy Ja täydessä loistossa luokseni käy. Terve, oi sullen! Niin, nousevi hän kuni helmasta veen Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen, Lumot kaunon mi kohtaa. Hän nousevi niin kuni helmasta veen, Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen. Venus, terve, oi, sullen!
3 LUKU.
Hartaushetki.
Apekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo joki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena mereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon kuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja temppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi polulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen lehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta kuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä tapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän runoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä kolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä moninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia erilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä, tässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun jonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on yhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta sitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan, että he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman silotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän Pliniuksen huvilasta.
Tämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa kohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä -- ja vain Olintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat puitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen soluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat omituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja -- toinen mailman vanhimman uskonnon pappi.
»Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?» Olintus kysyi. »Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa puvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen oraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi vastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.»
»Ah», Apekides vastasi väsyneesti. »Sinä näet edessäsi onnettoman ja musertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista. Olen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja yksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta. Päiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni haihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin salaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin vaatteisiin -- koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on joutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen joutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen palvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua kannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt, petturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen -- mutta älkäämme puhuko siitä -- riittää, kun sanon, että olen ollut ajattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni poistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana kunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään alhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon leikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden jälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut näistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.»
»En ihmettele», natsarealainen vastasi, »että olet harhateille joutunut ja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei ihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta tulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet selvinneet -- taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on silmät. Katso siis ja kuule!»
Ja sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into käännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan totuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki puhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa kuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain hyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta -- sitä tulta ja tuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.