Chapter 14

»Oi, Ione», hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. »Kuule minua, joka turhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin sinua! Kohtalottaret eivät valehtele -- sinä olet minulle määrätty. Olen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta alkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut kunnes näin sinut -- minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny minusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää tuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies -- jommoiselta olen sinusta tähän asti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin intohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi pois; katso -- minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. -- hyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione -- älä julmana hylkää! Käytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä, joka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun eteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta. Ione, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni -- jumalattareni -- morsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret palvelevat sinua -- loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi. Arbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä silmäsi minuun -- ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä kasvosi pois käännät -- paistaos minuun, aurinkoni -- taivaani -- aamunkoittoni -- Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!»

Vaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän miehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava äänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa puhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli hämmentynyt -- kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni puhumaan.

»Nouse, Arbakes!» hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä, mutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen polttavat huulet. »Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun sanasi ovat tosia --»

»_Jos_!» hän vastasi hellästi.

»Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni, kasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule», hän nopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen välkähdyksen -- »älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi ylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua rauhallisena kuunnella?

»Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata minut.»

»_Minä rakastan toista_», Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla äänellä.

»Jumalten nimessä -- manalan vallat!» ähkäisi Arbakes nousten täyteen pituuteensa. »Älä sano sellaista minulle -- älä pilkkaa minua -- se on mahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione! Kaikki on vain naisellista keksintöä -- se on naisen puhetta -- sinä tahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut -- ehkä pelottanut sinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta, matta älä sano, että rakastat toista!»

»Ah!» Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta kiivauttaan hän pillahti itkuun.

Arbakes siirtihe lähemmäksi -- hänen hengityksensä poltti Ionen poskia -- hän sulki hänet syliinsä -- Ione koetti kaikin voimin vapautua. Tässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle. Arbakes huomasi sen ja sieppasi sen -- se oli kirje, jonka Ione oli aamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana leposohvalle.

Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi halveksivan kylmällä äänellä:

»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»

Ione huokasi, mutta ei vastannut.

»Puhu!» toinen ärjäsi.

»On!»

»Ja hänen nimensä -- niin sehän on tässä kirjeessä -- hänen nimensä on Glaukus!»

Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua hakien.

»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko, että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä antaakseni sen toiselle? Ei niin -- minun ihana houkkioni! Ei! Sinä olet minun -- yksinomaan -- vain minun! Ja nyt -- nyt minä tartun sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki valloilleen päässyt raivo -- siinä oli enemmän kostonhalua kuin rakkautta.

Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti toisen otteesta -- hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he olivat tulleet -- hän veti jo esiverhoa syrjään -- mutta samassa Arbakes sai hänet kiinni -- taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.

Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi -- ja näki edessään Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»

»Ate», Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen. Apekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä taisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois, niin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden leposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin katsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään aseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään liene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien ottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja raivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet, kumpikin tavotteli toisen kurkkua -- pää taaksepäin taivutettuna -- silmät vihasta kiiluen -- lihakset jännitettyinä -- suonet paisuvina -- huulet yhteenpuristettuina -- hammasta purren. Kummallakin oli tavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He kietoutuivat toisiinsa -- he vaappuivat puoleen ja toiseen -- he liikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen -- he kiljahtelivat vihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä -- nyt sen patsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät toisensa irti hengähtääkseen. -- Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus siirtyi jonkun askelen päähän.

»Oi, vanha arvokas jumalatar», Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta ja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, »suojele valittuasi, sinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka syntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun palvelijaasi!»

Hänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret piirteet äkkiä saaneen eloa -- mustasta marmorista hohti kuin kuultavan hunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti tulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä kiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen. Ällistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä vastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja oman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä odottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut -- hänen polvensa alkoivat vapista -- kauhu täytti hänen mielensä ja hän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei antanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. »Kuole kirottu», hän karjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun, »kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.» Menetettyään taikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa kreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas -- hän luiskahti -- ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta papillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei hämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko koholla esiin -- valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen -- yksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, -- toinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja uhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä Glaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla alistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi heidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi olemassaolonsa! -- hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa ja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt -- se kohenteleikse -- pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja inhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret ovat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta -- se panee sitä kiusanneet vuorivuoteet liikkeelle -- syvyyden kuilut vapisevat ja horjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala nujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa näyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa -- huoneen esiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä -- alttari huojui -- kolmijalka kaatui -- ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli puolelta toiselle -- jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi jalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä iskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja äkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes lysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta ainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana, jonka apuun hän äsken oli turvautunut.

»Maa on lapsiaan suojellut», Glaukus huudahti nousten jaloilleen. »Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!» Hän auttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti aivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville vaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen verivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän allaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi yhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti Ionen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun talosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia ja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut tuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He eivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta pelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton, rauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa: »_Maanjäristys, maanjäristys_!» Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat kenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle, pujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin matalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat kimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja piirteitä -- hän itki katkerasti.

III KIRJA.

1 LUKU.

Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa.

Oli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja tyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian kaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset rakennukset -- forum -- pylväskäytävät -- kylpylät -- temppelitkin olivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä mielipaikkojaan niin upeasti koristelivat -- nehän herättivät heissä sekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan. Ja tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta. Suurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä, puuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella sanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista Etelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä istuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän koppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava joukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32] miehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot pidettiin -- ne olivat viranomaisia -- touhukasta, iloista, haastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa Westminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan, huomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri säännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne, jotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista aamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja aina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä oli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita tavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle maalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle kenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen kojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian kaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan katukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa -- mikä outo vastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää aineellinen ja älyllinen toisiinsa -- muuan koulumestari selitti oppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä pylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita puuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä solmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla rauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.

Kaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille, joka oli matkalla Jupiterin temppeliin -- (se täytti yhden forumin sivun ja oli senaatinkokouspaikka) -- he tervehtivät alentuvasti tuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien joukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia; jotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin vierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä oleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo vesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan pronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle ympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota nyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli sen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan; heillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle tasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle jääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn rakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä viimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon synnyttämän melun ylikin. -- _Ne pylväät ovat vielä nytkin keskentekoisia_.

Monikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen, toimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa kuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet merkit kuumeisesta sivistysmuodosta -- jossa huvittelu ja toiminta, laiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta sopusointuisina virtoina suureen mereen.

Jupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä ilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen -- ehkei juuri vaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset, joilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi tavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli tehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja »pahan silmän» vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen harvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli osa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa ja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen pukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä tulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen vyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja. Omituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka poikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi oli tyhjä!

Harvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat tarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon seisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja halveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka paraikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin häneen kiintyi.

»Kuka tuo kyynikko on?» muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.

»Se on Olintus», tämä vastasi, »kuuluu olevan natsarealainen.»

Kauppias kauhistui. »Hirveä uskonlakko!» hän virkkoi kuiskaten ja pelokkain äänin. »Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan menot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien jumalien yhteyden -- nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee kauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?»

»Se on totta», kultaseppä sanoi. »Eivätpä he jalokiviä ostakaan -- he mutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki koristukset käärmeenmuotoisia.»

»Katsohan», muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, »kuinka pilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän varmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että mennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan Minervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi iskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi oli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin. 'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on -- pahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää! Onko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen kamaraltaan pois tuollaisen ateistin -- Sanoinko ateistin -- pahempi hän on -- kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain kohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja yhteiskunnalle?»

»Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät Rooman tuleen», kultaseppä tiesi sanoa.

Samaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin natsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että hän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi kuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan sitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa tiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: »Teitä, petettyjä epäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut? Ah! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?»

Joukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan, kukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten; mutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät tuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he hänelle syytivät ja joista »ateisti» oli suosituin ja tavallisin olkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko, ettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden mailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita kohdeltiin.

Päästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle, autiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen, joka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.

Kääriytyneenä »palliumiin», joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa, nuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia, uskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.

»Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan, asultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen -- onko hänessäkin kuten Arbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin, Vestan hunnun takana rappeutunut pahe?»

Olintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen kanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky, arvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui. Hän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.

»Rauhaa sinulle!» hän virkkoi tervehtien Apekidesta.

»Rauhaa?» pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen sydäntä kouristi.

»Siihen toivomukseen», Olintus jatkoi, »on kaikki hyvä yhtynyt -- hyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa, mutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen väriloistoin -- se syntyy pilvien ja kyynelten aikana -- se on ikuisen auringon heijastusta -- se on rauhan vakuutta -- se on merkki suuresta, ihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori mies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen auringon säteilyä. _Rauhaa_ toivotan sinulle!»

»Ah!» Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita, jotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja Isiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi sitten matalalla äänellä: »Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua joen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja tyhjä.»

Olintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja pälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin katsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka useimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä kristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin vallankumouksissa -- uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet. Sillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja ja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen lähellä.

2 LUKU.

Kuutamomatka Kampanian lahdella.

»Kerrohan, Glaukus», Ione virkkoi, kun he huvialuksessaan laskivat Sarnus-jokea alas, »kuinka jouduit Apekideen kanssa pelastamaan minut tuon häijyn miehen käsistä.»

»Kysy Nydialta», atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka istui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. »Häntä saat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin minua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo temppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo. Matkalla he kohtasivat minut ystävineni, joiden iloiseen seuraan sinun ystävällinen kirjeesi minut oli saanut. Nydian valpas korva tunsi ääneni -- pari sanaa riitti minut liittämään Apekideen seuraan. En maininnut tovereilleni, miksi heidät jätin -- eikö minun täytynyt säästää nimeäsi joutumasta heidän terävän kielensä kevytmielisten huomautusten järsittäväksi. -- Nydia jäi puutarhan portille, jonka kautta sittemmin sinut kannoimme ulos. -- Me menimme sisään ja aijoimme juuri tunkeutua tuohon salaperäiseen ja kamottavaan taloon, kun kuulimme sinun huutosi toisaalta. Lopun tiedät.»

Ione punastui vahvasti. Sitten hän katsahti Glaukukseen ja katseesta tämä luki sen kiitoksen, mitä hän ei mielinyt lausua. »Tulepa tänne, Nydiani», hän virkkoi sitten hellästi tessalittarelle. »Enkö ole sinulle sanonut, että sinä olet minun sisareni ja ystäväni? Sinä olet ollut minulle enemmänkin -- suojelijani ja pelastajani!»